Pirjo Hassinen: ”Ikuinen rakkaus on lähtökohta”

Henkilöt

Pirjo Hassinen: ”Ikuinen rakkaus on lähtökohta”

Kirjailija Pirjo Hassinen kuvaa uudessa romaanissaan ihmisiä, jotka tekevät kauheita tekoja. Ja sitä, miten pahimpia vihamiehiä tulee niistä, joiden välillä on ollut rakkaus. Omassa elämässään kirjailija pelkää sairauksia, toivoo ikuista rakkautta ja haluaa tulla mummiksi.

JULKAISTU 7.10.2020 | TEKSTI Anna-Liisa Hämäläinen | KUVAT Hanne Manelius

Kirjailija Pirjo Hassisen luokse on hieman vaikeaa löytää. Taloyhtiöön johtaa harjakaton mallinen portti. Äkkiä ei huomaa, että pihan ympärille ripotelluissa puutaloissa on asuntoja kahdessa kerroksessa. Kirjailija asuu yläkerrassa. Yllätykset jatkuvat itse asunnossa, jonka pohjassa on muistuma keskusmuurista. Siellä pääsee juoksemaan ympäri keittiön, eteisen, ruokailutilan ja olohuoneen erottavaa seinää.

”Sellaisesta lapset tykkäävät, niin myös meidän Kirke-tyttäremme pienenä”, Pirjo Hassinen kertoo.

Pirjo Hassinen ja hänen puolisonsa Pekka ovat asuneet tässä samassa kodissa vuodesta 1985.

”Olimme vielä opiskelijoita, kun näimme Jyväskylän yliopiston kirjastossa ilmoituksen, jossa etsittiin asukkaita Jyväskylässä 1985 järjestettävien asuntomessujen kohteisiin. Asia tuntui kaukaiselta, mutta lähdimme silti mukaan ja saimme esittää toiveitamme asunnosta”, Pirjo kertoo.

En saa googlettaa sairauksia

Kirjailija valittaa, että koronavirus ja kesä ovat pehmittäneet hänen aivonsa. Syyskuussa ilmestyvän uuden romaanin loppukahinoissa talvella alkoi tulla tietoa epidemiasta. Pirjo Hassinen laittoi pisteen kirjalleen 11.3. Kahden päivän kuluttua Suomi oli poikkeustilassa.

Pirjolle se merkitsi pudotusta kirjoittamisen euforiasta syvälle kuolemanpelkoon.

”Koen eksistentiaalista perusahdistusta siitä, että jossakin vaiheessa pitää kuolla. Korona sai tuntemaan, että henkilökohtainen maailmanloppu voi olla lähellä. En ollut maalis-huhtikuussa oikein rationaalisuuden piirissä”, hän muistelee.

Pirjo pelkää sairauksia muutenkin paljon.

”Mieheni on kieltänyt minulta kaiken sairauksiin liittyvän googlaamisen, koska alan kuvitella. Nyt Akilleen kantapääni olikin universaali: kaikki olivat sen saman pelon vallassa. Minä olin koko ajan ollut oikeassa. On syytä pelätä, että kuolema vaanii nurkan takana.”

Märkämustekynästä tietokoneeseen

Istumme kahville ruokapöydän ääreen. Tässä syntyivät myös Pirjon kolme ensimmäistä romaania. Hän kirjoitti ne käsin täytekynällä, Pekka litteroi ne kuulokkeet korvillaan. Sitten, vuonna 1995, Pirjon piti tehdä kiitospuhe tilaisuuteen, jossa hänelle ojennettiin Savonia-kirjallisuuspalkinto. Pirjo alkoi luonnostella puhetta tietokoneella, jota hän oli vierastanut.

”Huomasin, että aivoissani olikin tilaa tietokoneelle, etten tarvinnut kirjoittaa käsin. Puhe syntyi nopeasti. En koskaan käyttänyt kirjoituskonetta, vaan siirryin märkämustekynästä suoraan tietokoneeseen.”

Tietokoneen myötä työpiste siirtyi makuuhuoneen nurkkaan. Siellä Pirjo on kirjoittanut myös tuoreimman, 17. romaaninsa, Hämärän aika, joka ilmestyi syyskuussa. Puoliso Pekka on lukenut sen ensimmäisenä, kuten kaikki vaimonsa teokset.

”Pekan kommentit ovat kannustavia. Hän tuntee minut kirjoittajana, eikä tule yllätyksiä puoleen tai toiseen”, Pirjo kertoo.

Tänä kesänä myös Pekka julkaisi esikoisromaaninsa, Pakoranta. Vastavuoroisesti Pirjo luki käsikirjoituksen. Hän kertoo tyytyväisenä, että romaani on hyväksytty liitteeksi Pekan kulttuurin tutkimuksen alaan kuuluvaa väitöskirjaa. On poikkeuksellista, että fiktiivinen teos voi olla väitöskirjan liite.

Uhkapilven alla

Hämärän aika täydentää populismia käsittelevän trilogian, jonka edelliset osat ovat Popula (2012) ja Kalmari (2016). Se on kirja, jota lukiessaan on kuin uhkapilven alla. Maahanmuuttajia vihaavat miehet ovat ryhtyneet sanoista tekoihin, ja he pystyvät kauheuksiin.

”Oikeistopopulismin teemoilla ja päämäärillä vedotaan oppimattomien miesten alhaisiin tunteisiin. Populismista he löytävät päähän potkittuja palkitsevan paikan ja menevät sinne, vaikka se olisi tuhoisaa.”

Yksi kirjan päähenkilöistä edustaa ihmistä, jonka henkilökohtaisiin ongelmiin tuntuu löytyvän vastaus oikeistopopulismista.

”Hän täyttyy vihalla. Jos hän osaisi hoitaa omat asiansa toisin, hänen ei tarvitsisi olla täynnä vihaa.”
Pirjo sanoo, että kirjailijana hänen kuitenkin pitää saada itsensä ja lukija olemaan myös sen ihmisen puolella, joka tekee kauheita asioita.

”Ei ole järkeä kirjoittaa läpimädästä ihmisestä. Kaikissa pitää nähdä ihminen. Jos ei mitään hyvää, niin ainakin ihminen.”

Karsastaa vai Kardashian?

Pirjo Hassinen korostaa, ettei hän kirjoita perussuomalaisista. Oikeistopopulismi on vaarallinen, maailmanlaajuinen ilmiö. Yhteiskunta ja politiikka kiinnostavat häntä, mutta:

”Minun poliittisin tekoni on kirjoittaa kirjoja”, hän toteaa.

Pirjo kuvaa, että niin pahat kuin hyvät asiat humahtavat nykyään valtavina aaltoina ympäri maailmaa, esimerkkeinä Black Lives Matter -mielenosoitukset tai #metoo-liike.

Myös tyhmistävät trendit liikkuvat vauhdilla kaikkialle. Hän kertoo esimerkin tekstin automaattisesta korjaamisesta.

”Pekka halusi kirjoittaa karsastavansa jotakin asiaa. Kännykkä työnsi hänelle koko ajan sanaa Kardashian. Eikö ole hullua, että se oli todempi käsite kuin verbi karsastaa?”

Pirjon mielestä sosiaalinen media on pinnallinen, eikä hän tajua koko hommaa.

”Haluan jakaa vain omat kirjani. Niissä ovat minun sisukseni sekä taiteellinen ja yhteiskunnallinen panokseni.”

Television suoratoistopalveluista Hassiset luopuivat, koska eivät jaksa istua katsomassa televisiota koko ajan.

”Myöskään äänikirjat eivät sovi minulle. Kuunnellessa ajatukset luiskahtavat pois, lukiessani kirjaa eivät koskaan. Ääni poistaa muut aistit”, hän sanoo, mutta lisää että hänelle sopii kyllä, että hänen teoksensa julkaistaan äänikirjoina.

Ikuinen rakkaus on lähtökohta

Pirjo Hassinen on kuvannut paljon parisuhdetta ja ihmisten välisiä rihmoja. Myös Hämärän ajassa on pareja. Keskiluokkainen Jaakko kaipaa menehtynyttä vaimoaan, joka samalla edustaa sivistystä. Tomin vaimo on luisumassa suvakiksi. Sen mies haluaa kostaa.

”Pahimpia vihamiehiä tulee niistä, joiden välillä on ollut rakkaus. Mikä loukkaa enemmän kuin se, että toinen lipuu pois luotasi ja kohti sellaista, jota jo vihaat?”

Pirjo sanoo, ettei häntä kiinnosta parisuhteen arki, vaan sen murrokset. Olennainen on myös intohimo. Mutta intohimo ei tarkoita seksuaaliaktia, vaan toiseen ihmiseen kiinnittymistä ja ihmisten välistä sidosta. Pirjon mielestä rakkauden lähtökohta saisi olla ikuinen, eikä kvartaaleittain tarkistettava tunnetila.

”Jokainenhan tajuaa, että parisuhde ei pysy samana koko ajan. Ensi huumassa toisen kotiintulo kutittaa vatsanpohjaa, vuosien jälkeen se tuntuu sydämessä. Rakkausmittarilla ne ovat kuitenkin yhtä voimakkaita tunteita.”

Oman puolisonsa Pekan Pirjo kohtasi marraskuussa ensimmäisenä opiskelusyksynään Jyväskylässä, 19-vuotiaana.

Seuraavana vuonna he menivät naimisiin, mikä oli romanttista eikä 1970-luvulla tavallista. Syyskuun alussa he ovat olleet naimisissa 42 vuotta.

”Kertaheitolla löysin ihmisen, jota en vaihtaisi mihinkään edes pahimmassa riidassa. Hän on niin herkkä ja hellä kuin ikinä voi olla, äärimmäisen sensitiivinen ihminen. Hän todistaa joka päivä, että häntä kannattaa rakastaa.”

Lisäksi Pirjo on mielissään siitä, että mies on oppinut laittamaan kaapinovet kiinni eikä jätä kaikkea reuhottamaan, kuten niin monilla miehillä on tapana.

Henkisesti luja 45-vuotias

Pirjo Hassinen pohtii, että noin nelikymppisenä hän oli eniten täynnä henkistä voimaa.

”45 vuotta olisi ihan mahtava ikä. Silloin oli ikään kuin saavuttanut henkisen lujuuden. Mutta sitten kun alkaa ymmärtää enemmän ihmisestä, maailmasta ja meidän kaikkien kohtalosta, oma voima tuntuu niin suhteelliselta. Omaa elämäänsä ei voi hallita kuten 40-vuotiaana kuvittelee.”

Olisi kuitenkin kammottavaa, jos vanhemman ihmisen tietoisuuden siirtäisi nuoremmalle. Perspektiiviä ei kuulu saada, ennen kuin ikävuodet sitä edellyttävät.

”Nuori ja keski-ikäinen ikään kuin ui aallokossa ja tuntee oman voimansa. Vanha on kuin rannalla ja tietää, millaista aalloissa oli, mutta näkee sen laajemmin.”

Kirjoittanut Pirjo on 30 vuotta, ja kirjoittamista hän rakastaa vain enemmän.

”Olen onnellisimmillani silloin, kun kirja on kesken. Kirjan valmistumisen jälkeinen lepäämisen onni taas ei kestä kauan. Sitten tulee tyhjyyden tunne, joka alkaa täyttyä toisenlaisilla askareilla.”

Itse kirja on kuitenkin oikeasti olemassa vasta, kun teksti on lukijoilla. Sillä Pirjo ei kirjoita itselleen, vaan lukijoilleen.

Kirjailija vauvakuumeessa

Pirjo sanoo, että äitiys on antanut hänelle valtavasti voimaa. Hänen ainoa lapsensa Kirke syntyi, kun hän oli 34-vuotias. Pirjo ja Pekka ovat olleet tyytyväisiä yhden lapsen vanhempia, tiivis kolmikko. Kirke asuu nykyään Jyväskylän keskustassa avopuolisonsa kanssa.

”En osannut kuvitella itseäni useamman lapsen äitinä. Kuusikymppisenä on tullut jälkikäteiskatumus, että minulla on vain yksi lapsi. Inhoan itseäni siitä, että ripustaudun ainoaan lapseeni ja rakkaudelliset odotukseni kohdistuvat häneen.”

Pirjolla on näet kova vauvakuume. Hän haluaa tulla mummiksi.

”Minulla on vain yksi kortti käytettävissä. Eikä ole oikeutta toivoa lapsenlasta, koska se on toisen ihmisen päätös. En olisi voinut kuvitella itseäni vauvakuumeen vallassa, mutta en voi sille mitään.”

Vauvoja marketeissa katsellen Pirjo on odottanut syksyä. Hänelle se tuoksuu lyijykynälle ja kumille. Hän rakasti koulua ja pitää 1950-luvun koulurakennuksista, sellaisista kuin hänen oma kansakoulunsa, Haapaniemen koulu Kuopiossa.

Syksyllä hän myös markkinoi uutta kirjaansa, vaikka se on jo häneltä poissa. Samalla hän tekee merkintöjä salaiseen muistikirjaan.

”Ulkopuoliset luulevat, etten tee mitään. Mutta poimin maailmasta jatkuvasti impulsseja, joista alkaa kehittyä seuraava kirja. Siihen menee kauan.”

Lue myös Janina Fry: ”Enää en pakene ikäviä tunteita”