Ryyppyputket vaihtuivat triathloniin

Urheiluharrastus on tuonut Lottosten elämään paljon hyvää: uusia ystäviä, paineensietokykyä ja elämänlaatua. Lean mukaan 20 kiloa on hävinnyt huomaamatta, ja vaihdevuosioireet ovat pysyneet kurissa.

Henkilöt

Ryyppyputket vaihtuivat triathloniin

Joskus oman haaveen toteuttaminen tuntuu lähes mahdottomalta. Aki ja Lea Lottosen tie alkoholismista raittiuteen ja kestävyysurheilun kuningaslajiin todistaa, että uskomattomalta tuntuvakin on mahdollista.

Oma Aika arkisto | TEKSTI ANU VAL­LIN­KOS­KI | KUVAT ART­TU MUUK­KO­NEN

Vii­me vuon­na Aki Lot­to­ses­ta, 50, tuli to­del­li­nen te­räs­mies. Hän ui kol­me ja pyö­räi­li 180 ki­lo­met­riä sekä juok­si täy­den ma­ra­to­nin yh­tei­sai­kaan 12 tun­tia 56 mi­nuut­tia ja 45 se­kun­tia Es­pan­jan Bar­ce­lo­nas­sa. Akin vai­mo Lea Lot­to­nen, 54, puo­les­taan tais­te­li tri­ath­lo­nin puo­li­mat­kan vii­me ke­sä­nä Lah­des­sa. Urak­ka vei 8 tun­tia 14 mi­nuut­tia ja 36 se­kun­tia.

Hui­mia saa­vu­tuk­sia ke­nel­tä ta­han­sa, mut­ta lap­peen­ran­ta­lais­ten Akin ja Lean suo­ri­tuk­sia voi­si luon­neh­tia lä­hes us­ko­mat­to­mik­si hei­dän men­nei­syy­ten­sä vuok­si. Vie­lä al­ku­vuon­na 2002 mo­lem­mat oli­vat täy­siä juop­po­ja.

– Ryyp­py­vuo­sil­ta moni asia on pai­nu­nut un­ho­laan, mut­ta 30-vuo­tis­syn­ty­mä­päi­vä­ni muis­tan oi­kein elä­väs­ti. Is­tuin ra­hat­to­ma­na baa­ris­sa ei­kä ku­kaan tar­jon­nut juo­ta­vaa. Edes yö­si­jaa en saa­nut, vaan me­nin lo­pul­ta nuk­ku­maan pa­pe­rin­ke­räy­sas­ti­aan. Kuu­mat kyy­ne­leet vir­ta­si­vat, kun mie­tin sii­nä maa­tes­sa­ni elä­mää­ni, Aki ku­vai­lee poh­ja­kos­ke­tus­taan.

Leaa al­ko­ho­li ei vie­nyt asun­not­to­muu­teen as­ti, mut­ta vii­nan voi­ma hou­kut­ti kuu­den lap­sen äi­tiä ka­pa­koi­hin tä­män täs­tä. Äi­din ryyp­py­reis­su­jen ai­kaan las­ten isä, naa­pu­rin rou­va tai van­him­mat lap­set huo­leh­ti­vat pie­nim­mis­tä.

It­se­mur­haa Lea yrit­ti kah­des­ti.

Kork­ki kiin­ni

Lea oli miet­ti­nyt juo­mi­sen lo­pet­ta­mis­ta jo jon­kun ai­kaa. A-kli­ni­kan ta­paa­mi­sis­sa­kin hän oli käy­nyt.

– Vii­mei­nen niit­ti tuli erään vii­kon­lo­pun ryyp­py­reis­sul­la. Rie­huin Kou­vo­lan to­ril­la aa­mu­päi­väl­lä, kun ex-mie­he­ni tuli ha­ke­maan mi­nua kup­pi­las­ta ko­tiin. Pai­kal­le hä­ly­tet­ty nuo­ri po­lii­si­mies ri­pit­ti mi­nua, et­tä mi­ten pien­ten las­ten äi­ti voi ol­la sun­nun­tai­aa­mu­na tuos­sa kun­nos­sa, Lea muis­te­lee.

Ai­em­mat aa­tok­set ja po­lii­sin sa­nat kol­kut­ti­vat ali­ta­jun­nas­sa, kun Lea he­rä­si seu­raa­va­na aa­mu­na vie­raas­sa asun­nos­sa ja sie­mai­si ku­lauk­sen olo­huo­neen pöy­däl­le jää­nees­tä kon­jak­ki­pul­los­ta.

– Sa­noin it­sel­le­ni ää­neen, et­tä ”Nyt Lea lo­pe­ta”. Kel­lo oli 7.45 hei­nä­kuun kah­dek­san­te­na päi­vä­nä vuon­na 2002. Sii­hen lop­pui mi­nun juo­mi­se­ni.

Aki oli pan­nut kor­kin kiin­ni ai­em­min sa­man vuo­den tou­ko­kuus­sa kat­kai­su­hoi­dos­sa, 18 huu­rui­sen vuo­den jäl­keen.

Ver­tais­tu­ki vie­rel­lä

Aki ja Lea ta­pa­si­vat toi­sen­sa A-kli­ni­kan ryh­mäs­sä ke­vääl­lä 2002. Kat­seet koh­ta­si­vat, mo­nes­ti.

Ju­han­nuk­se­na Aki kosi Leaa, ihan vit­sil­lä vain. ”Si­nä­hän voi­sit sen uk­kos jät­tää ja men­täi­siin me nai­mi­siin”, hän sa­noi.

– Vit­si­hän se oli, mut­ta Aki ei tien­nyt, et­tä olin miet­ti­nyt asi­aa jo vuo­sia. Mi­nul­la ei ol­lut hyvä ol­la lii­tos­sa, jon­ka olin sol­mi­nut ihan nuo­re­na tyt­tö­nä, Lea ker­too.

Häi­tä pa­ris­kun­ta viet­ti A-kil­to­jen lii­ton ke­sä­päi­vil­lä Ai­ris­tol­la vuo­den seu­rus­te­lun jäl­keen.

– Sitä ei voi sa­noin ku­va­ta, mil­lai­nen tuki olem­me toi­sil­lem­me ol­leet. Em­me puhu men­nei­syy­des­täm­me enää yh­tään mi­tään kes­ke­näm­me. Se oli­si tur­haa. Toi­nen ym­mär­tää pu­hu­mat­ta­kin, Aki sa­noo.

Kansakoulussa Karin ei tarvinnut osallistua laulukokeisiin kehnon laulutaidon vuoksi. Utopistiselta tuntunut unelma laulamisesta kyti kuitenkin miehen mielessä.

Men­nei­syys se­lä­tet­ty

Liik­ku­maan ja ur­hei­le­maan Aki ja Lea ryh­tyi­vät heti rai­tis­tut­tu­aan.

Akil­la oli van­has­taan ur­hei­lu­taus­taa. Nuo­re­na hän oli hy­pän­nyt mä­keä ja pe­lan­nut jal­ka­pal­loa Myl­ly­kos­ken pal­lon edus­tus­jouk­ku­ees­sa.

– En oi­ke­as­taan kos­kaan ole ol­lut ai­van ra­pa­kun­nos­sa. Jou­duin te­ke­mään niin pal­jon hom­mia vii­naa saa­dak­se­ni, kun ei ol­lut ra­haa. Kä­ve­lin hel­pos­ti 30 ki­lo­met­riä päi­väs­sä vii­nan pe­räs­sä. Sit­ten kun sitä oli, olin ihan lii­kun­ta­ky­vy­tön, Aki ker­too.

Rait­tii­den vuo­sien mit­taan Akin ja Lean ur­hei­luin­nos­tus sy­ve­ni. Aki läh­ti mu­kaan ma­ra­ton­kou­luun vuon­na 2010.

– Aloin haa­veil­la Tuk­hol­man ma­ra­to­nis­ta. Vie­tin kau­pun­gis­sa ryyp­py­vuo­sie­ni ai­koi­na kol­me kuu­kaut­ta asun­not­to­ma­na. Ajat­te­lin, et­tä kun pa­laan van­hoil­le kul­mil­le juok­se­maan, saan ne muis­tot se­lä­tet­tyä, Aki ker­too.

En­sim­mäi­sen ker­ran Aki juok­si Tuk­hol­mas­sa vuon­na 2014. Vuo­den pääs­tä hän tait­toi len­kin uu­des­taan poi­kan­sa Ja­rin kans­sa.

– Näy­tin van­hat pai­kat ja ker­roin, mis­sä port­ti­kon­gis­sa is­kä on nuk­ku­nut. Se oli hui­kea ret­ki.

Ma­ra­ton­kou­lus­sa Aki ta­pa­si tri­ath­lo­nis­te­ja ja ajat­te­li, et­tä tuo­hon hän ei kyl­lä pys­ty. In­nos­tuk­sen sie­men jäi kui­ten­kin itä­mään, ja tree­ni­ka­ve­rit tu­ki­vat haa­veen to­teut­ta­mi­ses­sa.

Myös Lea in­nos­tui tri­ath­lo­nis­ta.

– Vii­me ke­sän puo­lit­ri­ath­lo­nil­le läh­din Akin tu­ke­ma­na. Hän lu­pa­si, et­tä men­nään mi­nun tah­tii­ni. Mi­nul­le urak­ka oli yh­tä tus­kaa. Jo puo­li­mat­kas­sa ta­lu­tin pyö­rää. Ajat­te­lin, et­tä en jak­sa. Luo­vut­ta­mi­nen oli lä­hel­lä, Lea sa­noo.

Akin ja val­men­ta­jan tsem­pin tur­vin Lea pää­si lo­pul­ta maa­liin 36 se­kun­tia en­nen maa­li­vii­van sul­ke­mis­ta.

Maa­liin­tu­los­ta Lea ei muis­ta juu­ri muu­ta kuin vä­sy­myk­sen. Hän kä­sit­ti urak­kan­sa mer­ki­tyk­sen vas­ta jäl­ki­kä­teen. It­ku tu­lee vie­lä muu­ta­ma kuu­kau­si mat­kan jäl­keen.

– Ei se ole se suo­ri­tus, mikä lii­kut­taa, vaan se koko mat­ka sii­hen. Kun ajat­te­lee, mit­kä ne mei­dän läh­tö­koh­dat ovat ol­leet, Aki huo­maut­taa.

Nyt Aki tree­naa 10 tun­tia vii­kos­sa. Edes­sä ovat jäl­leen Bar­ce­lo­nan Iron man -ki­sat. Lea juok­see ja jump­paa 7-8 tun­tia vii­kos­sa, vaik­ka uu­det ki­sat odot­ta­vat vas­ta en­si ke­sä­nä.

Lea työs­ken­te­lee lä­hi­hoi­ta­ja­na ja Aki päih­de­työn­te­ki­jä­nä.

Mil­lä kons­til­la pa­ris­kun­ta oi­kein on on­nis­tu­nut lä­hes mah­dot­to­mas­sa?

– Se on se oma tah­to ja oma pää­tös, Aki sa­noo.