Minun tarinani – opiskelija Kari Kollin: ” Suru vei takaisin koulun penkille”

Henkilöt

Minun tarinani – opiskelija Kari Kollin: ” Suru vei takaisin koulun penkille”

Kun Kari Kollin jäi leskeksi, hän päätti toteuttaa unelmansa ja ilmoittautui lukioon. Toukokuussa Kari painaa valkolakin päähänsä, 70-vuotiaana.

JULKAISTU 11.5.2021 | TEKSTI Päivi Lipponen | KUVAT Mika Pollari

Minun tarinani – Kari Kollin

Olen stadilainen, lapsuuden kotini sijaitsi Lauttasaaressa ja kävin Lauttasaaren yhteiskoulua. Nuoruuden koulukavereiden kanssa on pidetty yhteyttä tähän päivään asti.

Koulussa lempiaineeni oli urheilu. Sosiaalisena kaverina pelasin kaikissa koulun joukkueissa. Toimin myös koulumme urheilujoukkueen puheenjohtajana. Olin hyvä urheilija, mutta en ollut missään lajissa tähti.

Oppilaana olin aika huono. Neljännellä luokalla olin priimus, mutta viidennellä jäin luokalle. Kuudennella luokalla olin taas priimus. Kehnoa koulumenestystä selittää varmaan se, että olin syntynyt jouluaattona ja olin aina luokkani nuorin. Minull oli myös rikkinäinen koti. Vanhemmat eivät tukeneet koulunkäyntiäni. Kun jäin luokalle, matematiikan opettajani otti minut asumaan kotiinsa perheensä luo kesästä syksyyn. En tiedä miksi, emme koskaan jutelleet asiasta. Ehkä he vain tykkäsivät minusta.

Nuorena minulla oli paljon haaveita. Halusin opiskella juristiksi. Kaverit ovat sanoneet jälkeenpäin, että olisin ollut aivan liian kiero jätkä juristiksi.

En kirjoittanut ylioppilaaksi, sillä jätin lukion kesken. Työskentelin kolme kesää mittaamassa meriväyliä. Silloin syntyi ajatus, että elannon pystyy hankkimaan näinkin. Haahuilin, tein kaikkea. CV:ssäni on 25 riviä. Olin Nokialla, Fuji filmillä, yrittäjänä ja konsulttina tietojärjestelmien käyttöönottoprojekteissa. Olen ollut niin matkaopas kuin Jerusalemissa uskonnollisen lahkon hallinnoiman hotellin talkkari.

Yksin jääminen hirvitti

Olin tavannut Birgitan yhden kerran ennen kohtalokasta iltaa. Hän oli 20-vuotias, kaunis ja älykäs. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Birgita kuuli siskoltaan, että istuin ravintola Kuussa yhden friidun kanssa. Hän tuli ravintolaan luokseni, tarttui kädestäni ja sanoi: ”Tule mieheni, me lähdemme.” Lähdin hänen mukaansa. Silloinen seuralaisen pahoitti mielensä, eikä 50 vuoden jälkeenkään tervehdi minua.

En ollut hirveän toivottu vävy. Birgitta oli akateemisesti koulutettu, suomenruotsalainen ja minä tällainen kulkumies. Birgitta työskenteli valmstuttuaan Ulkoministeriössä. Kävimme kotona keskustelun, kummalla meistä on paremmat edellytykset luoda uraa. Päädyimme siihen, että vaimollani.

Kerran hän tuli kotiin ja sanoi, että oli saanut nimityksen Havannaan pääkonsuliksi: ”Saat 10 sekuntia aikaa päättää lähdetkö mukaan.” En tarvinnut niin paljoa aikaa.

Asuimme pitkät tovit ulkomailla. Työskentelin aina. Kuubassa toimin oppaana ja kohdepäällikkönä.

Kiersimme maailmalla töissä ja ajattelimme aina, että kyllä me ehdimme lapsia hankkia myöhemmin. Kun lopulta tuli sopiva hetki, ei se onnistunutkaan napista kääntäen. Lasta ei kuulunut. Rahaa meni paljon hedelmöityshoitoihin, mutta kaikki olivat tuloksettomia. Lopulta hyväksyimme sen, että emme saa lasta.

Vietimme itsenäisyyspäivää Kolilla vuonna 1994, kun vaimoni kertoi, että hän odottaa vauvaa. Olin jo täyttänyt 45 vuotta. Se tuntui ihmeelliseltä. Meille syntyi poika kesällä. Nyt poika on 26-vuotias kauppatieteenmaisteri ja merivoimien upseeri. Hän asuu puolisonsa kanssa Ruotsissa.

Vaimoni sairastui Alsiin. Jälkeenpäin poikani kanssa ymmärsimme, että olimme nähneet Birgitan oireet, mutta emme ymmärtäneet mitä ne merkitsivät. Kun vaimoni liikkui kankeasti, kannustimme vain pojan kanssa häntä kävelemään. Vuonna 2012 ryhdyin vaimoni omaishoitajaksi. Vuonna 2016 hän nukahti kauniisti viereeni. Hänellä ei ollut kipuja.

Yksinjääminen oli kauheaa.

Olen luonteeltani aika heikko. En usko, että olisin voinut pudota katuojaan, mutta pubeissa olisin saattanut viettää aikaani. Helposti olisin mennyt mukaan kuppilaporukkaan. Onneksi niin ei käynyt.

Vaimoni kanssa suunnittelimme, että eläkkeellä asuttaisiin ulkomailla. Kävin vaimoni kuoltua Italiassa ja Espanjassa. Koin, että ei täällä ole mitään enemmän kuin Suomessa. Ei yksin muuttaminen tuntunut samalta kuin olisi ollut vaimon kanssa. Nykyisin asun talvet Helsingissä ja kesät Hangossa.

Elin vaimoni kanssa 42 vuotta. Siinä ajassa ihmiset hitsautuvat yhteen. Ei tarvinnut enää joutavista asioista keskustella. Olen pohtinut, olenko jo liian vanha uuteen parisuhteeseen. Tulen toimeen yksin. Sitä miettii, että jos satsaa uuteen parisuhteeseen ja siitä ei sitten tulekaan mitään.

Takaisin koulunpenkille

Päätin viedä loppuun nuorena kesken jääneet opintoni. Menin Eiran aikuislukioon. Varmasti 50 vuotta minua nuoremmat oppilaat katsoivat, että mitä hittoa tuo täällä tekee. Juttelen mieluusti kaikkien kanssa ja olen saanut paljon kavereita. Kun ruokalassa keskustelen koulutovereiden kanssa, en edes muista ikäeroamme. Sitä itsekin nuorenee parikymppisten ihmisten parissa.

Koulussamme oppilaat tulevat ympäri maailmaa. Oppilaiden elämäntilanteet eroavat. Porukassa on balettitanssijoita, ammatinvaihtajia, mielenterveyskuntoutujia. Se on ihan uskomaton yhteisö ja kaikilla on oikea asenne.

Kun aloitin opintoni koin pelkoa, joudunko tunnustamaan itseni tyhmäksi. Ei siinä niin käynyt.

Kun aloitin koulun, palasin säännölliseen elämään. Aamulla kävelen kouluun ja käyn ehkä aamukahvilla jossakin kuppilassa. Olen opiskellut kolmen jakson tahtia lukuvuotta kohden eli vietän kuuden kuukauden kesäloman.

Kun aloitin opintoni pelkäsin, että joudunko tunnustamaan itseni tyhmäksi. Mutta ei siinä niin käynyt. Huomasin, että tiedän valtavasti ja elämänkokemus on rikkaus. Nopeasti aloin nauttia opiskelusta. 50 vuotta olen käyttänyt englantia ja ruotsia päivittäin, mutta lukiossa olen saanut molempiin kieliin paljon parannusta. Nyt ymmärrän, miksi suomalaisilla nuorilla on niin hyvä kielitaito.

Saan oppia joka päivä uutta

Koulu on muuttunut parempaan suuntaan nuoruudestani. Nykyisin lukiossa valmennetaan oppilaita tulevaan elämään eikä vain opeteta ulkoa osattavia totuuksia. Opettajan ja oppilaan suhde on tasavertainen. Olenkin kavereiden kanssa muisteltu omaa kouluaikaa, kuinka opettajat löivät karttakepillä, mutta totesimme, että koskaan he eivät lyöneet syyttä.

En ole vieläkään kertonut lukio-opinnoistani kavereilleni. Olen hyvä sepittämään valkoisia valheita metsän raivaamisesta Hangon asunnolla. En halunnut kehua aloittaneeni lukion, ja sitten joutuisin myöntämään, että lopetin, kun en pärjännyt.

Keväällä valmistun ylioppilaaksi. Koronan takia isoja ylioppilasjuhlia en ehkä voi viettää, mutta kaveriporukalle järjestän juhlat. Poikani lupasi lahjaksi golfloman Espanjassa. Itselleni olen antanut luvan, että en suunnittele heti mitään.

Klisee, että koskaan ihminen ei ole liian vanha opiskelemaan, on totta. On ollut suuri tyydytys saada ahaa-elämys. Joka päivä saan oppia jotain uutta. Erityisesti minua kiinnostaa kirkkohistoria. Olen elänyt hyvän ja etuoikeutetun elämän, kun miettii lähtökohtiani. Itse olen oman elämäni tehnyt.

Juttu on julkaistu Oma Aika -lehdessä 3/2021
Tilaa Oma Aika kotiin kannettuna (7 kk vain 39€) tästä

Lue myös: Minun tarinani – Suski Mattila: ”Muutan kipuni koruiksi”