Pekka Haavisto: ”Yllättävät kohtaamiset avaavat uusia näkökulmia”

Henkilöt

Pekka Haavisto: ”Yllättävät kohtaamiset avaavat uusia näkökulmia”

Ulkoministeri Pekka Haaviston elämän suuntaa ovat viitoittaneet niin vapaa kotikasvatus kuin omaa maailmankuvaa avartaneet kohtaamiset maailmalla.

JULKAISTU 8.9.2020 | TEKSTI Päivi Lipponen | KUVAT Mika Pollari

Ulkoministeri Pekka Haavisto seisoo Valtioneuvoston linnan kulmahuoneessa. Ilmavien verhojen läpi kuultaa näkymä Senaatintorille, kauempana kohoaa yliopiston päärakennus ja tuomiokirkko. Aurinko siivilöityy kauniisti huoneeseen. Ministeri Haavisto viittaa kädellään seinälle ripustettuun Oskari Paatelan teokseen, jossa tyttö pulahtaa veteen punavalkoraitaisessa uimapuvussa. Kun tuore ulkoministeri Pekka Haavisto sai valita työhuoneen teokset Ateneumin kokoelmista, hän päätyi kesäiseen maalaukseen, sillä kuvan tyttö on hänen isoäitinsä Helmi Paatela.

Istahdamme ulkoministerin työhuoneen kahvipöydän ääreen. Pekka Haavisto kaataa kahvia kuppeihin. Tunnelma on leppoisa ja ministeri hymyileväinen. Pyydän Haavistoa miettimään viisi merkityksellistä tekijää, jotka ovat muokanneet hänestä sen Pekan, jonka me suomalaiset poliitikkona tunnemme.

1. ”Sain lapsena toteuttaa itseäni vapaasti”

Viisivuotias Pekka askartelee Munkkivuoren leikkikoulussa mustan kartongin ääressä. Kahviporoista pitää rakentaa tie Hattulan kirkolle ja spagetista muotoilla kirkon portti. Lastentarhanopettaja tulee auttamaan Pekkaa, mutta hänestä opettaja vain häiritsee työskentelyä. Pekkaa harmittaa ja hän tuumaa, että mieluummin lukisi nyt kirjoja kuin näpertelisi Hattulan kirkkoa. Pekka päättää karata kotiin.

Kotona hän vetää kirjahyllystä lattialle ison punaisen kirjan Ranskan vallankumouksesta. Siinä on jännittäviä piirroskuvia giljotiinin katkaisemista päistä seipään kärjissä.

”Opin viisivuotiaana lukemaan. Halusin jäädä kotiin. Vanhempani joutuivat miettimään, voiko niin nuori lapsi olla kotona yksin. He päättivät luottaa minuun.”

Pekan Jouko-isä toimi rehtorina ja Anja-äiti kemian opettajana Munkkivuoren yhteiskoulussa. Pekan perheeseen kuului kaksi sisarusta. Vanhemmat kasvattivat poikansa 60-luvulla vallinneen Summerhillin hengessä eli vapaan kasvatuksen opein. Pekan isä näki, että lapsella on sisäinen suunnitelma, jota hän toteuttaa. Kasvatuksella ei tule rajoittaa lapsen vapautta toteuttaa itseään.
Vanhemmat katsoivat, että Pekalla oli valmius mennä kouluun kuusivuotiaana. Kun testit puolsivat asiaa, Pekka aloitti koulutiensä ikätovereitaan aiemmin. Sen jälkeen Pekan mielipidettä on kysytty isoissa käännekohdissa.

”Kun olin yhdeksän vuotta, isä kysyi minulta: haluanko ammattikouluun vai oppikouluun. Sanoin haluavani pyrkiä oppikouluun. Isäni totesi: ”Muista, että olet itse valinnut”. Perheessämme arvostettiin, että me lapset teemme omia valintoja”, Haavisto pohtii.
Kun Pekka kieltäytyi koulussa syömästä ”pahaa” kouluruokaa, vanhemmat kunnioittivat hänen ratkaisuaan. Anja-äiti totesi: jos lehmä osaavat valita mitä syövät, miksi ei ihminen.

”Koulussa ruoka annosteltiin valmiiksi ja lautanen piti syödä tyhjäksi. Kun kieltäydyin syömästä, opettaja sanoi, että vain lääkärintodistuksella saa vapautuksen kouluruuan syönnistä.”

Vanhemmat veivät poikansa lääkäriin, joka kysyi mistä ruuista hän ei pitänyt. Pekka luetteli ruokia ja rimpsun venyessä lääkäri katkaisi puheen: Olet kasvissyöjä.

”Olin varmaan ensimmäisiä nuoria kasvissyöjiä koulussa”, Pekka nauraa.

1960- ja 70-luvuilla Helsingin Munkkivuoressa asui paljon lapsia. Pihalla leikittiin ja pelattiin yhdessä. Talvella haettiin kellarista esille rattikelkat ja lumien sulaessa fillarit.

2. ”Interrailit mursivat päänsisäiset muurit”

16-vuotias Pekka kantaa reppua selässään. Kolmosen raitiovaunu pysähtyy Olympiaterminaalin eteen. Hän astuu äitinsä kanssa ulos vaunusta. Pekka on lähdössä parhaan kaverinsa kanssa kuukaudeksi interrailille Eurooppaan. Äiti neuvoo viimeisenä ohjeenaan Pekkaa nukkumaan laivan piipun lähellä sillä se on laivan lämpimin paikka. Isä on kotona opastanut ostamaan sukkia Italiasta, jos ei pysty pesemään vanhoja sukkia. Sukat ovat Italiassa halpoja.

Kaverukset matkustavat ensimmäisenä Pariisiin, sieltä Belgian kautta Saksaan ja Balkanin niemimaalle. Romaniassa konduktööri

nappaa pojat kiinni, sillä hän uskoo poikien karanneen kotoa.

”Wienissä katsoimme nenät kiinni konditorian ikkunassa sacherleivoksia. Joku täti tuli ulos kahvilasta seteli kädessä tarjoamaan meille leivonnaiset.”

Kuukauden aikana pojat lähettävät kotiin neljä postikorttia, joista viimeiset saapuvat perille vasta heidän palattuaan takaisin Suomeen.

”Tuolloin puhuttiin liftarimurhista, junamatkailua pidettiin turvallisena.”

Ensimmäisen reissunsa jälkeen Pekka teki monta interrailia ja kirjoitti useita opaskirjoja, kuinka selvitä hengissä Euroopassa.

Matkojen merkitys hänelle itselleen oli siinä, että näillä matkoilla ”Berliinin muuri” hänen omassa mielessään murtui. Kylmän sodan Eurooppaa jakoi tuolloin rautaesirippu, mutta reilaamaan pääsi myös Unkarissa, Jugoslaviassa ja Romaniassa. Kaikkialla nuorilla oli sama unelma yhteisestä, jakamattomasta Euroopasta.

Samaa ihmisten ystävyyttä ja luottamusta hän on kohdannut ympäri maailmaa. Kolumbian bussijonossa hän jätti koko maallisen omaisuutensa ventovieraiden vahdittavaksi tehdäkseen viimehetken hankintoja lähikioskissa. Venäjällä hänet on kutsuttu koteihin ja keittiön pöydissä on puhuttu maailmaa paremmaksi.

”Kun puhutaan Venäjästä, ensimmäisenä mieleeni nousevat ihmiset ja heidän kokemuksensa, eivät instituutiot.”
Haavisto siteeraa Lin Jutangin teosta Maallinen onni: ”Hyvä matkustaja ei tiedä minne on menossa, parempi matkustaja ei tiedä mistä on tulossa. Täydellinen matkustaja ei tiedä edes omaa nimeään.”

”Uusissa ympäristöissä ja yllättävissä kohtaamisissa lataa akkuja ja löytää ajatteluunsa uusia näkökulmia toisten ihmisten elämästä ja kokemuksista.”

3. ”Rakensimme eurooppalaista vihreää liikettä”

Punkbändi Sehr Schnell päättää rock-konsertin Inkoon kirkossa ja Pekan ystävä urkuri Juha Lipsanen päräyttää viimeiset saundit urkuparvelta. Pekan edellä ulos kävelee kaksi vanhempaa rouvaa: Mitä pidit konsertista? ja toinen vastaa: ”Tulee mieleen Norjan-matkamme, kun hyökyaalto meni bussimme yli.”

Oli kesä 1979. Suomalaisessa yhteiskunnassa oli tapahtumassa suuri muutos.

Pekka oli aloittanut opinnot Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa. Häntä vaivasi huoli maailman tilasta. Sodat riehuivat ja ympäristöongelmat pahenivat. Nuori mies tunsi voimakasta halua tehdä jotain.

Hän oli järjestämässä Inkoon Pohjoismaista ympäristöleiriä. Paikalle saapui useampi satoja nuoria ympäri Skandinaviaa. Inkoossa hänelle vahvistui sukupolvikokemus: Emme ole yksin. Uudet ystävät jakoivat huolen maailmanrauhasta ja ympäristön tilasta kokien, että ihmisellä on isompi vastuu kuin vain oman perheen perustaminen ja työpaikan hankinta.

”Se oli sukupolvitunne. Samoihin aikoihin Suomessa tapahtui Lepakon valtaus, syntyi Koijärviliike, perustimme Komposti–lehden.”

Akateemisten opintojen sijaan syntyi itsetehtyjä työpaikkoja: Ensin Komposti-lehti ja sitten Suomi-lehti latomoineen. Pekka ystävystyi Ville Komsin ja Osmo Soininvaaran kanssa. He osallistuivat vuoden 1980 kuntavaaleihin Vaihtoehtoinen Helsinki -listalla. Kolmen vuoden kuluttua Vihreät pikkupuolueena ponnisti jo eduskuntaan. Haavisto valittiin ryhmäsihteeriksi.

”Vihreillä oli kaksi kansanedustajaa, mutta ei vielä puoluetta eikä puoluetoimistoa. Teimme eduskunnassa joskus töitä yötä myöten. Taisin joskus kulkea sukkasillani Komsin ja Kalle Könkkölän työhuoneiden väliä. ’Pane poika kengät jalkaan’, komensi eduskunnan vahtimestari.”
Pekka Haavisto valittiin kansanedustajaksi vuoden 1987 vaaleissa. Nyt hän arvelee, että läpipääsyyn vaikutti esiintyminen Vihreiden edustajana television vaalikeskustelussa. Pieni liike esiintyi vanhojen puolueiden rinnalla. Väittelyn tiimellyksessä pääministeri Kalevi Sorsaltakin menivät markat ja ruplat sekaisin. Haavisto oivalsi, että ihmisiähän tässä kaikki ollaan.

Vuoden 1995 vaaleissa Vihreät nousivat ensimmäisenä Euroopassa, ennen Saksan Vihreitä, hallituspuolueeksi ja suureen vastuuseen. Pekka Haavistosta tuli Euroopan ensimmäinen vihreä ministeri.

”Tapahtui metamorfoosi, Vihreät olivat tulleet hallituskelpoiseksi puolueeksi. Puolue ei enää ollut pieni kriittinen liike. Rakensimme nyt eurooppalaista vihreää liikettä.”

Noina hallitusvastuun vuosina puolueen eduskuntaryhmän sisällä kuitenkin kuohui. Osa puolueen jäsenistä halusi ajaa asioita hallituksessa ja osa jättäytyä oppositioon. Ministeriltä tivattiin alati mitä hän oli saanut aikaan ja kuinka kauan kestäisi, että hallitusohjelman kirjaukset muuttuisivat teoiksi.

4. ”Löysin kumppanin maailmalta”

Ollessaan Ympäristöministeri Pekka reppureissasi busseilla ja liftaten Kolumbian sydämessä, Barranquillassa, Santa Martassa ja Cartegnassa, ihailemansa kirjailijan Gabriel Carcia Marquezin maisemissa. Reissun viimeisenä päivänä Bogotassa hän tapasi iloisen seurueen ja yksi miehistä oli Ecuadorista kotoisin oleva Antonio.

”Antonio oli tullut töihin Bogotaan. Meille syntyi heti hyvä keskustelu, katsoimme monia asioita samalla tavalla. Puolen vuoden päästä kohtasimme uudelleen Ecuadorissa ja Antonio tuli Suomeen keväällä 1998.”

Haavistoa kiehtoi parisuhteessa juuri kulttuurien erilaisuus. Antonio oli kuin ikiliikkuja, joka ei edes huomannut syksyn pimeyttä, saati potenut kaamosmasennusta

”Vietimme Suomessa ensimmäistä joulua. Sytytin kynttilöitä palaamaan, kun odotin Antoniota kotiin. Antonio saapui ja järkyttyi: Kuka on kuollut? Kun Suomessa kynttilät loivat joulutunnelmaa, Ecuadorissa ne liittyivät hautajaisiin.”

5. ”YK-työvuosina syntyi erityinen kontaktiverkosto”

Liberian pääkaupungin Monrovian kaupungintalolla juhlittiin häitä. Pekka Haavisto saapui paikalle YK:n edustajana tarkastamaan seuraavan aamun kokouspaikkaa. Maan presidentti oli tulossa paikalle. Haavisto huolestui kokouspaikan kunnosta. Juhlaväki vakuutti, että kyllä he aamulla siivoavat tilat ja kaupungintalo on valmis aamuyhdeksään mennessä. Pekka ei lupauksiin luottanut, vaan jäi odottamaan hulinan loppumista. Kun viimeiset häävieraat poistuivat, hän tarttui isoon varsiluutaan ja alkoi työntämään roskaa pois lattioilta. Liberialaiset katsoivat ensin YK-miehen siivoustouhua ihmeissään. Sitten muutkin tarttuivat harjanvarteen, ja tulivat apuun.

”Opin, että asiat on tehtävä konkreettisesti. Varmaan ainoa kerta, kun YK:n raportti alkaa toteamukselle: ’Siivosin Monrovian kaupungintalon’.”

Kuuden vuoden ajan Pekka Haavisto kiersi YK:n erityisedustajana Afganistania, Irakia, Irania, Liberiaa. Sudanissa hattu vaihtui YK:n edustajasta EU:n erityisedustajaksi konfliktien ympäristövaikutusten selvittäjästä rauhanneuvotteluihin osallistujaksi.
Pekka katsoo, että suomalaisuudesta oli hänelle hyötyä vaativien tehtävän hoidossa. Hänen oli helppo lähestyä eri osapuolia, sillä riippakivenä ei ollut siirtomaaisäntärasitetta. Suomalaisena voi lähestyä osapuolia tasa-arvoisesti. Haavisto toteaa periaatteekseen sen, että hän haluaa kohdatessa aina oppia, ei vain opettaa.

Kriisimaissa työskennellessä kiperiä tilanteita on sattunut. Terveydenkin vaaliminen on joskus haasteellista.

”Kabulissa Afganistanissa koko tiimimme sairastui. Itsekin olin kovassa kuumeessa. Meille oli vakuutettu, että YK:n majapaikan pulloissa oleva vesi oli juomakelpoista. Kun tutkitutimme sen, vesi kihisi kolibakteereita.”

Noina YK:n työvuosina hänelle syntyi kansainvälinen kontaktiverkosto YK:n pääsihteeri Kofi Annania myöten. Tuttavuuksista on ollut suuri hyöty sittemmin ulkoministerin tehtävien hoidossa ja Suomen edun ajamisessa. Ennen kaikkea ymmärrys, että ihmisiä tässä ollaan, on entisestään vahvistunut.

”Kun kiersin maailman vaikeimpia konfliktialueita, opin että liian usein jäämme odottamaan muiden aloitteita. On oltava itse aloitteellinen. Vaikka Suomi on pieni toimija, on tärkeää etsiä ratkaisuja ja sanoa kantansa. Aina kannattaa kysyä itseltään, mitä Suomi voi tehdä.”

Pekka toteaa, että sama asia toimii myös politiikan teossa. Ei voi aina vain arvostella ja esittää kritiikkiä. On muotoiltava vaihtoehto, esitettävä se ja ajettava sitä.

Lue myös:
Sami Sykkö: ”Onnekkaat sattumat ovat ohjanneet elämääni”