Liikun – siis olen

HyvinvointiLiikunta

Liikun – siis olen

Oma Aika arkisto | TEKSTI Oma Aika

Liikun – siis olen

Olen aina liikkunut, myös 1970-luvulla, kun se oli pinnallisen ihmisen merkki. Liikun oppiakseni ja iloitakseni, en tähtää maratoneihin tai merkintöihin.

En unohda syksyä 1988. Odotin silloin nuorempaa lastamme. Kävelin päivähoitopaikasta kotiin esikoisen kanssa. Matkaa oli puolitoista kilometriä.

Minä, aina liikkunut, juokseva, pyöräilevä, tanssiva, taipuisa ihminen, vyöryin kuin hidastettu tankki. Meinasin hyytyä matkalle.

Ikinä ennen sitä enkä sen jälkeen ole ollut niin väsynyt ja huonokuntoinen.

Onneksi aloin pian juosta, hiihtää ja pyöräillä, tanssiakin uudelleen vähän sekä käydä taloyhtiön jumpassa. Aerobic oli tuolloin muotia – se oli ihan hauskaa, joskin puuduttavaa.

Kuljettajana ja huoltajana

Sitten lapsistamme tuli aktiivisia urheiluharrastajia. Kuljetimme ja huolsimme jalkapalloilijaa ja taitoluistelijaa. Futari treenasi viisi kertaa viikossa, luistelijalla oli yksi vapaapäivä viikossa. Lisäksi olivat leirit, turnaukset, ottelut ja kilpailut.

Se tarkoitti, että minulla ei ollut realistista mahdollisuutta aikataulutettuihin treeneihin. En itsekään halunnut enää ensimmäistäkään aikataulua töiden, treeni- ja koirakuljetusten lisäksi.

Kolmetoista vuotta liikuin kellosta vapaana: juoksu- ja pyörälenkkejä ja jumppaa kotona. Jäähallien läheiset kuntopolut tulivat tutuiksi, kun kiersin niitä sillä välin kun tytär treenasi jäällä piruetteja, askeleita ja hyppyjä.

Kesäajat kävin pyörällä töissä, kuten olen käynyt vuodesta 1990.

Kuntosalista se alkoi taas

Syksyllä 2006 menin tyttären kanssa elämäni ensimmäistä kertaa tosissani kuntosalille. Aikataulut eivät vieläkään kiinnostaneet, vaikka salilla alettiin heti tyrkyttää ryhmäliikuntatunteja. Ei minulle, ei!

Mutta kuinkas sitten kävikään. Ensin jäin koukkuun bodypumpiin. Kunnes sitten kokeilin yhtenä jouluaikana vuoropäivinä pumpia ja cyclingiä. Tämä yhdistelmä laittoi niskat ja hartiat niin jumiin, että luovuin molemmista.

Viitisen vuotta sitten löysin bodycombatin. Ensin tunsin itseni hassuksi, kun ohjaajan komento oli: – Iske se tainnoksiin!

Nykyään karjun vapautuneesti joka sunnuntai. Pidän erityisesti potkujen harjoittelusta; niissä on koordinaation ja voiman kauneutta.

Tanssi tuli takaisin

Zumbasta pidin, koska olin tanssinut jazzia ja afroa. Tunneissa oli iloa ja vauhtia.

Tytär tuli mukaan zumbaan. Jokaisen tunnin jälkeen hän, tanssija itse, kysyi:

– Äiti, mikset tule tanssitunneille?

Minä siihen, etten enää osaa. En enää oppisi koreografioita enkä olisi tarpeeksi joustava, nopea ja tarkka.

Tytön silmissä kipinöi: – Nyt olet tyhmä!

Tarvitsin sen rohkaisun. Tanssi palasi elämääni pari vuotta sitten. Olin ollut työmatkalla Kuubassa, jossa olin tanssinut ja minua oli haettu tanssimaan. En osannut parisalsaa. Päätin oppia.

Haluan haastaa itseäni

Tanssin nykyään neljänä päivänä viikossa, yleensä useamman tunnin putkeen, soolotansseja, parisalsaa ja parisonia.

Haastan itseäni taitoihini nähden vaikeilla koreografiatunneilla. Välillä ei onnistu mikään, joskus liike vain tulee.

Aika paljon ärsyttää välillä, kun huomaan, etten opi asioita yhtä nopeasti kuin nuorempana. Sentään kuitenkin jotenkin opin. Joskus oivallan jonkun asian matkalla kotiin tai seuraavana päivänä.

Silloin ajattelen uuteen Omaan Aikaan haastattelemani tähtitanssija Minna Tervamäen sanoja: – Ei haittaa, jos tanssitreeneissä tekee virheitä. Sehän on vain tanssia, ei aivokirurgiaa.

Tiistaisin minulla ja tyttärellä on yhteinen tunti. Se on kivaa. Hän on oikeassa: tanssi on parasta.

Paritanssi se vaikeaa onkin

Paritanssi on osoittautunut minulle vaikeammaksi kuin soolotunnit. Siinä kun pitää osata olla vietävänä ja – kuten yksi opettajista sanoo – olla ajattelematta, mitä tapahtuu seuraavaksi. Sitä opettelen koko ajan.

Ja toisaalta: parisalsa on hurjan hauskaa, silloin kun se sujuu. Musiikki on iloista ja voi vain antaa mennä taitavan viejän mukana.

Pidän suuresti sonista, joka on perinteinen, salsaa vanhempi kuubalainen tanssi. Matkallamme Itä-Kuubassa, kuten Santiagossa, ei tanssittu casinoa (= parisalsaa), vaan sonia. Sen rytmi on hieno ja vaikea. Siinä on eleganssia ja rauhaa.

Pyrin monipuolisuuteen

Tanssi on lajeistani koukuttavin. Voisin tanssia joka päivä: salsaa, afroa, rumbaa, cabaretia, naisten tekniikka- ja tyylitunteja, sonia.

Afrosta pidän, koska jokaisella liikkeellä on tarina. Rumba on niin ikään hienoa alkuvoimaisuudessaan. Joulun alla kuubalainen rumba myös nimettiin Unescon aineettoman maailmanperinnön listalle.

Olen sopinut itseni kanssa, että tanssin neljänä päivänä viikossa.

Sunnuntaihin kuuluu yhdistelmä bodycombat ja bodybalance. Ensin taistellaan tunti ja sitten huolletaan ja voimistetaan kehoa. Luonnostaan hidassykkeinen sydämeni tarvitsee maksimitreeniä, ja sitä saa combatissa.

Kerran viikossa teen voima- ja tasapainoharjoituksen kuntosalilla. En lähde sinne intoa puhkuen, mutta treenin jälkeen on hyvä olo. Lisäksi keho kaipaa tätä settiä.

Hamlet- ja Romeo-koirien kanssa käyn ulkona joka päivä, vähintään kerran, useimmiten ainakin kaksi kertaa.

Minuun pätee myös toinen Minna Tervamäen fiksu ajatus: – Älä kuuntele itseäsi, vaan käytä järkeäsi.

En malttaisi olla liikkumatta, ja olen myös joskus kokenut ylikunnon oireita.

Silti: liikkuessani tunnen itseni vahvaksi ja onnelliseksi.