Taiteilija Mari Rantasila: ”Surun ruuhkavuodet ovat nyt takana”

Henkilöt

Taiteilija Mari Rantasila: ”Surun ruuhkavuodet ovat nyt takana”

Mari Rantasila on selättänyt vaikeat vuodet. Taiteen tekeminen oli keino tutkia havaintoja. ”Minulle on tärkeää nostaa esiin vaikeita ja vaiettuja asioita.”

JULKAISTU 12.5.2020 | TEKSTI LEENA FILPUS | KUVAT MINNA KURJENLUOMA

”Näkyvätkö Paavi-sukat”, Mari Rantasila, 57, kysyy nauraen etsiessään rentoa asentoa nojatuolissa luovien alojen taloksi muutetun Lapinlahden entisen mielisairaalan käytävällä.

Kyllä! Paavi Franciscus vilkuttaa iloisesti Marin vaaleansinisissä sukissa ja sinisten nahkakenkien räväkän punaiset pohjat näkyvät. Pöydällä on kuppi kahvia, kädessä vielä lämmin korvapuusti.

Sukat ovat lahja Marin Eero-veljeltä. – Aina jos kohdalle osuu, hankimme toisillemme vitsikkäitä lahjoja. Minä toin hänelle kerran Freud-saippuaa, joka pesee sivilisaation ja sen epäkohdat pois, Mari Rantasila selostaa.

Näyttelijänä, ohjaajana ja laulajana tunnettu Mari poseeraa kameralle tottuneesti, vaihtaa katsetta ja hakee sopivaa kulmaa kuvaajan ohjeita kuunnellen. Hän on selvästi ammattilainen, joka ei pelkää kameraa ja joka on myös sinut itsensä ja ikänsä kanssa.

Myöhemmin hän vielä varmistaa, ettei kuvia varmasti käsitellä.

– Minua ei saa photoshopata. Haluan näyttää sellaiselta kuin olen, juuri tämänikäiseltä.

Naisen malli äidiltä

Ulkonäöllä on Marille silti väliä. Muutos kampaajan ja meikkaajan käsissä aamunnuhjuisesta taiteilijasta kansikuvakelpoiseksi jaksaa ilahduttaa.

– Minulla on illalla laulukeikka Karkkilassa. On mahtava mennä esiintymään, kun tietää hiusten ja meikin olevan kunnossa. Se tuo lisää hyvää fiilistä, Mari sanoo.

Mari keikkailee nyt ahkerasti, sillä häneltä on vastikään ilmestynyt jo yhdeksäs levy, Mari Rantasila 2020. Se on herättänyt huomioita, kuten hänen tapauksessaan usein käy.

Moni muistaa Auringossa-kappaleen vuodelta 1989, jolloin 26-vuotias Mari lauloi iloisesti itsetyydytyksestä ja sai aikaan myrskyn: Eihän noin sovi laulaa! Ei etenkään naisen.

Olisi vääristelyä sanoa, ettei ikävä palaute olisi aikoinaan kirpaissut, mutta palaute myös yllätti. Nelilapsisen sisarusparven ainoana tyttönä Mari oli saanut kotoa opin, ettei ole asioita, joita hän ei saisi tai voisi tehdä, koska oli nainen. Hänen vanhempansa olivat edellä aikaansa.

– Minut on kasvatettu niin, että naiset voivat tehdä ihan samoja juttuja kuin miehetkin. Siksi yllätyin palautteesta. En ymmärtänyt, että laulu oli niin paha juttu.

Erityisesti pikkutuhmaksi leimaaminen ärsytti ja raivostutti.

– Se on vastenmielinen sana. Ei erotiikassa ole mitään pientä eikä tuhmaa.

Asioita, joista vaietaan

Toki Auringosta tuli positiivistakin palautetta. Että hienoa, kun joku puhuu rohkeasti asioista niiden oikeilla nimillä.

Ja jonkun on aina oltava edelläkävijä, ensimmäinen, joka puhuu ja tekee. Tämän roolin Mari on tottunut taiteentekijänä ottamaan.

Nyt Mari on 57-vuotias ja hän on tehnyt jälleen musiikkia, joka puhuttaa. Aurinkokin on päivittynyt Soolo-kappaleeksi, aikuisen naisen itsetyydytystä ja erotiikkaa kuvaavaksi lauluksi.

Mutta levy on muutenkin täynnä suoraa puhetta: Vaihdevuosista, vihasta ja häpeästä, jätetyksi tulemisesta, vanhemmista huolehtimisesta ja heidän kuolemastaan. Aiheista, joita kohtaamme, mutta joista ei yleensä puhuta kuin kierrellen – jos ylipäätään puhutaan. Ainakaan niitä ei lauluissa levitellä.

– Minua ei saa photoshopata. Haluan näyttää sellaiselta kuin olen, juuri tämänikäiseltä.

Häpeän hälventäjä

Palaute levystä on ollut moninaista ja sitä on tullut runsaasti eri ikäisiltä ihmisiltä. Etenkin naisilta.

– Eräskin nainen kertoi joutuneensa pysäyttämään auton, koska itki niin paljon kuultuaan äidin kuolemasta kertovan Surun ruuhkavuodet -kappaleen. Olen saanut kiitosta siitä, että laulut ovat lohdullisia.

Marista on tärkeää käsitellä taiteilijana teemoja, jotka ovat yleisiä ja todellisia, ja kertoa, miltä asiat oikeasti tuntuvat.

Levy purkaa häpeää keski-ikäisen naisen elämästä ja siihen liittyvistä asioista samalla tavoin kuin Aleksanterin ja Riihimäen teattereissa helmi–toukokuussa esitettävä Menopaussi-musikaali. Siinä Mari vaihtelee yhdessä roolissa Arja Korisevan kanssa.

– Nuoremmat Menopaussin naiskatsojat ovat pitäneet siitä, kun joku kertoo suoraan, mitä heillä on odotettavissa. Etteivät vaihdevuodet ole lopultakaan jotain kamalaa, jota pitäisi hävetä. Menopaussi on ollut niin suosittu, että siitä tulee lisäesityksiä ensi talvena.

Oma ammatti ja omat rahat

Mari Rantasila syntyi Porissa – tai itse asiassa Raumalla. Hänen äitinsä oli mennyt kätilöiden mielestä liian aikaisin synnytyssairaalaan ja kysyivät pilkallisesti, etteikö neljättä lastaan odottava rouva Rantasila tiedä milloin lapsi syntyy. Tästä sisuuntuneena hän päätti oikean hetken tultua mennä 50 kilometrin päähän Raumalle.

Pori oli hyvä paikka kasvaa.

– Ei ole sattumaa, että sieltä ovat kotoisin niin Dingo, Maria Kuusiluoma, Jorma Uotinen ja vaikka minkä alan taiteilijat. Porissa keskityttiin vahvasti nuorisokulttuuriin. Minulle elävän musiikin yhdistys ja Porin Teatterinuoret olivat merkityksellisiä. Ne ovat olleet tosi tärkeänä määrittäjänä sille, että minusta tuli minä.

Perhekin vaikutti: Kolme isoveljeä ja vanhemmat, jotka iskostivat oman ammatin – ihan minkä tahansa – hankkimista ja oman rahan ansaitsemisen tärkeyttä.

Kouluun Mari laitettiin jo kuusivuotiaan, sillä hän osasi lukea, kirjoittaa ja laskea.

– Se ei ollut pelkästään hyvä juttu. Olin luokkalaisia vuoden nuorempi, enkä siis tunne-elämältäni samalla tasolla. Koin monia asioita liian nuorena, enkä osannut käsitellä niitä.

"Tarvitsen myös omaa tilaa aika paljon. Nautin siitä, että saan asua itsekseni. Ja voin säännöstellä sosiaalisuutta."

Karsastettu monialaisuus

Monipuolinen taiteen harrastaminen vei mukanaan. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Mari muutti Helsinkiin. Hän elätti itsensä hanttihommilla, teki musiikkia ja teatteria. Pääkaupungin piireihin oli silti vaikea solahtaa.

– Kaikki oli Helsingissä isompaa ja taiteen tekeminen jotenkin toisenlaista. Porissa kaikki harrastivat monimuotoisesti ja siellä hyväksyttiin erilaisuus paremmin, vaikka voisi kuvitella juuri päinvastoin.

Kolmannella pyrkimiskerralla avautuivat Teatterikoulun ovet vuonna 1983. Se oli ensimmäinen vuosi, kun Jouko Turkka oli raadissa valitsemassa oppilaita.

– Turkan metodit eivät tänä päivänä menisi ikinä läpi. Hän ei ollut pedagogi, vaan taiteilija, gurukin. Eikä hän sopinut kaikille, mutta minun ominaislaatuuni hän sopi. Opin häneltä paljon taiteilijuudesta. Hän kitki meistä miellyttämisenhalua, ja korosti, että on löydettävä oma linja ja seistävä sen takana.

Valmistuttuaan Teatterikoulusta Mari halusi tehdä niin musiikkia kuin teatteriakin. Se ei ollut 1980- ja 1990-luvulla tavallista, eikä monialaisuutta pidetty hyvänä. Piti olla joko tai. Tänään on toisin, monen alan osaajuutta arvostetaan.

Erityisesti Mari nautti päästyään kameran eteen. Hänet on nähty lukuisissa elokuvissa ja televisiosarjoissa Neil Hardwickin Pakanamaan kartasta Aki Kaurismäen Calamarin Unioniin, Raidiin ja Syke-sairaalasarjaan.

– Kamera on suuri rakkauteni. Se pystyy tallentamaan yhden hetken, joka ei koskaan palaa. Se on ainutlaatuista ja hienoa.

Kameran taakse, ohjaajaksi, Mari meni, kun häntä alkoi mietityttää, miten nuorten tyttöjen ajatuksia ei kukaan tuonut esiin. Syntyi kolme lyhytelokuvaa. Ja niiden perään, kolme supersuosittua Risto Räppääjä -lastenelokuvaa. Ja hän sai myös tunnustusta: Lastenkulttuurin valtionpalkinnon vuonna 2011.

Sinut itsensä kanssa

Sanotaan, että keski-ikäisellä ihmisellä on viisi isoa, kuluttavaa elämän käännekohtaa. Lapset itsenäistyvät ja lähtevät lapsuudenkodistaan, omat vanhemmat sairastuvat ja kuolevat, sairastuu itse, tulee avioero ja työpaikka menee.

Marin kohdalle näistä osui kolme samanaikaisesti: äiti kuoli, lapsi itsenäistyi ja tuli avioero. Se oli kriisin paikka.

– Onneksi minulla on ystäviä, jotka auttoivat. Osa on jo Porin ajoilta lapsuudesta, osa tullut myöhemmin. Kävin myös juttelemassa tutun terapeutin kanssa. Mutta tärkeintä on ollut aika. Se parantaa.

Surun ja vihan käsitteleminen vie aikaa, eivätkä merkitykselliset murheet ole viikossa tai kuukaudessa käsiteltyjä. Mutta sitten kun ne on käsitelty, niihin ei Marin mielestä saa jäädä kiinni. On mentävä eteenpäin, nautittava elämästä.

– Olen päässyt ohi surusta. Näen edessäni kaunista ja ihanaa, joka odottaa minua ja josta en tiedä vielä mitään. Nyt kaikki on hyvin ja minulla on vielä tuhansia tarinoita kerrottavana. Niin uskon.

Surujen käsittelystä poikii myös parhaimmillaan hyvää.

– Kyllä minä olen nyt enemmän itseni kuin koskaan. Osaan elää paremmin omien hyvien ja huonojen puolieni kanssa. Viisastuessa hyväksyy itsensä paremmin.

Uutta rakkautta ja parisuhdetta ei Marilla ole näköpiirissä. – Toki olisi hienoa rakastua, jos löytyisi joku, joka arvostaisi minua sellaisena kuin olen. Olen utelias elämän ja ihmisten suhteen. En silti ajattele niin, että toinen ihminen tekisi minut onnelliseksi. Onni tulee itsensä hyväksymisestä.

Ikä tuonut malttia

Mari on huomannut, että iän myötä hän tarvitsee enemmän aikaa palautumiseen kuin aiemmin. Etenkin jos viikolla on laulukeikkoja, ääntä pitää säästää, eikä mennä baariin ja tanssimaan edeltävinä iltoina.

– Liikunta on myös tärkeää. Tavoitteenani on käydä kävelemässä, jumpissa ja fillaroimassa kolmesta neljään kertaa viikossa. Minun on joskus vaikea saada kierroksia alas, ja liikunta auttaa siihen.

Iän myötä Mari on myös oppinut säännöstelemään töitään niin, että niitä on sopivasti, eikä hän pala loppuun.

– Tarvitsen myös omaa tilaa aika paljon. Nautin siitä, että saan asua itsekseni. Ja voin säännöstellä sosiaalisuutta. Se, mitä teen arkena riippuu siitä, mitä minulla on työn alla. Kaikkia kolmea ammattiani, näyttelemistä, ohjaamista ja laulamista pitää harjoittaa säännöllisesti, jotta ammattitaito pysyy yllä.

Sanomisen pakosta

Palataan vielä Mari Rantasila 2020 -levyyn. Mari ei ole tehnyt levyä, jotta saisi työstettyä murheitaan, vaan koska siinä kerrotut asiat ovat tärkeitä.

Eikä kappaleiden ja Marin elämän välille voi vetää yhtäläisyysmerkkejä. Toisin kuin voisi ehkä luulla, kaikki levyn kappaleissa kerrottu ei edes ole tapahtunut Marille. Hän painottaa, että taiteilija tekee omaelämänkerrallisessakin taiteessa aina valinnan, mistä asioista kertoo ja mitä nostaa esiin.

– Ei kukaan tee hyvää taideteosta niin, että kertoo, mitä mulle kuuluu. Pelkästä todellisuuden toisinnosta ei tule hyvää taidetta. Taiteen ja taiteilijan tehtävä on nostaa merkityksellisiä asioita ja puheenaiheita esiin. Tärkeintä on se, minkälaisia tunteita ja asioita taideteos välittää ja saa aikaan. Jos taide koskettaa katsojaa ja kuulijaa, olen tehnyt työni hyvin.

 

Lue myös ”Anu Pensola – uusi elämä maalla toi onnen”