Taiteilija Nanna Susi: ”Olen opetellut ymmärtämään suomalaisuutta uudelleen”

Henkilöt

Taiteilija Nanna Susi: ”Olen opetellut ymmärtämään suomalaisuutta uudelleen”

Taiteilija Nanna Susi matkustaa kahden kodin välillä, Helsingistä Roomaan ja takaisin. Hänestä tuntuu, ettei hän ole kotonaan oikein missään. Aikansa hän käyttää vain tärkeimpään: maalaamiseen ja lapseensa.

JULKAISTU 29.4.2021 | TEKSTI Anna-Liisa Hämäläinen | KUVAT Mika Pollari

Oliko ensimmäinen teos enne? Taiteilija Nanna Susi näet maalasi 15-vuotiaana öljyvärityön, jossa oli kolme ovea, kolme naista ja kello oli kolme. Nyt Nannan kotirapussa on kolme ovea, joista kaksi johtaa hänen kotiinsa, yksi vuokrattavaan Artist Apartment Susi -huoneistoon. Sisällä meitä on kolme naista, Nanna, hänen assistenttinsa Kirsi Kiljunen ja kirjoittaja. Kello tosin ei ole kolme.

”Aika jännä juttu”, Nanna Susi naurahtaa.

Nannan kotona astuu taikamaailmaan. Katosta roikkuu Muranon lasista tehtyjä kristallikruunuja. Isoa sänkyä peittää vanhoista suomalaisista kanvaasitöistä pellavakankaalle käsin ommeltu peitto. Oven päällä on hyllyinä kapeat ovet, jotka Nanna on tuonut yhdestä asuinpaikastaan, Pariisin taiteili- jakaupunginosasta, Citéstä.

Nanna Susi luonnehtii kotiaan slaavilaiseksi Venetsiaksi.

”Slaavilainen tunnelma sopii kylmään säähän. Niin slaavilaisuudessa kuin Venetsiassa on käsityötä, jota arvostan. Slaavilaisuudessa tehdään tarve-esi- neitä, Venetsiassa on myös loistokkuutta.”

Burmillakissa Ruusunen naukuu jaloissa ja loikkaa keittiön saarekkeen päälle heti, kun Nanna lähtee kohti keittiötä. Yorkshirenterrieri Riesa istuu sängyllä, läheltä kohtaa, jossa on koiraa esittävä kuva ja kankaalle kirjottuna luu.

Mutta miksi soman, pikkuisen koiran nimeksi on annettu Riesa?

”Poikani Raffaello halusi koiraa. Sanoin, että sellaista riesaa en halua. Meillä on kaksi kotia, joista toinen sijaitsee Roomassa ja matkustamme paljon. Kun koira hankittiin kuusi vuotta sitten, sen nimeksi tuli tietysti Riesa”, Nanna Susi kertoo.

Yksin Rooman keskustassa

Korona-aika on ollut Nannalle sekä erikoinen että tavallinen. Hän vietti aikaa Roomassa kuten yleensäkin.

”Helmikuussa Rooma oli täynnä turisteja. Ilmassa oli pelkoa, sillä epidemia oli jo Pohjois-Italiassa. Sen jälkeen olen ollut keskustassa lähes yksin, eikä siellä ole ollut yhtään ulkomaalaisia. Itse olen kuitenkin puolituristi.”

Tammikuussa 2020 Nanna avasi ison näyttelyn Rovaniemen Korundissa. Se ehti olla auki puolitoista kuukautta. Kesäksi hän teki näyttelyn Hankoon. Se avautui samana päivänä, kun koronarajoituksia purettiin.

”Halusin olla mukana historiallisessa päivässä. Tuotin viikossa näyttelyn, jota en ollut suunnitellut.”

Syksyksi Nanna maalasi asetelmia omaan Nanna Susi -studioonsa Helsingin Kallioon. Avajaisia vietettiin niin, että 20 ihmistä tuli kerrallaan, ja heitä oli yhteensä 200. Jokainen työ myytiin. Vielä avattiin näyttely Aura-galleriassa Turussa.

Loppuvuonna hän sairastui koronaan.
”Silloin olin ollut vain kotona, käynyt kerran ulkona syömässä.”

Nanna kiittää kodin huonejärjestelyjä. 16-vuotias Raffaello, joka käy koronan vuoksi etälukiota, pystyi olemaan eri tiloissa ja käyttämään eri kylpyhuonetta ja keittiötä. Hän ei saanut tartuntaa.

Korona-aika on kuin matka

Matkustaminen on ollut kiinteä osa Nannan ja Raffaellon elämää. Sitä on ollut niin paljon ja niin erikoista, kuten kiertomatkoja Intiassa, Afrikassa ja Kiinassa, että poika kerran kysyi, voitaisiinko elää ihan normaalia elämää ja mennä lomalle uima-altaalle.

Nannan mielestä myös korona-aika voi olla melkoinen matka.

”Matkustaessa irtautuu arkielämästään. Myös korona-aikana joutuu irtautumaan arjestaan ja kat- somaan sitä ulkopuolisen silmin. Taiteilijalle taas on jokapäiväistä irtautua omasta arjesta. Olen tehnyt 30 vuotta töitä yksin, en ole yhteisössä ja teen itse aikatauluni.”

Matkojen aika tulee vielä, Nanna uskoo.

”Ajattelen kuitenkin vanhoja ihmisiä, jotka eivät voi matkustaa tänä tai seuraavana vuonna eivätkä tavata juuri ketään. Se tuntuu kohtuuttomalta rangaistukselta.”

Toki Nanna ikävöi matkustamista, kaikkien aistien havaintoja ja kommunikointia ihmisten kanssa. ”Mitähän tapahtuu silloin, kun kaikki taas rupeavat matkustamaan? Tuleeko ekstaasimainen, iso rakkauden tunne?”

Maalatessani tulin kotiin

Nanna Susi on yksi tunnetuimpia ja menestyneimpiä nykytaiteilijoitamme. 33-vuotiaana hänet valittiin vuoden nuoreksi taiteilijaksi. Italiassa tuolloin oleskellut näyttävä nainen sai runsaasti huomiota. Taiteilijaksi hän oli kuitenkin kouluttautunut pitkän kaavan kautta Oriveden opistossa, Kankaanpään taidekoulussa, Kuvataideakatemiassa ja Tanskan kuninkaallisessa taideakatemiassa. Lisäksi hän oli kova tekemään töitä.

”Ennen valintaani vuoden nuoreksi taiteilijaksi olin ollut Rooman biennalessa, ja sieltä minut oli valittu isoon galleriaan. Sitten yksi taidelehti teki jumalattoman ison jutun näyttelystäni. Olin siis menestynyt ulkomailla. Suomessa valintaani pidettiin yllättävänä”, Nanna muistelee.

Palkintorahat hän käytti siihen, että jäi saman tien Roomaan.

Nuorena Nanna ei halunnut kuvataiteilijaksi, vaan runoilijaksi. Hän koki, että hän pystyy ajattelemaan mitä tahansa. Hän otti kynän käteen, ja asiat ja tunnelmat soljuivat paperille hyvässä järjestyksessä. Sitten hän rupesi maalaamaan.

”Maalatessani tulin kotiin. Se oli konkreettisempaa, ja siihen heittäydyin.”

Nanna kirjoitti siihen asti, kun Raffaello syntyi 2004. Siihen asti hänen työnsä olivat olleet symbolisia. Nyt sanallinen leikki jäi pois, ja hän sukelsi suoraan tunteeseen ja kuvaan.

”Maalaaminen on ollut minulle aina hirveän vaikeaa. Tuskin se olisi hankalaa, jos maalaisin viisi työtä vuodessa, mutta toimin yrittäjänä ja elätän työlläni itseni ja lapseni. Lisäksi ihminen haluaa luontaisesti suojella itseään. Maalatessa pitää olla auki, ja silloin on haavoittuvainen. Sen rajan ylittäminen on aina hieman tuskallista.”

Päätin, etten jää suhteeseen

Italiassa Nanna rakastui palavasti. Hän oli nähnyt unen enkelistä, jolla oli kiiltävän mustat siivet, mattamusta vaate ja siniharmaa iho. Seuraavana päivänä hän tapasi pienen kylän torilla miehen, joka oli kuin unen enkeli.

Viiteentoista vuoteen Nanna ei ollut kokenut rakastumisen tunnetta, mutta tämän miehen, Marcon, kanssa hän muutti yhteen kahden viikon kuluttua. Ennen Raffaellon syntymää hän kävi läpi lapsettomuushoidot. Poika syntyi, kun Nanna oli 36-vuotias.

Olen ylpeä siitä, että olen elättänyt itseni ja lapseni taiteella

Nanna synnytti Suomessa ja avasi Lahdessa näyttelyn, kun poika oli kahden viikon ikäinen. Hän alkoi tehdä töitä, kun vauva oli kaksi kuukautta. Hänellä ei ollut äitiyslomaa eikä äitiyspäivärahaa. Lastenhoitaja hoiti vauvaa, kun Nanna juoksi maalaamaan. Lapsen isällä oli paljon perinteisemmät arvot kuin hänellä. Naisen tuli olla lapsen kanssa kotona, vaikka hän tekisi töitä.

”Jouduin koko ajan muuttamaan itseäni johonkin suuntaan ja kyllästyin kamppailemaan sen puolesta, että saatoin tehdä itsenäisiä päätöksiä. Työstäni oli mustasukkaisuutta. Päätin, etten jää tähän, vaikka hän oli minulle läheinen ja tärkeä. Olen aina mennyt työ edellä.”

Kun Raffaello oli puolitoistavuotias, Nanna muutti hänen kanssaan Suomeen. Siihen asti, kun poika meni kouluun, he kävivät viiden viikon välein Roomassa. Koska hän oli tuonut poikansa Suomeen, tällä piti olla yhtä iso mahdollisuus elää isänsä suvun ja sisarustensa kanssa.

”Teimme Marcon kanssa selkeän sopimuksen, että poikamme hyvinvointi on maailman tärkein asia. Vuosien varrella meillä ei ole ollut kuin pari pientä erimielisyyttä lapsen asioista. Olen siitä ylpeä. Arvostamme toisiamme.”

Raffaellosta on kasvanut kaksikielinen ja -kulttuurinen. Roomassa on isosisko ja -veli ja häntä neljä vuotta nuorempi pikkusisko. Äidit edustavat kolmea kansallisuutta.

”Olemme kuin United Colors of Benetton. Tunnen hyvin Raffaellon sisarukset ja heidän äitinsä. Se on rikkaus. Perhe on aina perhe.”

Sattuma voisi olla uskontoni

Nanna palasi Suomeen myös siksi, että hän halusi poikansa pääsevän suomalaiseen päiväkotiin ja kouluun. Hän pitää niitä luotettavampina kuin Italian järjestelmää.

”En silti olisi arvannut, että Suomeen tulo oli niin rajua. Elämänilo karisi vuosi vuodelta. Tarpeeksi kauan kun asuu muualla, ei ole kotonaan missään. On kuin olisi jatkuvasti lentokentällä.

Nannan on opetellut uudelleen ymmärtämään suomalaisuutta: hidasta harkintaa, asioiden kanssa vehtaamista, kyräilyä ja epäilyä.

”Iloa ja suurta, mahtavaa naurua saa todella vetää ulos ihmisistä.”

Nanna kuvaa itseään yksityiseksi ihmiseksi. Hän on huono käymään avajaisissa tai pitämään yhteyt- tä kollegoihin. Hän ei kuulu kenenkään galleristin talliin, vaan järjestää itse näyttelynsä. Nuorempana Nanna sai kuulla nauttivansa huomiota ja menestystä sen vuoksi, että hän oli nuori, näyttävä nainen. Myös kaupallisuus oli pahasta.

”Iän myötä taidekentällä on ollut helpompaa. Olen ylpeä siitä, että olen elättänyt itseni ja lapseni taiteella. Olen maksanut veroni, en ole kenellekään velkaa, en ole elänyt kenenkään siivellä ja tarjoan töitä muillekin. Se on minusta iso työ.”

Hän sanoo vaativansa paljon niin itseltään kuin toisilta ihmisiltä.

”Olen suora ja tinkimätön. Mulla on ollut myös paljon surullisia asioita, ja aina nousen uudestaan. Ihmettelen ja olen valtavan utelias.”

Ja jos antaa elämässään sijan sattumalle, siitä tulee kiehtovampaa.

”Pienikin asia pystyy muuttamaan koko elämän. Mutta se ei tarkoita, että tapahtuu vain hyviä asioita. Huonotkin asiat ovat rikkaus. Sattuma voisi olla uskontoni, mutta olen kyllä myös vähän uskovainen.”

Uudelleen Vääksyyn

Kävelemme Nannan kotoa hänen studiolleen. On poikkeus, että hän päästää sinne ketään, kun hän työskentelee. Seinää vasten nojaa kuusi keskeneräistä maalausta.

Työt lähtevät kesällä Nannan kotikuntaan, Vääksyyn. Hän piti siellä elämänsä ensimmäisen näyttelyn 1987 eikä ajatellut tehdä sitä uudelleen.

Vääksyssä on kuitenkin Nannan historia. Hänen äitinsä Laura Susi oli tunnettu kauppias. Nannan ollessa lapsi hänellä oli kukkakauppa ja hautaustoimisto. Kymmenvuotiaana Nanna teki töitä kukkakaupassa. 15–16-vuotiaana hän auttoi hautaustoimistossa pukemalla vainajia.

Äiti kuoli syöpään juhannuksena 2016. Kaupan Nanna ja Nina-sisko saivat myydyksi eteenpäin.

Nanna kertoo, että hänen molemmat vanhempansa menivät varhain, 75-vuotiaina, isä reilut puoli vuotta äidin jälkeen. Mutta isoäiti eli 103-vuotiaaksi kotonaan.

”Olin isoäidin kanssa saunassa, kun hän oli yhdeksänkymppinen. Hän harjasi pitkiä hiuksiaan, nautti konjakkia kerman kanssa ja sanoi olevansa tämmöinen villikissa. Ja olin juuri valittanut hänelle, että ikäännyn ja elämä on kauheaa. ”

Surutyö on harjoittelua

Nanna sanoo, että vanhempien kuollessa joutuu luopumaan monesta asiasta. Heitetään tavaroita menemään, mietitään, säilytetäänkö kirjeet. Tehdään omituisia päätöksiä ja joutuu kylmettämään sydämensä. Siinä miettii, mitä rakkaiden elämässä on tapahtunut ja mikä merkitys milläkin asialla on ollut.

”Samalla, kun hyväksyy vanhempiensa kuoleman, hyväksyy omansa. Kaikki se surutyö on harjoittelua omaa kuolemaa varten. Luonto on järjestänyt sen niin. Muuten emme pysyisi järjissämme.”

Jokaisessa tekeillä olevassa maalauksessa seisoo nainen, selin, kuin jatkamassa matkaa.

Nanna Susikaan ei käänny taaksepäin. Hän tulee tänne töihin, jotta hehkuvat työt lähtevät kesäksi Danielson-Kalmarin kauniiseen huvilaan Vääksyyn.

”En halua laittaa aikaani mihinkään, mikä ei ole minulle tärkeää. Lapseni on teini ja itsenäistymässä. Haluan uskoa, että aika, jota olen hänelle antanut, on hänen sydämessään. Myös maalaukseni sisältävät paljon rakkautta.”

Tilaa Oma Aika -lehti tarjoushintaan (7 kk vain 39€) tästä

Lue myös: Anne Murto: Luonto on voimavara ja työ