Pakolaisena Suomeen tullut Dobrila: ”Elämäni on kuin tuhkimotarina”

Tunteet

Pakolaisena Suomeen tullut Dobrila: ”Elämäni on kuin tuhkimotarina”

Oma Aika arkisto | TEKSTI Oma Aika

Pakolaisena Suomeen tullut Dobrila: ”Elämäni on kuin tuhkimotarina”

Kun Dobrila Tadic tuli pakolaisena Suomeen vuonna 1999, hänellä oli mukanaan vain lapsi ja matkalaukku. Mistä hän on silti ammentanut ympärilleen iloa ja innostavaa energiaa?

Teksti Viivi Virtanen

Kuva Jukka Rapo

Kajaanin lentokentällä oli joulukuisen kylmää ja pimeää. Takana oli yhdeksän tuskallista vuotta pakolaisena Kroatian serbinä.

Siitä hetkestä tulee tänä talvena 18 vuotta, ja Dobrila seisoo lattiasta kattoon ulottuvan, valtavan peilin edessä omassa kampaamosalongissaan Helsingin Ullanlinnassa.

– Olen niin ihanassa paikassa nyt. Minun elämäni on kuin tuhkimotarina ja olen itse tehnyt sen, hän sanoo ja hymyilee valoisasti.

Hän selvästi hymyilee itselleen ja ehkä jotenkin kaikelle, mitä siinä hetkessä on.

Unelmia, visioita, onnea

Dobrila ei ole suomalaisittain vaatimaton, mutta ei myöskään yhtään itsetietoinen. Hän tuntuu sanovan aidosti iloisena, miten upeaa moni asia on. Siristää silmiään ja tirskahtelee nauruun.

Luulen, että olen hirmuisen hyvä esimerkki maahanmuuttajasta. Minä edustan jotakin sellaista, että kaikki on mahdollista. Tähän asti olen onnistunut monessa jutussa eikä ole pienintäkään epäilystä, etten onnistuisi taas.

Lue myös: Helena haluaa levittää ympärilleen iloa: ”Olen mieluummin onnellinen kuin oikeassa”

Mutta mistä hän saa voimansa?

Suomeen tulon jälkeen Dobrila kävi puoli vuotta suomen kielen kurssia, johon kuului kieliharjoittelu. Siitä parin kuukauden päästä hänellä oli ensimmäinen työpaikka kampaamossa. Nyt hän puhuu sujuvaa suomea ja pyörittää omaa yritystään jo 16:tta vuotta. Lisäksi hän on opiskellut Heal Your Life -kouluttajaksi.

On tarvittu unelmia, visioita, omaa aktiivisuutta, onnea. Hänen mielestään kaikki kumpuaa asenteesta.

– Ajatuksiaan voi harjoittaa kuin lihaksia. Minä ajattelen, että saan sen, mitä haluan.

Kiitos vaikeuksista

Dobrilan elämässä on ollut useita käännekohtia. Ensimmäinen niistä oli lapsen syntymä, kun hän oli vasta 17-vuotias. Sitten alkoi sota. Vaikeina pakolaisvuosina lapsi oli se, joka piti kasassa.

– En kuitenkaan joutunut vankilaan tai raiskatuksi. Sain hyvät kortit, sillä olisin voinut kuolla.

Vuotta ennen, kun Dobrila muutti Suomeen, hänen veljensä kuoli.

– Nykyään osaan sanoa kiitos, kun on vaikeaa. Ajattelen, että sain vaikeat kokemukset, koska kestän ne. Niillä on jokin tarkoitus. Ihminen ei kehity ilman kipua.

Nuorena hän kipuili myös vääristyneen omakuvansa kanssa ja keikkui anoreksian rajamailla. Sittemmin hän on seissyt niin paljon suuren peilin edessä, että voi sanoa itselleen helposti ”Vau, kun olen kaunis”.

– On kiva olla viisikymppinen, koska tiedän, ettei mikään kestä ikuisesti vaan menee ohi. Melkein odotan, että olisin vielä vanhempi. Ymmärrän nyt, ettei kannata olla liian vakava. Miksi ihmeessä?

Lue myös: 6 keinoa opetella positiivinen elämänasenne

Joka vuosi uusi haaste

Dobrilalla on ollut kymmenen vuoden ajan tapana asettaa itselleen joka vuosi jokin uusi haaste. Sellainen asia, jota hän ei ole ikinä ennen tehnyt.

Hän on lopettanut tupakoinnin, juossut maratonin, kokeillut avantoa ja liitovarjohyppyä. Tämän vuoden tavoite oli nukkua yö teltassa, ja sen hän toteutti vaellusretkellä Lapissa elokuussa.

– Lapissa ihminen ei voi voida huonosti. Siellä ollaan sinut itsensä ja luonnon kanssa.

Haasteilla rikon omia rajojani, vahvistan mieltäni ja onnistumisen kautta keksin uusia.

Hän uskoo vahvasti siihen, mitä on juuri nyt. Siksi hänen mielestään ei kannata murehtia liikaa. Varsinkin lomalla, kun on aikaa, hän usein aistii äänet, tuoksut, meren ja ihmisen kuolevaisuudenkin hyvin voimakkaasti.

– Minä tässä isossa maailmassa olen vain pieni hiekan jyvä. Tämä on järjestetty niin, että ihminen elää niin hetken, että ei kannata huolehtia huomisesta.

Lue myös:

Miksi Ruandan pakolainen ei kerro tarinaansa lapsilleen?

Näin somalialaisesta pakolaisesta tuli suomalainen kirjailija

Kroatiasta pakolaisena Helsinkiin tullut Dobrila Tadic sanoo elävänsä nyt tuhkimotarinaa.