Kuvataitelija Ulla Remes: ”Taide auttaa kohtaamaan tunteita”

HenkilötTunteet

Kuvataitelija Ulla Remes: ”Taide auttaa kohtaamaan tunteita”

Kuopiolainen kuva- ja yhteisötaitelija Ulla Remes uskoo, että taide auttaa ihmisiä kohtamaan tunteita. Hän koki sen itse, kun menetti kolme syntymätöntä lastaan.

JULKAISTU 1.6.2020 | TEKSTI Vuokko Viljakka | KUVAT Timo Hartikainen

Ulla Remes karkasi usein 4–5-vuotiaana kotoaan Pielavedellä äidin perään tämän työpaikalle läheiseen vanhainkotiin. Siellä pikku-Ulla jututti vanhainkodin asukkaita ja piirsi kuvia heidän tarinoistaan.

Yhteiset hetket savolaisessa vanhainkodissa asuneiden vanhusten, vammaisten, pitkäaikaissairaiden ja psyykkisesti sairaiden kanssa rakensivat pohjan hänen nykyiselle työlleen kuva- ja yhteisötaiteilijana.

– En ymmärtänyt tekeväni jo silloin yhteisötaidetta. Vuorovaikutuksen luominen taiteen kautta on ollut minulla lapsesta asti selkäytimessä.

Hän sanoo olevansa yhtä paljon taiteilija kuin yhteisötaiteilijakin.

– Tarvitsen ympärilleni yhteisöä. Toisaalta olen sielultani maalari, enkä voi pysyä erossa maalilla lääräämisestä.

Maalausten vahvat värit

Kuopiossa nykyisin asuvan Ullan maalauksia, valokuvia ja installaatioita on nähty kymmenissä yksityisnäyttelyissä koti- ja ulkomailla. Hänellä on takanaan saman verran ryhmä- ja yksityisnäyttelyitä Suomessa sekä muun muassa Japanissa, Ateenassa, Pariisissa ja New Yorkissa.

Usein hyvin värikkäiden maalausten päätekniikka on akryyli ja tussi. Öljyvärejä hän ei voi enää terveyssyistä käyttää.

– Tuntuu, etten saa näistä tarpeeksi väriä irti. Haluan maalauksiini heikon ja vahvan vuorovaikutuksen aivan kuten on elämässäkin.

Taide vaihtui teologiaan

Vaikka kuvataide on kulkenut Ullan mukana aina, ei tie kuva- ja yhteisötaiteilijaksi ollut ihan perinteinen.

Moni piti Pielavedellä itsestään selvänä, että Ulla Remes tulee olemaan kuvataiteilija tai toimittaja, olihan hän opiskellut ja tehnyt tosissaan taidetta lapsuudesta abiturienttivuoteensa asti.

Kansalaisopiston kuvataideryhmän opettaja järjesti nuorelle ja lahjakkaalle oppilaalleen kolmen näyttelyn kierroksen lähialueille, kun tämä oli vasta 17-vuotias. Näyttelykierroksen jälkeen Ullaan iski väsymys ja tyhjyys, eikä hän tehnyt hetkeen taidetta.

Toimittajan työt hän aloitti 15-vuotiaana kesätoimittajana paikallisessa Pielavesi-Keitele-lehdessä ja jatkoi niitä 20-vuotiaaksi asti.

– Tuntui, että olin korkannut jo toimittajan ja taiteilijan maailmat. Halusin jotain muuta. Marssin uskontotieteen laitokselle Helsingin yliopistoon valmis pro gradu -työn aihe kainalossa.

Mukaan Helsinkiin muutti myös mies, johon Ulla rakastui palavasti ensisilmäyksellä. Heillä on takanaan jo 30 yhteistä vuotta.

– Gradu oli kuuden vuoden päästä valmis ja valmistuin myös pedagogiksi.

Myös Ullan kaikki neljä lasta syntyivät opiskeluaikana vuosina 1991–1995. Hän kulki luennoilla vauva kainalossa ja opetusharjoittelussa ison mahansa kanssa.

– Muistan, että vatsani osui joskus oppilaisiin, kun kumarruin pulpetin päälle neuvomaan jotain. Vanhin poika kulki niin paljon mukanani yliopistolla, että luennoitsijat vitsailivat pojan jo oppivan kreikan kielen ja valmistuvan äitinsä siivellä maisteriksi.

Kiireistä lapsi- ja opiskeluarkea elänyt äiti ei silti unohtanut taidetta, vaan opiskeli sitä Helsingin yliopiston piirustussalissa sekä Vapaan taidekoulun ja Taideteollisen korkeakoulun kursseilla.

Ulla Remes palasi kuitenkin toimittajaksi, ja työskenteli kaksi ja puoli vuotta Kotimaa-lehdessä.

Ulla Remeksen maalauksia on nähty lukuisissa näyttelyissä Suomessa ja maailmalla.

 

Käänteentekevä näyttely

Helsingin debyyttinäyttely, Itkemätön itku, vuonna 1999 oli käänteentekevä silloin perheineen paluumuuttoa Savoon tekevän Ullan yhteisötaiteilijan uralle.

– Näyttelyä edelsivät aika kaoottiset ja kiireiset ajat. Lapset sairastivat, valvoimme paljon ja minä uuvuin. Isäni kuoli äkillisesti 1994, olin menettänyt ensimmäistä kertaa lapsen kohdun ulkopuolisessa raskaudessa. Minulla ei ollut aikaa surra. Piti vain selviytyä. Käsittelin surua näyttelytöissäni. Se oli minulle terapiaa ja antoi mahdollisuuden olla aito ja rehellinen.

Jälleen raskaana oleva Ulla valvoi itse näyttelyään pienessä galleriassa. Eräänä päivänä näyttelyyn tullut nainen pysähtyi viidennen maalauksen eteen, purskahti kovaääniseen itkuun ja säntäsi ulos galleriasta. Ulla olisi halunnut juosta naisen perään, pysäyttää tämän ja halata. Hän ei ehtinyt, eikä voinut jättää galleriaa valvomatta.

Naisen itkun aiheuttaneen maalauksen nimi oli neljä sanaa: Näkymätön, tuntematon, olematon, poismennyt.  Maalauksen hennosta värimaailmasta piirtyivät varovasti esiin lapsen kasvot.

– Tilanne oli järkyttävä ja olisi vaatinut ehdottomasti purkamista. Tunsin syyllisyyttä. Päätin, että nyt pitää tehdä jotain, koska taide oli herättänyt niin voimakkaista tunteita vieraassa ihmisessä.

Tapahtuneen jälkeen hän on tehnyt paljon asian eteen, ja tekee yhä. Hän muutti perheineen Kuopioon, aloitti työn kehittämänsä tuntu-menetelmän lanseeraamiseksi ja alkoi työskennellä yhteisötaideprojekteissa.

– Taideterapian sekä taidekasvatuksen ja -opetuksen välissä on harmaa alue. Taiteessa on vielä valtavasti käyttämättömiä mahdollisuuksia olla ihmisten tukena tai työvälineenä organisaatioiden kehittämisessä.

Ullan Remes tietää, että taide auttaa kohtaamaan tunteita ja tekemään asioita näkyväksi.

Suru vahvisti halua auttaa

Ulla Remes puhkui intoa tuoda oppejaan muille, mutta se ei ollut aluksi helppoa.

– Yrityksellä oli hienot vuosikellot, liiketoimintasuunnitelmat ja sisällöt. Idealla ei ollut tuossa ajassa kuitenkaan vielä kaikupohjaa.

Sama ajatus on nyt pinnalla. Ulla pyörittää yhteistyökumppaninsa kanssa yritystä, Tuntumenetelmä Oy:tä. Yritystoiminnan keskiössä on hänen jo 2000-luvun alussa kehittämänsä TUNTU eli taiteesta tukea tunneilmaisuun, tunteet tutuksi taidetta hyödyntämällä -toimintamalli.

– Kehitän palveluitani koko ajan. Seuraavaksi tulevat verkkokurssit ja yritysten tunnemenestys-koulutukset, joissa työntekijät oppivat menestykseen  tarvittavia tunne- ja vuorovaikutustaitoja.

Ulla menetti muutosvuosinaan vielä kaksi syntymätöntä lasta, toisen taas hengenvaarallisessa kohdun ulkopuolisessa raskaudessa, toisen myöhemmin keskenmenossa. Oma suru vain vahvisti halua auttaa ja toi syvyyttä omaan taiteeseen.

– Ne olivat kovia menetyksiä. Käsittämätöntä, ettei Suomessa ole syntymättömän lapsen suremiskulttuuria. Se on yksi osa-alue, mihin haluan tuoda taiteellani apua. Elämässä on liikaa surua, pelkoa ja huolta. Olen ollut itsekin heikoilla. Uskon sen välittyvän työssäni ihmisten kanssa.

– Toivoisin voivani auttaa aidon läsnäolon, kuuntelemisen ja myötätunnon kautta taiteen menetelmin. Toteutan työssäni tavallaan eräänlaista pappeutta. En kuitenkaan voisi olla pappi, sillä minulla on siihen työhön aivan liian herkkä luonne. Miltä sekin nyt tuntuisi, jos pappi itkisi hautajaisissa enemmän kuin hautajaisvieraat? Ulla naurahtaa.

Tärkeitä kohtaamisia ihmisten kanssa

Ulla on tehnyt useita yhteisötaideprojekteja ihan tavallisten suomalaisten, mutta myös muun muassa seurakuntien, monenlaisten yhteisöjen ja turvapaikanhakijoiden kanssa. Hän on myös vienyt taidetta paikkoihin, missä siihen ei ole totuttu ja saanut lukuisat ihmiset kohtaamaan tunteitaan taiteen avulla.

Yksi mieleenpainuva kokemus oli kerätä K-Marketin nurkalla karttulalaisten kiitollisuudenaiheita ennen Karttulan ja Kuopion kuntaliitosta.

– Oli järkyttävää ja pysäyttävää, kun muutama ihminen sanoi, ettei heillä ollut mitään, mistä olisivat olleet kiitollisia. Jos joku löysi keskustelun jälkeen edes jotain myönteistä, sisälläni liikahti.

Taitelijalla on koko ajan monta rautaa tulessa. Yksi suuri haave on löytää hirsitalo, jossa olisi helppo hengittää ja tilaa suurelle taiteilija-ateljeelle. Ullalla ei ole tällä hetkellä lainkaan työhuonetta. Hän on maalannut viime ajat taiteilijaresidensseissä Suomessa ja ulkomailla. Residenssijaksoja oli viime vuonna viisi.

– Residenssit eivät voi olla ainoa paikka työskennellä. Tarvitsen oman työtilan.

Toinen haave on löytää rahoitus kesken jääneeseen väitöskirjaan ja saada se valmiiksi. Aiheena on soveltavan taiteen mahdollisuudet ihmissuhdetyössä.

– Haluaisin jakaa väitöskirjassani oman hiljaisen tietoni. Äiti tapasi sanoa, että jos Luoja antaa lahjoja, niitä käytetään ja tehdään aina parhaansa.

Ullan taidetta voi nähdä heinäkuussa näyttelyssä Iisalmessa sekä elokuussa Virossa. Hän on lisäksi mukana kuopiolaisen Luovien alojen keskus Myllyn taideyhteisössä sekä Kuopion kuvataitelijoiden yhdistyksen, Ars Liberan näyttelyissä. 

 

Lue myös juttu erilaisista kommunikointitavoista