”Seurasin sydäntäni ja muutin Helsingistä Lappiin”

Tunteet

”Seurasin sydäntäni ja muutin Helsingistä Lappiin”

Eija Peura ihastui kuvataidekurssilla Lapin luontoon ja muutti Ivaloon. Elämässä oli tilaa ratkaisulle, joka on vain itseä, oman itsen hoivaamista varten.

JULKAISTU 23.6.2020 | TEKSTI Sanna-Kaisa Hongisto | KUVAT Liisa Kuittinen

Olen asunut Helsingissä 30 vuotta, eikä Lappi ole ollut minulle mikään tuttu paikka. Muutto Ivaloon tuli ihan puskista.
Kaikki alkoi siitä, kun tuttuni Elsi soitti, että hän alkaa pitää luovuutta ja tietoisuutta avaavia Vedic Art -taidekursseja Espanjassa.
Olin aiemmin kokeillut hiilipiirustusta ja ikoninmaalausta, ja innostuin. Ilmoittauduin mukaan Espanjaan, mutta sitten tuli tieto, että kurssi järjestetään myös Lapissa, ja se kutsui minua enemmän. Niin päädyin kurssille Vuotsoon elokuussa 2019.

Siellä maalasin erään työn, joka kuvaa oman sydämeni ja mieleni välistä suhdetta. Huomasin siinä, ettei sydämen äänen kuuntelu ollut juurikaan saanut elämässäni tilaa. Halusin nyt kuunnella, mitä sydän halusi kertoa.

Kun sitten yhtenä päivänä teimme retken Sodankylään Pyhä-Nattasen polulle, siellä tunturin laella sain ajatuksen: otan virkavapaata ja muutan Lappiin töihin!

En ole kova unelmoimaan. Jos kysytään, mitä elämässä haluan ja toivon, vastaan yleensä, että en oikein tiedä. Mutta kun ajatus Lappiin muutosta tuli siellä tunturissa, tiesin heti, että tätä tosiaan haluan.

Haaveena yksinolo

Olin kaivannut elämääni hengähdystilaa jo jonkin aikaa. Olin työskennellyt 30 vuotta HUS:ssa sairaanhoitajana, ja siitä melkein kolme viime vuotta osastonhoitajan sijaisena. Esimiestyö oli vaativaa. Olin vastuussa potilasturvallisuudesta, työntekijöiden riittämisestä ja hyvinvoinnista, kaikesta kehittämistyöstä ja jopa remonteista.

Kun kysyin ylihoitajalta, saisinko vuoden virkavapaata, hän myöntyi heti. Työpaikan löytäminen Lapista kävi yhtä helposti. Soitin Ivalon, Kittilän ja Utsjoen terveyskeskuksiin, ja Ivalosta löysin mieleiseni työpaikan vanhusten palvelukodissa. Vastaava sairaanhoitaja järjesti minulle vielä kalustetun asunnonkin.

Omaan asuntooni Helsingin Kumpulassa muutti nuorin lapseni, joka oli vasta vähän aiemmin muuttanut omilleen. Niin sain pitää Helsingin-kodin ja jättää sinne huonekalut ja taulutkin seinille.

Tammikuun alussa 2020 pakkasin Opel Zafirani piripintaan ja ajoin sen Helsingissä Rovaniemen yöjunaan. Olo oli työpestin ja joulun jäljiltä uupunut. Halusin vain olla yksin, kaivautua karhujen kanssa talviunille ja levätä. Edessä oli kuitenkin vielä 300 kilometrin ajo Rovaniemeltä Ivaloon.

Aamulla, kun astuin Rovaniemellä junasta, lensin turvalleni asemalaiturille. Polvet ja olkapää mustelmilla lähdin sitten ajamaan. Pimeällä ja liukkaalla maantiellä rekkoja humahteli vastaan, ja hetken tuntui siltä, että en selviä tästä.
Onneksi juuri sinä päivänä kaamos loppui. Loppumatkasta pääsin ajelemaan viistossa päivänvalossa.

Kaverit kyselivät, kaduttaako

Ennen Lappiin-muuttoani kaverini irvailivat, että löydän täältä jonkun Aslakin, mutta en minä tänne sen takia lähtenyt. Poromiehetkin ovat kuulemma nykyään Tinderissä – minä en ole.

Muuttoni jälkeen tutut ovat kyselleet, kaduttaako ja onko ratkaisu ollut huono. Olen vastannut kaikille, että ei kaduta. Nautin olostani täällä, ja oikea talvi on tuntunut todella ihanalta, vaikka olenkin vilukissa.
Ilmoja on ollut monenlaisia: kovia pakkaskelejä, lauhaa, lumisadetta ja kirkasta tähtitaivasta. Työmatkani pituus on 1,3 kilometriä, ja talvikelillä olen kävellyt usein kotiin Ivalojoen jäätä pitkin.

Muuttoni jälkeen tutut ovat kyselleet, kaduttaako ja onko ratkaisu ollut huono. Olen vastannut kaikille, että ei kaduta.

Kerran kävelin töihin 39 asteen pakkasessa viisi kerrosta villavaatetta päällä ja isältä peritty susilakki päässä. Perille päästessäni olin litimärkä.

Työpaikalla minut on otettu hyvin vastaan, ja viikonloput ovat kuluneet luonnossa retkeillen. Kuukausi minun jälkeeni työpaikallemme tuli Helsingistä fysioterapeutti Hanna, joka on minua 20 vuotta nuorempi ja rohkea ja innokas liikkumaan. Olemme huiputtaneet yhdessä Saariselän Iisakkipään, hiihtäneet Pielpajärven erämaakirkolle ja yöpyneet Metsähallituksen kämpällä.

Kun lumet sulavat, on tietysti päästävä taas Pyhä-Nattaselle. Tuntuu huikealta, että saan nähdä täällä koko vuodenkierron.
Helsingissä mahdollisuuksien määrä tuntui joskus stressaavalta. Minulla oli Museokortti, mutta paljon kiinnostavia näyttelyitä jäi näkemättä, kun en jaksanutkaan mennä. Täällä elän yksinkertaista elämää: on yhtäältä luonto ja toisaalta työ. Ystäviin Helsingissä tulee nyt pidettyä yhteyttä jopa enemmän kuin ennen.

Koskettava vanhustyö

Sairaanhoitajan ammattia ei pidetä suuressa arvossa, mutta kyllä alassa on hyviä puolia. Voi työskennellä eri erikoisaloilla, ja hoitotyötä voi tehdä missä päin vain, Suomessa tai ulkomailla.

Työskentelen nyt ensimmäistä kertaa elämässäni vanhusten palvelukodissa. Hoitajamitoitus asukasta kohden on hyvä, ja työ tuntuu entiseen verrattuna leppoisalta.

Muistisairaan kohtaaminen on ollut koskettavaa, ja siinä on omat haasteensa: miten saada yhteys asukkaaseen ja siihen hetkeen, missä hän kokee olevansa sillä hetkellä. Katse, kosketus ja läsnäolo ovat erityisen tärkeitä.

Tässä työssä olen saanut elävästi kokea myös musiikin voiman – sen, miten jähmeä ja lähes puhumaton vanhus alkaa soittaa, kun hän saa oman huuliharpun tai haitarin käsiinsä. Tai miten laulunsanat yhtäkkiä soljuvat puhumattoman ihmisen suusta, kun tutut sävelet alkavat soida.

Minulle on uutta olla ympäristössä, jossa saamelaisuus näkyy. On upeaa, että meillä on Suomessa tällainen alkuperäiskansa. Jotain liikuttavaa on siinä, että asukkaat voivat puhua omalla äidinkielellään nuoren saamenkielisen lääkärin kanssa.
Olen kokenut syyllisyyttä siitä, että muutin tänne enkä Kuhmoon tai Virroille, missä minulla olisi iäkkäitä sukulaisia hoivattavana. Tässä kohtaa elämää oli kuitenkin tärkeää tehdä ratkaisu, joka on vain itseäni varten. Minun elämässäni tämä oli mahdollista nyt, kun kaikki kolme lastani ovat aikuistuneet. Oli hyvä tilaisuus tehdä jotain muutakin kuin tuttuja ja turvallisia asioita.
Puhdas lumi ja hiljaisuus ovat jo nyt voimaannuttaneet minua. Luonnossa liikkuminen on seikkailua, mutta samalla siinä saa kosketuksen pyhään, johonkin suurempaan. Luonto tuntuu sydämessä.

Lue lisää Lapin tunnelmia. Nuorgam – Suomen Lappi näyttää parhaat puolensa.