Puolisonsa menettänyt Kaija: ”En ole katkera, vaikka meri vei mieheni”

Tunteet

Puolisonsa menettänyt Kaija: ”En ole katkera, vaikka meri vei mieheni”

Oma Aika arkisto | TEKSTI Oma Aika

Puolisonsa menettänyt Kaija: ”En ole katkera, vaikka meri vei mieheni”

Kainuusta Pohjois-Norjaan muuttanut Kaija Pääkkö, 71, menetti miehensä Jäämeren aaltoihin kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen. Puolison menetys oli pakko hyväksyä.

Teksti Anitra Rönkkö

Kuvat Vanessa Riki

Minulla oli turvallinen ja hyvä lapsuus Paltamossa, Uuran kylässä. Perheemme asui pienellä maatilalla, jolla oli lypsykarjaa, kanoja ja lampaita. Omassa mielessäni olen ensiksi uuralainen ja vasta sitten pykeijalainen, vaikka muutin Pykeijaan jo 33 vuotta sitten, vuonna 1984.

Opiskelin englantia ja ruotsia Jyväskylän yliopistossa. Valmistuttuani päädyin kieltenopettajaksi Inariin saamelaisten kristilliseen kansanopistoon. Niin tulin pohjoiseen, jossa katselin kaunista Inarinjärveä kahdeksan vuotta.

Noihin aikoihin olimme kirkkokuoron kanssa kiertueella. Eräänä pyhäaamuna saavuimme Pykeijaan, jossa esiinnyimme kirkkosaliksi muutetussa koulun käsityöluokassa. Kun kävelimme luokan eteen, huomasin, että lapikkaastani oli irronnut pohjallinen. Naureskelin sitä vierustoverilleni.

Kirkkoväen joukossa oli muuan vanhapoika, joka väitti jälkikäteen, että olin hymyillyt leveästi hänelle, vaikka oikeasti naureskelin omille kengilleni.

Lue myös: Kaksi lastaan menettänyt surututkija Mari Pulkkinen: ”Suru jättää aina jäljen”

Se oli menoa

Bjarne oli minua 16 vuotta vanhempi. Hän oli hyvin nuorekas, ja hänellä oli komea parta. Olin itse 38-vuotias.

Tapasimme sattumalta uudelleen Inarissa, jossa Bjarne oli käymässä tuttavillaan. Hän tuli tervehtimään kirkkokahveilla, jotka pidettiin jumalanpalveluksen jälkeen. Oli kuulemma nähnyt minut Pykeijassa, mutta minä sanoin, etten ollut hänen näköistään huomannut.

Se oli kuitenkin menoa. Bjarne oli Inarissa paiskannut kolikoiden puutteessa hakaneulan toivelampeen ja toivonut, että saisi tutustua siihen Kaijaan. Poskiani poltteli vielä viikko tapaamisen jälkeen.

Kaikki tapahtui nopeasti. Olimme tavanneet syksyllä ja jouluaattona menimme kihloihin. Keväällä muutimme Pykeijaan Bjarnen lapsuudenkotiin. Tulin vielä kesäksi Suomeen, sillä Bjarne oli kalastaja. Hän oli paljon merellä eikä juuri ehtinyt kotiin. Mitäpä minä olisin siellä yksin tehnyt.

Lue myös: Olympiaurheilija Anni Vuohijoki: ”Salilla unohdin veljeni kuoleman”

Onnellinen isä

Bjarne puhui pykeijalaisena suomea, mutta pian huomasin, että minun pitää yksinkertaistaa puhettani. Kun menimme ensi kerran kotiini Paltamoon, missä puhuttiin oikein elävää ja kuvailevaa Kainuun murretta, Bjarne-rukka ei ymmärtänyt oikein mitään. Hän vain hoki, että akkurat, akkurat. Meitä kutsuttiin sitten nimellä Kaija ja Akkurat, joka tarkoittaa norjaksi juuri niin.

Pykeijaan oli helppo muuttaa. Siellä ihmiset olivat avoimia ja ystävällisiä. Kun lähdin ensi kertaa yksin kauppareissulle, kaupan luona seisoi kaksi rouvaa, jotka katsoivat minua ja miettivät ääneen, onko tuo se. Vastasin, että kyllä se on se. Pelkäsin, että olin ollut nenäkäs, mutta seuraavana päivänä toinen heistä oli sanonut Bjarnelle, että sinullapa on mukava rouva!

Poikamme Thomas syntyi vuonna 1984 ja tyttäremme Inger 1988 Olin saanut töitä Pykeijan koulun kieltenopettajana, joten Bjarne oli aluksi kotona lasten kanssa.

Jälkikäteen ihmetyttää, kuinka hyvin Bjarne sopeutui pikkulasten isäksi. Joku Bjarnen ikäinen olisi voinut hermostua yövalvomisesta, mutta hän hyppäsi ensimmäisenä pystyyn lohduttamaan lapsia, jos oli huono yö. Bjarne oli kylällä tunnettu siitä, kuinka hyvin hän tuli toimeen lasten kanssa.

Lue myös: Aivoinfarktista toipunut Saara Rantanen: ”Aivoinfarkti on totta, vaikka se olisi lievä”

Surun päivä

Oli Norjan kansallispäivä, 17.5. vuonna 1994, kun tulin koululta kotiin. Kalastuskausi oli juuri alkanut. Bjarne lähtenyt merelle veljensä kanssa. Silloin pappi tuli ovellemme.

Hän tuli kertomaan suruviestin: Bjarne ja hänen veljensä Emil oli löydetty kuolleina Jäämereltä. Ilmeisesti he olivat korjanneet hylkeen repimää nuottaa, kun kova tuulenpuuska oli kaatanut veneen. Veljekset olivat lyöneet päänsä.

Kun sana levisi, loppui kansallispäivän juhlinta. Rehtori toi Thomaksen ja Ingerin koululta kotiin.

Kun Thomas kuuli uutisen, hän sai raivokohtauksen ja potki seinää. Hän huusi lähtevänsä katsomaan, että se ei ole totta. Tilanne oli kauhea. Thomas oli kymmenen ja Inger kuusi vuotta.

Bjarnen siskot tulivat käymään. Oma siskoni Ivalosta lähti Pykeijaan heti, kun sai tiedon. Bjarnen kuolema oli koko kylän menetys.

Lue myös: Leskeksi jäänyt Christina: Suru helpottui treenatessa

Voimaa arjesta

Lasten lähellä ei passannut itkeskellä. Jos he näkivät, että äiti vetistelee, heille tuli kauhea hätä. Vasta monta vuotta myöhemmin, kun pystyin jättämään heidät yksin, menin tielle kävelemään ja itkemään.

Ei siitä kauheasti puhuttu, mutta lapset tiesivät tosiasiat. Koulussa isänpäivänä Inger teki kaikessa hiljaisuudessa muovailumassasta valkean hahmon, jolla oli siivet. Kotona hän sanoi, että katso, olen tehnyt isän.

On kumma, että voimat vain tulevat jostain. Suomalaisella sisulla pääsee eteenpäin, kun on venyttävä.

Suruun meni useampi vuosi. Katkeruuden ja syyttelyn vaihetta en kokenut. Olen hyväksynyt tapahtuneen, sillä nämä asiat ovat isommissa käsissä. Yläkerran isäntä ei tee virheitä, vaikka ne meistä tuntuvatkin kipeiltä.

Aina kun on mahdollisuus, Thomas menee lohimökille, jolla hän kävi isänsä kanssa kalastamassa. Ingerkin käy siellä. Itse en ole mennyt, sillä maihin on vaikea päästä huonojalkaisena.

Onnettomuudesta on kulunut23 vuotta. Nykyään pystymme nauramaan muistoille. Mietimme lasten kanssa, mitä Bjarne olisi kussakin tilanteessa tehnyt.

Aika parantaa, vaikka elämä ei enää tulekaan samaksi.”

Lue myös:

Leskeksi jäänyt Kaisa: ”Kiitos tästä matkasta ja kiitos elämästä”

Vaimonsa menettänyt Markku: ”Minulla on oikeus jatkaa elämääni täysipainoisesti”

Halvaantuneen huippuvoimistelijan vaimo Sanna: ”Valitsin, etten katkeroidu”