Kristiina Halttu: ”Minun ei tarvitse enää todistella osaamistani”

Henkilöt

Kristiina Halttu: ”Minun ei tarvitse enää todistella osaamistani”

Naistaiteilijalle ikä ei ole yhdentekevä yksityiskohta. Siitä huolimatta ikäkriisi on Kristiina Haltulle tuntematon käsite. Nyt 56-vuotiaana hän kokee elämän olevan vasta alussa.

JULKAISTU 12.5.2020 | TEKSTI PÄI­VI LIP­PO­NEN | KUVAT MIKA POL­LA­RI

Kris­tii­na Halt­tu au­kai­see tot­tu­nees­ti ovia Kan­sal­lis­te­at­te­rin kel­la­ri­sok­ke­los­sa. Is­tah­dam­me tuo­ki­ok­si hen­ki­lös­tö­ruo­ka­laan. Pian hä­nel­lä al­ka­vat päi­vä­har­joi­tuk­set Paa­vo Wes­ter­ber­gin Si­ni­va­las-näy­tel­mäs­tä, joka saa en­si-il­tan­sa maa­lis­kuun alus­sa. Il­lal­la hä­nel­lä on esi­tys: Lin­da Lo­ma­nin roo­li Kaup­pa­mat­kus­ta­jan kuo­le­mas­sa.

Luu­li­si vuo­ro­sa­no­jen me­ne­vän se­kai­sin kah­den näy­tel­män hal­tuu­no­tos­sa. Ehei.

– Rep­liik­kien op­pi­mi­nen on hel­poin asia näyt­te­le­mi­ses­sä, Kris­tii­na nau­rah­taa.

Halt­tu on tut­tu lu­kui­sis­ta elo­ku­vis­ta, ku­ten Pik­ku­si­sarPoi­ka ja il­vesSis­ko tah­toi­sin jäädä ja Tum­mien per­hos­ten koti, jos­sa hän sai Jus­si-eh­dok­kuu­den. Tun­ne­tuim­pia hä­nen täh­dit­tä­mi­ään te­le­vi­si­o­sar­jo­ja ovat Ko­ti­ka­tuEx-on­nel­li­set, Pre­si­dent­ti ja Sor­jo­nen.

Mo­nes­sa mu­ka­na ole­van näyt­te­li­jän työ on hek­tis­tä, it­sen­sä pe­liin pa­ne­mis­ta. Vas­ta­voi­mak­si tai­tei­li­ja tar­vit­see py­säh­ty­mis­tä ja rau­haa kuun­nel­la tun­to­jaan.

Kris­tii­na to­te­aa, et­tä mie­len pa­lau­tu­mi­sen ja nol­laa­mi­sen li­säk­si myös kro­pan pa­lau­tu­mi­nen vaa­tii yli 50-vuo­ti­aa­na enem­män ai­kaa kuin ai­em­min. Luon­nos­sa kä­ve­le­mi­nen ja ve­nyt­te­ly ovat­kin hä­nel­lä avai­mia hil­jen­ty­mi­seen ja rau­hoit­tu­mi­seen. Pois on jää­nyt it­sen­sä rääk­kää­mi­nen sa­lit­ree­neis­sä.

Kris­tii­nan ruo­ka­va­lio on kas­vis­pai­not­tei­nen. Pu­nais­ta li­haa hän ei syö lain­kaan.

– Jos far­kut al­ka­vat ki­ris­tää, mie­tin, on­ko tul­lut her­ku­tel­tua lii­kaa juus­tol­la ja pu­na­vii­nil­lä.

Lap­suus maal­la opet­ti työ­te­on mer­ki­tyk­sen

– Maa­lais­ta­lom­me si­jait­si jo­ki­tör­mäl­lä. Nä­ky­mäs­tä ra­ken­tui sie­lun­mai­se­ma­ni.

Pie­nes­sä maa­lais­ky­läs­sä rak­kaus­mur­hei­ta ei voi­nut pii­lot­taa, oli men­tä­vä yk­sin luon­toon. Vie­lä­kin tiu­kan pai­kan tul­len Kris­tii­na pa­laa jo­ki­tör­män la­keuk­sil­le ja is­tah­taa ki­vel­le, jol­ta lap­se­na kat­se­li ko­hi­se­vaa jo­kea ja sen ta­ka­na siin­tä­vää met­sää.

Rak­kaus luon­toon on hä­nel­le lap­suu­den pe­rua. Koti si­jait­si Kui­va­nie­mel­lä, Pe­rä­poh­jo­las­sa, Ou­lun tun­tu­mas­sa. Ja ko­ti­seu­tu on hä­nel­le edel­leen ra­kas. Joka jou­lu ja kesä Kris­tii­na pa­laa juu­ril­leen. Vain kak­si jou­lua hän on viet­tä­nyt Hel­sin­gin ko­dis­saan.

– Joki on vir­ran­nut ikui­ses­ti, en­nen mi­nua ja vir­taa mi­nun jäl­kee­ni. Luon­to an­taa asi­oil­le mit­ta­suh­teet. Omat on­gel­mat tun­tu­vat pie­nil­tä, kun ver­taa nii­tä luon­non ja his­to­ri­an kul­kuun.

Elä­mä maa­lais­ky­läs­sä oli yh­tei­söl­lis­tä, suku oli suu­ri ja mo­net su­ku­pol­vet eli­vät lä­hek­käin. Mum­mi ja pap­pa asui­vat sa­mas­sa ta­lou­des­sa, oli­vat lä­hei­siä.

Alue ja naa­pu­rus­to oli­vat les­ta­di­o­lais­ta. Vaik­ka kaik­ki ky­lä­läi­set ei­vät kuu­lu­neet rau­ha­nyh­dis­tyk­seen, vai­kut­ti vah­va us­kon­nol­li­suus ylei­seen il­ma­pii­riin ja ta­ka­si yh­tei­söl­le tiu­kat ra­jat ja so­si­aa­li­sen kont­rol­lin.

Lap­se­na kaik­ki oli luon­nol­lis­ta. Se­kin, et­tei kai­kil­la kou­lu­ka­ve­reil­la ol­lut te­le­vi­si­o­ta tai et­tei­vät he saa­neet ky­läil­lä Kris­tii­nan ko­to­na, jos­sa te­le­vi­si­o­ta kat­sot­tiin. Tai et­tei­vät luok­ka­to­ve­rit osal­lis­tu­neet kou­lus­sa ryt­mi­seen lii­kun­taan, tul­leet kou­lun dis­koon, saa­ti läh­te­neet mu­kaan la­va­tans­sei­hin.

Ko­din pe­rin­tö­nä Kris­tii­na omak­sui vah­van työn­te­on ee­tok­sen. Hä­nen piti ot­taa vas­tuu­ta maa­ta­lon töis­tä, huo­leh­tia po­rois­ta ja ra­vi­he­vo­sis­ta ja kat­soa kol­men pik­ku­vel­jen pe­rään.

– Olin per­heen esi­koi­nen ja ai­nut tyt­tö. Sii­nä kas­voin tun­nol­li­sek­si, lii­an­kin.

Kris­tii­na poh­tii, et­tä nai­sil­la oli­si pal­jon poi­sop­pi­mis­ta tur­ha­nai­kai­ses­ta tun­nol­li­suu­des­ta. Ja luot­taa enem­män esi­mer­kik­si mies­ten tai­toi­hin ko­ti­töi­den te­ki­jöi­nä ja ar­jen pyö­rit­tä­ji­nä – hy­vään lop­pu­tu­lok­seen kun pää­see use­am­paa reit­tiä, ei­kä vain nai­sen vii­toit­ta­maa. Mo­net Kris­tii­nan su­ku­pol­ven nai­set ot­ta­vat lii­an suu­ren vas­tuun per­hees­tä las­ten syn­ty­es­sä. Ei­kä mies usein­kaan jak­sa tais­tel­la pai­kas­taan per­hees­sä.

– Minä koen, et­tä maa­il­ma ro­mah­taa, jos en hoi­da kaik­kea. Moni su­ku­pol­ve­ni nai­nen var­maan sa­mais­tuu tä­hän tun­tee­seen.

Oman epä­sään­nöl­li­sen työn­sä ta­kia Kris­tii­nan on pi­tä­nyt ope­tel­la an­ta­maan vas­tuu­ta puo­li­sol­leen.

Pit­kä pa­ri­suh­de vaa­tii päät­tä­väi­syyt­tä

26 vuot­ta sit­ten Kris­tii­na kä­ve­li Kult­tuu­ri­ta­lon por­tai­ta ja koh­ta­si Tero Klin­gin. He oli­vat mo­lem­mat mu­ka­na te­ke­mäs­sä mu­siik­kip­ro­duk­ti­o­ta Te­at­te­ri Jurk­kaan, Kris­tii­na näyt­te­li­jä­nä ja lau­la­ja­na, Tero hui­lis­ti­na.

– Mies är­syt­ti mi­nua. Hän oli kli­sei­nen rok­ka­ri, kor­vis kor­vas­sa ja hiuk­set vär­jät­ty mus­tik­si. Vas­ta myö­hem­min sain tie­tää, et­tä Te­ron isä oli ita­li­a­lai­nen ja hiuk­set oli­vat ihan ai­dot, Kris­tii­na nau­raa.

– Nyt ne ovat jo ki­vas­ti har­maan­tu­neet.

Kun liit­to on kes­tä­nyt vuo­si­kym­me­niä, sen on ol­ta­va suur­ta rak­kaut­ta. Suh­de ete­ni aluk­si hi­taas­ti, sil­lä Te­rol­la oli tuol­loin jo lap­si edel­li­ses­tä suh­tees­ta. Kris­tii­na myön­tää, et­tä rak­kaus on toki suur­ta, mut­ta en­nen kaik­kea pit­kä suh­de on pää­tös. Pää­tös si­tou­tua toi­seen.

Si­tou­tu­mi­ses­sa on Kris­tii­nan mie­les­sä kui­ten­kin ra­jan­sa.

– Jos suh­de tun­tuu kau­an kau­he­an pa­hal­ta, on pa­ras­ta läh­teä. Moni saat­taa sil­ti sin­ni­tel­lä yh­des­sä las­ten ta­kia. Kun van­hem­pien pa­ri­suh­de toi­mii, lap­sel­la on ko­to­na hyvä olo.

Kris­tii­nas­ta tuli avi­o­puo­li­so ja sa­mal­la myös äi­ti­puo­li yk­si­vuo­ti­aal­le ty­töl­le. Nyt ty­tär on 27-vuo­ti­as vie­hät­tä­vä nuo­ri nai­nen. Kris­tii­na to­te­aa, et­tä äi­ti­puo­len ase­ma on si­kä­li vai­kea, et­tä on vas­tuu lap­ses­ta, mut­ta ei lo­pul­ta oi­keuk­sia, saa­ti val­taa, päät­tää lap­sen asi­ois­ta.

– Uus­per­hees­sä pi­tää men­nä lap­sen eh­doil­la. Ei saa tyr­kyt­tää it­se­ään. On mal­tet­ta­va odot­taa, et­tä lap­si hy­väk­syy ja on val­mis pääs­tä­mään lä­hel­leen.

Kris­tii­na sai esi­koi­sen­sa vas­ta 38-vuo­ti­aa­na. Odo­tu­sai­ka­na hän luki leh­tiä, jois­sa ih­mi­set mu­reh­ti­vat va­pau­den me­ne­tys­tä tul­tu­aan van­hem­mik­si. Omal­la koh­dal­laan Kris­ti­na yl­lät­tyi: Lap­sen syn­ty­mä mul­lis­ti kai­ken, mut­ta iha­nal­la ta­val­la.

Se oli sa­mal­la ker­taa ran­kem­paa ja mu­ka­vam­paa kuin hän oli osan­nut ku­vi­tel­la.

– Lap­sen saan­tia ei yli­tä mi­kään muu ko­ke­mus.

Tai­tei­li­juus syr­jäyt­ti opet­ta­jan am­ma­tin

Kris­tii­na opis­ke­li Ro­va­nie­mel­lä luo­ka­no­pet­ta­jak­si, mut­ta kai­pa­si jo­tain toi­sen­lais­ta ja sy­vem­pää opet­ta­ja­kou­lu­tuk­sen oheen. Opis­ke­lu­ka­ve­ri hou­kut­te­li mu­kaan­sa yli­op­pi­las­te­at­te­rin pää­sy­ko­kei­siin. Ys­tä­vä tie­si jo­tain näyt­te­le­mi­ses­tä, sil­lä hän oli suo­rit­ta­nut il­mai­su­tai­don kurs­se­ja kan­sa­no­pis­tos­sa.

– Ko­kees­sa mi­nun käs­ket­tiin imp­ro­vi­soi­da. En en­sin tien­nyt, mitä se edes tar­koit­ti. Kun pää­sin jy­väl­le imp­ro­vi­soin­nis­ta ajan­ta­ju­ni ka­to­si. Mi­nua kuu­mot­ti. Ta­ju­sin, et­tä tämä on mi­nun jut­tu­ni.

Kris­tii­na ei ol­lut kos­kaan ai­em­min ko­ke­nut ve­toa te­at­te­riin. Kuka nyt oli­si edes jou­ta­nut maa­ta­lous­töi­den kes­kel­tä te­at­te­riin is­tu­maan? Kult­tuu­ri­vi­rik­keet oli­vat maa­lais­ky­läs­sä vä­häi­set. Kris­tii­na lau­loi kou­lun tyt­tö­kuo­ros­sa ja pol­ki ur­ku­har­mo­nia Aa­ro­nin Pi­a­no­kou­lun op­pien mu­kaan. Mut­ta jos­sain sy­väl­lä hä­nen sie­lus­saan iti pie­ni ki­pi­nä.

Hän ar­ve­lee van­hem­pien­sa ol­leen rie­mas­tu­mi­sen si­jaan pi­kem­min­kin pet­ty­nei­tä ja hiu­kan huo­lis­saan tyt­tä­ren­sä uu­sis­ta ura­haa­veis­ta. Luo­ka­no­pet­ta­jan ja klas­si­sen lau­lun opin­not tun­tui­vat tur­val­li­sem­mil­ta kuin Te­at­te­ri­kor­ke­a­kou­lu. Kris­tii­na an­taa tun­nus­tus­ta, et­tä van­hem­mat kä­vi­vät kat­so­mas­sa Yli­op­pi­las­te­at­te­ri­ai­ka­na jo­kai­sen näy­tel­män, oli­pa hä­nen roo­lin­sa kuin­ka pie­ni ta­han­sa.

– He ei­vät­kä kos­kaan kri­ti­soi­neet haa­vei­ta­ni tai sit­ten olen sen ak­tii­vi­ses­ti unoh­ta­nut, Kris­tii­na nau­raa.

Minä, kes­ki-ikäi­nen nai­nen

20 vuot­ta sit­ten Kris­tii­na esit­ti Kaup­pa­mat­kus­ta­jan kuo­le­mas­sa nuor­ta tyt­töä. Nyt hän esit­tää äi­tiä, joka sil­loin oli Kyl­lik­ki Fors­sel­lin roo­li. Esiin­ty­vä­nä nais­tai­tei­li­ja­na ikä­vuo­det ei­vät ole ky­sy­mys, jol­le voi ko­haut­taa ol­ka­päi­tään. Roo­lit vä­he­ne­vät ja lef­fa­roo­lit lop­pu­vat. Tyt­tö­jen esit­tä­mi­nen vaih­tuu äi­din­roo­lei­hin.

Kris­tii­na vit­sai­lee, et­tä var­maan vii­mei­sis­sä roo­leis­saan hän ma­kaa sai­raa­la­sän­gys­sä ja näyt­te­lee kuo­le­vaa. Hän luot­taa sii­hen, et­tä uu­sia näy­tel­miä ja roo­le­ja riit­tää myös kes­ki-ikäi­sel­le nai­sel­le. Asen­teet te­at­te­ri- ja elo­ku­va­maa­il­mas­sa ovat kan­kei­ta, mut­ta muu­tos on jo näh­tä­vis­sä.

Kris­tii­na ei tun­nis­ta elä­neen­sä ikäk­rii­se­jä omal­la koh­dal­laan. 30-vuo­ti­aa­na hän val­mis­tui Te­at­te­ri­kor­ke­a­kou­lus­ta, 40-vuo­ti­aa­na hän oli pie­nen lap­sen äi­ti ja nyt, rei­lut 50-vuo­ti­aa­na, hän ko­kee elä­män ole­van vas­ta alus­sa.

Var­sin­kin te­at­te­ri­maa­il­mas­sa oma ikä ka­to­aa, kun työ­ryh­mät koos­tu­vat mo­nen ikäi­sis­tä.

– Esi­ri­pun nous­tes­sa tai­tei­li­ja aloit­taa nol­las­ta.

Kris­tii­na ih­met­te­lee, mi­ten no­pe­as­ti vii­mei­set 20 vuot­ta ovat hu­mah­ta­neet. Hän on eh­ti­nyt teh­dä ja ko­kea pal­jon, ta­ka­na on mon­ta en­si-il­taa.

– Ai­ka vain on men­nyt, ja sit­ten huo­ma­sin yh­täk­kiä, et­tä olen 56-vuo­ti­as. En­nen 50-vuo­tis­lah­jak­si sai työ­pai­kal­ta sei­nä­kel­lon. Nyt huo­maan ikään­ty­mi­sen vaik­ka­pa lää­kä­ris­sä. Kun let­ti­päi­nen lää­kä­ri ot­taa vas­taan, ajat­te­len hä­nen näyt­tä­vän ihan 15-vuo­ti­aal­ta.

Ai­em­min kes­ki-ikä miel­let­tiin sees­tei­sek­si elä­män­vai­heek­si, jos­sa elä­män ra­ken­nus­pa­li­kat oli va­lit­tu ja saat­toi las­ke­tel­la ta­sais­ta pulk­ka­mä­keä eläk­keel­le.

Ny­kyi­sin ele­tään jat­ku­vas­sa muu­tok­ses­sa. Se tuo pai­nei­ta, sil­lä elä­män ra­ken­ta­mi­nen ei ole help­poa.

– Jos per­he-elä­män pyö­rit­tä­mi­nen on on­nis­tu­nut, mut­ta pa­ri­suh­de jää­nyt taka-alal­le las­ten ol­les­sa pie­niä, on las­ten it­se­näis­ty­mi­nen tut­kis­ke­lun paik­ka. Kum­pi­kaan puo­li­sois­ta ei ole enää sama ih­mi­nen, jo­hon toi­nen ai­ka­naan ra­kas­tui, Kris­tii­na poh­tii.

Hän ko­ros­taa, et­tä kes­ki-iäs­sä ih­mi­sel­lä on ko­sol­ti ko­ke­mus­ta, vah­vaa am­mat­ti­tai­toa ja it­se­tun­te­mus­ta. Ta­lou­del­li­nen ti­lan­ne on usein hyvä, ei­kä jäl­ke­läi­sis­tä­kään ole enää jär­je­tön­tä vas­tuu­ta. Mo­nel­la on voi­ma­va­ro­ja luo­da uut­ta.

– Täs­sä iäs­sä ei tar­vit­se to­dis­tel­la omaa osaa­mis­taan. Fo­kus kään­tyy it­ses­tä pois. Nuo­re­na oli kova tar­ve il­mais­ta it­se­ään ja pel­ko, et­tei rii­tä. Nyt koen, et­tä olen vä­lit­tä­jä. Us­kal­lan ol­la au­ki, nou­sen la­val­le oma­na it­se­nä­ni ja vä­li­tän kat­so­jil­le elä­myk­sen.

Lue koko jut­tu Oma Ai­ka -leh­des­tä 2/20