Elokuvaohjaaja Mika Kaurismäki: ”Haluan muuttaa kokemukseni taiteeksi”

Henkilöt

Elokuvaohjaaja Mika Kaurismäki: ”Haluan muuttaa kokemukseni taiteeksi”

Elokuvaohjaaja Mika Kaurismäki on roadmovie-mies. Leffoissa pitää mennä ja maisemien vaihtua. Inspiraationsa hän saa omista kokemuksistaan.

JULKAISTU 26.5.2021 | TEKSTI Päivi Lipponen | KUVAT Mika Pollari

Mika Kaurismäki esittelee Rosa Liksomin maalausta omistamassaan Buernos Aires -baarissa Helsingin Kampissa. Ravintolan päätyseinää peittää isokuvioinen seinämaalaus, joka ravistelee tilan hillittyä 60-lukulaista tunnelmaa. Näyttelijä Matti Pellonpään potretti roikkuu kehystettynä sivuseinällä.

Mika Kaurismäki on elokuvaohjaaja, mutta myös ravintoloitsija. Baarit ovat Mikalle paikkoja, jossa monet hänen elokuvaideansa ovat syntyneet.

”Kätevää, että oma baari sijaitsee kodin vieressä”, Mika vitsailee. ”Tosin aika harvoin tulee käytyä siitäkin huolimatta.”

Idea ravintola-alalle lähtemisestä ja baarin perustamisesta syntyi jo vuonna 1992 Boheemielämää-elokuvan kuvauksissa Ranskan Ivryssä. Kaurismäen veljekset Mika ja Aki ystävineen päättivät perustaa baarin Helsinkiin. Mallia haettiin maailmalta, rennoista street-baareista, joissa Kaurismäet itsekin viihtyivät. Vähän myöhemmin samana vuonna Helsingin Eerikinkadulle nousi legendaarinen Corona-baari, joka on sittemmin muuttanut Vallilaan. Eerikinkadulla toimii nyt Mikan Buenos Aires -ravintola.

Tarinoita Suomesta

Kaurismäki ja elokuvat on sanapari, suomalaisuuden synonyymi. Elokuvat ovat tarinoita suomalaisista. Vähäpuheisiksi syntyneet, elämän koettelemat, naisen syliä vailla olevat miehet herkistyvät ja avautuvat. Näyttämönä aukeaa baari tai auto, miehen oma tila, jossa naiset eivät päsmäröi.

Mika Kaurismäki toteaa, että vuodet ulkomailla ovat tuoneet etäisyyttä suomalaisuuteen. Se auttaa tunnistamaan asioita.

”Aiheet valikoituvat siitä, mitä itse olen nähnyt ja kokenut. Kuvauspaikat inspiroivat. Haluan muuttaa kokemukseni taiteeksi ja välittää sen ihmisille. Suomen kielialue on pieni, Suomessa täytyy tehdä elokuvia suomalaisista aiheista, mutta itse olen kyllä aina yrittänyt avata ikkunoita Eurooppaan ja kauemmaskin.”

Mikaa eivät kiehdo elokuvat suurmiehistä. Kaupalliset tavoitteet ja viihde ohjaavat niissä liikaa elokuvan tekoa.

”Rajan vetäminen on vaikeaa. Toki jokainen haluaa tehdä kassamagneetteja”, Mika Kaurismäki naurahtaa.

Idea elokuvajuhlista

Baari oli näyttämönä silloinkin, kun Mika, Aki ja Anssi Mänttäri ideoivat konseptin pohjoisesta elokuvafestivaalista, jossa elokuvien tekijät ja harrastajat kohtaisivat toisensa aidosti. Lapin kulttuurisihteeri innostui ideasta, ja Sodankylän elokuvajuhlista tuli totta. Vuosi oli 1987.

”Olimme käyneet eri festivaaleilla, mutta siellä oli usein hankala tavata ketään, vaikka olisi asuttu samassa hotellissa. Päätimme tehdä festarin Lappiin. Idea oli se, että piti nähdä vaivaa mennä sinne. Ja siellä kaikki ovat tasa-arvoisia; tekijät, yleisö ja toimittajat. Elokuvantekijät kaipaavat suoraa kontaktia yleisöön ja kollegoihin, ja Sodiksessa se on mahdollista.”

Suomessa täytyy tehdä elokuvia suomalaisista aiheista, mutta itse olen kyllä yrittänyt avata ikkunoita kauemmaskin.

Sodankylän elokuvajuhlista on muodostunut 35 vuoden kuluessa instituutio. Tapahtuma on aina täynnä. Mika iloitsee, että vakiokävijöinä on ihmisiä, jotka ovat löytäneet puolisonsa festareilla, ottaneet lapsensa mukaan perheen kasvaessa ja nyt lapsenlapsetkin ovat liittyneet festarikansaan vai pitäisikö sanoa sodankylänheimoon.

”Francis Ford Coppola sanoi, että se on paras festari, missä hän on käynyt. Menestys on ihmisten ansiota, me olemme vain luoneet puitteet”, Mika toteaa tyytyväisenä.

Pikkukaupungin poika

Mikan lapsuudenkoti sijaitsi Orimattilassa, mutta se vaihtui isän työn kuljettamana pikkukaupungista toiseen. Jorma-isä oli karjalan evakkoja ja suomalaisen vaateteollisuuden myyntimies. Virike, Karelia, Arola ja Reima olivat isän edustamia tuotemerkkejä aikana, kun Suomessa vielä valmistettiin vaatteita. Isän ura kohosi lopulta vaatetehtaan johtajaksi. Leena-äiti oli kotona ja piti huolta perheen lapsista Mikasta, Akista, Ullasta ja Hannasta. Jatkuva muuttaminen merkitsi, että Mikan kaveripiirit ja koulut vaihtuivat.

”Muuttamisen seurauksena en ehtinyt juurtua mihinkään.”

Yksi lapsuudenmuisto 60-luvun lopulta ilahduttaa Mikaa. Kaurismäen perhe lähti isolla amerikanraudalla, asuntovaunu perässään, ajamaan läpi Neuvostoliiton. Määränpäinä olivat Ukraina ja Bulgaria. Tuolloin Suomesta ei juuri tehty ulkomaanamatkoja, korkeintaan rengasmatkoja junalla ja bussilla kotimaan nähtävyyksiä katsomaan.

60-luvulla YYA-sopimus Suomen ja Neuvostoliiton kesken loi puitteet maiden lämpimille väleille kylmän sodan keskellä. Kylmää sotaa käytiin atomipommien määrällä ja paremmuutta todisteltiin avaruuden valloituksesta urheilusaavutuksiin. Sosialistisessa taloudessa ei kulutustavaroita tuotettu. Neuvostoliitossa suomalaisturistista kuoriutui bisnesmies. Naisten sukkahousut, purukumit, seksilehdet ja farkut vaihtuivat mustassa pörssissä rupliksi, lapsille maatuskanukeiksi ja vaimolle värikkäiksi lakka-astioiksi. Ruplat taas muuttuivat vodkapulloiksi.

Tällaiseen maahan Kaurismäen perhe karautti amerikanraudallaan. Heidän oli joka päivä ilmoitettava ajomatka ja -aika viranomaisille, jotta määränpäässä osattiin odottaa. Perillä he saivat bensaa autoon, sillä bensa-asemilta ei Neuvostoliitossa tuohon aikaan saanut riittävän korkeaoktaanista bensaa länsiautoihin.

Mika Kaurismäki muistaa, kuinka ihmiset kerääntyivät kaupungeissa katsomaan heidän isoa punaista autoaan. Soitto-orkesteri musisoi tervetuliaissävelmin. Ilmassa oli kansanjuhlan tunnelma.

”Ukrainassa kaupungin pormestari saapui paikalle ja juhlallisesti kaatoi kanisterista bensaa amerikanraudan tankkiin.”

Toinen mainio muisto liittyy samaiseen automatkaan. Neuvostoliitossa suunnitelmatalouden takia kartat eivät aina pitäneet paikkansa, joko teitä ei ollut ehditty tehdä tai niiden kunnosta ei pidetty huolta.

”Kerran tie oli sortunut. Meidän piti ehtiä sovittuna aikana seuraavaan kaupunkiin. Kysyimme kiertotietä. Sellainen oli, mutta ajo olisi merkinnyt satojen kilometrien lenkkiä ja olisimme myöhästyneet.” Jorma-isä huomasi, että kaukana pellolla kynsi iso traktori.

”Saimme sen vetämään amerikanrautamme asuntovaunuineen mutaisen, upottavan pellon halki. Letkaamme liittyi paikallinen karjankuljetusauto. Se heilahti mudassa ja karja sinkosi pellolle.”

Romanian rajalla perheen asuntovaunu purettiin seinä seinältä, sillä tullimiehet etsivät salakuljetettavaa tavaraa, kuten rahaa, alkoholia ja kiellettyjä lehtiä ja kirjoja.

”Lopulta tullivirkailijat takavarikoivat äidin ruotsalaisen naistenlehden Feminan”, Mika naurahtaa.

Matkan elämyksistä syntyi Mikalle halu nähdä, uteliasuus kokea ja epäilemättä intohimo tehdä roadmovie-elokuvia.

Takaisin Suomeen

Ylioppilaaksi valmistumisen jälkeen Mika Kaurismäki on asunut pääosin ulkomailla: Saksassa, Italiassa, USA:ssa ja 30 vuotta Brasiliassa, josta hän palasi Portugalin kautta takaisin Suomeen. Etelä-Amerikkaan Mikaa veti bossa nova -musiikki, jalkapallo ja Amazon. Sademetsistä Mika teki elokuvan.

”Kulttuurierot ovat tulleet maailmalla tutuksi. Brasiliassa ihmiset ovat välittömiä ja puhetta riittää. USA:ssa puhutaan mukavia, tarkoittamatta lopulta paljoakaan. Suomessa voidaan istua kaksi tuntia saunassa pukahtamatta.”

Brasiliasta Mika löysi myös elämänkumppaninsa Ceniran. He ovat olleet yhdessä jo yli 20 vuotta. Nyt perheen lapset ovat koululaisia. Esikoinen Lukas on 12-vuotias ja Laila on juuri täyttänyt 10. Aiemmasta liitosta Mikalla on aikuiset tytöt Anna-Maija ja Maria.

Ratkaisu tuoda perhe Brasiliasta Suomeen vuonna 2019 oli äänestyspäätös, jonka Mika hävisi. Vaimo ja suomifaneiksi tunnustautuvat lapset halusivat muuttaa Suomeen. Myös Mikaa harmitti Brasilian poliittisen tilanteen jyrkentyminen ja työnteon vaikeutuminen.

Kynnys palata oli matala, sillä perheellä oli aina ollut tukikohta Helsingissä. Kesälomat ja joulut oli vietetty Suomessa. Ja elokuvia Mika on tehnyt Suomessa säännöllisesti.

”Harmittaa, että vaimon sukulaiset jäivät Brasiliaan, ja varsinkin nyt kun koronapandemian vuoksi ei pääse edes matkustamaan.”

Uteliaisuus vei elokuva-alalle

Mika ei osannut nuorena edes haaveilla, että hänen ammattinsa liittyisi elokuvien tekoon. Kotikaupungissa toimi yksi elokuvateatteri, jossa pyörivät Tarzan-elokuvat. Koulun viidennellä luokalla hän ryhtyi tekemään kavereiden kanssa kaitafilmejä ja liittyi Kouvolassa toimivaan elokuvakerhoon. Tuolloin hänen toiveammattinaan siinteli arkkitehdin työ, minkä innoittamana hän muutti Müncheniin opiskelemaan kieltä ja arkkitehtuuria. Asuntolan vieressä sijaitsi maineikas Saksan ensimmäinen elokuva-alan opinahjo, Hochschule für Film und Fernsehen. Sen oveen Mika koputti puhtaasta ute- liaisuudesta ja pääsi sisään.

”Uskalsin kertoa äidille elokuva-alan opinnoistani vasta vuoden kuluttua. Äiti purskahti itkuun. Ala oli niin epävarma.”

Nuoruuden lempielokuvikseen Mika mainitsee ohjaaja Sergio Leonen lännenelokuvat Vain kymmenen dollarin tähden sekä Hyvät, pahat ja rumat. Niissä hevosilla mentiin lujaa läpi preerian ja maisemat vaihtuivat aavikosta kalliovuoriin.

”Nyt elokuvissa mennään peltilehmällä maisemasta toiseen.”

Merkittäviksi ohjaajiksi Mika mainitsee japanilaisen elokuvan Kenji Mizoguchin, Yasiro Ozun
ja Akira Kurosawan. Hän pitää myös ranskalaisesta uudesta-aallosta ja varsinkin sen mentorista Jean-Pierre Melvillestä. Komedioista Mika nostaa esille Ernst Lubitschin To be or not to be -elokuvan, joka on yhtä aikaa traaginen, jännittävä ja samalla komedia. Häntä harmittaa, että komediat ovat usein aliarvostettuja.

Diplomityönsä Valehtelijan Mika teki Suomessa. Tuohon aikaan ohjaajan piti tehdä kaikki itse, olla ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja. Hänen työparikseen vakiintui Aki-veli, joka opiskeli tiedotusoppia Tampereen yliopistossa tähdäten toimittajaksi. Seuraava elokuva oli Arvottomat, joka vakiinnutti Kaurismäen veljesten tavan tehdä elokuvia ja rakensi kaveripiirin. Sittemmin veljesten tiet ovat vieneet omien elokuvien teon pariin.

”Kun valmistuin ohjaajaksi, pysyttelin mieluummin kameran takana ja vähän arastelin ohjata näyttelijöitä. Katsoin ensin kameran liikkeet ja vasta sen jälkeen pyysin näyttelijät paikalle. Nyt teen toisinpäin. Puhun näyttelijöiden kanssa ja annan heille aikaa ja tilaa, käymme tekstiä läpi, tiedostamme roolin kipupisteet. Teemme paljon taustatyötä. Näyttelijään on luotettava.”

Mika kokee, että hänellä on elokuvantekoon antropologinen näkökulma. Hän tarkkailee maailmaa läheltä ja kaukaa. Vuodet ulkomailla ovat antaneet taitoa tarkastella suomalaisuutta.

”Näen itseni elokuvantekijänä, käsikirjoittajana. En ajattele, että teen taide-elokuvan. Minua kiinnostaa välittää tarina ja tehdä se elokuvan ehdoin.”

Paluu suomalaisen elokuvan pariin

Mika kertoo järkyttyneensä 2000-luvun puolivälissä oivaltaessaan, ettei ollut tehnyt 15 vuoteen suomalaista elokuvaa. Kun tekee työtä suomeksi, hallitsee kaikki kielen nyanssit. Budjetit ovat Suomessa pieniä, täällä ei höpötetä liikaa ja suomalaiset näyttelijät eivät turhia diivaile.

Mikan tuorein julkistettu elokuva on Master Cheng. Tarina sai alkunsa, kun Mika saapui Lappiin joulunviettoon. Aiemmin aina hiljainen Saariselkä tungeksi ihmisiä. Hän mietti, oliko käynnissä urhei- lukilpailu. Selitys kuului: kiinalaiset olivat löytäneet Lapin.

”Turistit eivät kohtaa aitoa suomalaisuutta. Pu- huimme käsikirjoittajan kanssa ilmiöstä. Hän oli kiinnostunut kiinalaisesta ruuasta ja lääketieteestä. Siitä kehittyi idea kiinalaisesta kokista, joka paran- taa ruualla. Itsevaltiaat poliittiset johtajat yrittävät hajottaa kansaa vihapuheella ja valeuutisilla. Halu- sin tehdä elokuvan, joka yhdistää ihmisiä.”

Mikan uusin elokuva on Yö armahtaa. Se on jatkoa Kolme viisasta miestä -elokuvalle. Uudessa elokuvassa on hyödynnetty improvisaatiota. Jokainen näyttelijä on sisäistänyt hahmonsa, mutta ei tiedä toisen tarinaa. Se luo autenttisen tunnelman. Elokuva filmattiin korona-aikaan Corona Baarissa ja se on ennen kaikkea näyttelijöiden elokuva. Avioeroa käsittelevässä dialogissa aviopari Kari Heiskanen ja Anu Sinisalo syyttävät toisiaan vieraantumisesta, kun kumpikaan ei halua koskettaa toista.

Yö armahtaa -elokuva on saanut festarikutsuja, teatterilevityksestä on sovittu ja televisiokanava Nelonen on ostanut sen oikeudet.

”Pari ulkomaankauppaa on jo tehty. Mutta aika näyttää, miten tässä käy, kattavatko tulot elokuvan menot.”

Korona-aika on kuormittanut taiteentekijöitä. Kun maineikas elokuvaohjaa Coppola vieraili Suomessa, hänen elokuvaansa pääsi katsomaan 10 henkeä. Mika ja Coppola ehtivät lounastaa yhdessä. Mika toteaa, että koronasta huolimatta elokuvateatterit ja teatterit olisi voinut pitää auki ja huolehtia turvallisuudesta.

”Nuorimmat lapseni ovat pieniä. Olen pohtinut, millaisen perinnön jätämme lapsillemme? Ilmastonmuutos huolettaa ja se on monta kertaa suurempi ongelma kuin korona. Mestari Cheng -elokuvassa näytän Lapin kaunista luontoa. Maapallo on hieno. Onnistumme, jos teemme yhteistyötä. Olen optimisti; vaikka on sössitty pahasti, uskon ratkaisuun.”

Juttu on julkaistu Oma Aika -lehdessä 4/2021. Tilaa Oma Aika kotiin kannettuna 7kk vain 39 € tästä

Lue myös: Taiteilija Nanna Susi: ” Olen opetellut ymmärtämään suomalaisuutta uudelleen”