Jenni Kokander: ”En viihdy gaalaillallisilla”

Henkilöt

Jenni Kokander: ”En viihdy gaalaillallisilla”

Jenni Kokander on komedienne, kolumnisti, esikoiskirjailija ja kahden lapsen äiti. Hän ei viihdy gaalaillallisten punaisilla matoilla, vaan kotosalla perheen parissa. Taiteellaan hän haluaa kertoa tarinoita elämästä, joka kantaa, vaikka välillä joutuisi kyntämään syvässä vedessä.

JULKAISTU 6.1.2021 | TEKSTI Päivi Lipponen | KUVAT Mika Pollari

Meri kuohuu, suuret aallot kohoavat kohti taivasta, metrien korkeuteen ja iskevät tyrskyen rantaan. Jenni Kokander katsoo meren raivoa. Trooppinen hirmumyrsky riehuu Kreetan saaren ympärillä. Hänestä tuntuu kuin olisi sisällä pesukoneen rummussa. Saarelaiset rauhoittelevat Jenniä, ettei ole mitään hätää. Luonnonvoimien pauhatessa Jenni kokee ihmeellistä turvaa. Hän seuraa katseellaan lapsiaan, Vilhoa ja Saimaa, jotka kävelevät kiviselle rannalle, seisahtuvat käsi kädessä ja ihmettelevät myrskyä.

”Äitinä koin syvää iloa katsellessani lapsiani. Tiesin, että tämän näyn ja hetken he kantaisivat aina sydämessään.”

Aigeanmeren vihreä saari Kreeta on Kokanderin perheen rakas lomanviettopaikka. Jenni on nimennyt paikan perheen sydämen saareksi. Kun viime keväällä perheen vuosittainen matka peruuntui koronan takia, hän itki koko lähtöpäivän.

”Surin, että en saanut nähdä Kreetan kevättä. Syvemmin koin, että jokin maailmassani oli muuttunut, kun pitkä perheen yhteinen perinne katkesi. Kreetalla olen elänyt ainutlaatuisia hetkiä.”

Muistikuvaan lapsista käsikädessä rannalla tiivistyy Jennin elämänfilosofia, joka on myös hänen syksyllä julkaistun esikoisromaanin Sukupuuttoon kuolleiden planeetta sanoma: Avaa silmäsi. Katso, maailma on ihmeellinen.

Elämän kolmas vaihe

Jenni Kokander jakaa elämänsä kolmeen jaksoon, slottiin, kuten hän itse kutsuu menneitä vuosia. Ne ovat lapsuus, teatteriaika ja nyt parhaillaan elettävä äitiys.

Lapsuudestaan Jenni toteaa, että se oli tavallinen. Isä työskenteli vaihdemiehenä VR:llä ja äiti Suomen Punaisessa Ristissä. Veljiä oli kaksi ja Jenni kuopus.

30-vuotiaana isä toteutti unelmansa ja opiskeli kuvataiteilijaksi. Sen jälkeen Jennin lapsuudenmuistot alkoivat tuoksua tärpätille. Tytöllä oli tapana leikkiä isän ateljeessa, kun tämä teki taidetta.

Jenni Kokander oli lapsena ujo, ei lainkaan ensimmäisenä suuna ja päänä katseita keräämässä. Kun Täti Monica  -lauluun haettiin esittäjää, Jenni pujahti kuoron takariviin laulamaan.

”En ollut lapsena rohkea. En halunnut esiintyä. En halunnut olla iso täti, jonka valtava pylly hyllyää ja joka mätkii pelottavasti laukullaan. Ujostutti olla valokeilassa.”

Muistot lapsuuden lauantai-illoista lämmittävät Jenniä. Saunan jälkeen koko perhe puki kylpytakit päälle ja istahti television ääreen katsomaan Velipuolikuuta, Soitinmenoja ja Pulttiboisia, 80-luvun legendaarisia sketsiohjelmia.

”Nauroimme mukana. Nyt koen onnellisuutta, että saan olla esiintyjänä mukana tässä perinteessä, joka jatkuu kodeissa tänäkin päivänä.”

Enää Jenni ei ole ujo tyttö, vaan kautta Suomen tunnettu komedienne. Kuluneeseen vuoteen on mahtunut isoja, näkyviä rooleja ja viihderooleja milloin tuomaristossa ja estradilla. Luomisvimma ei kuitenkaan rajaudu vain näyttelemiseen. Hän tarkastelee maailmaa kolumneissa ja esikoisromaanissa. Uusi romaani on jo työn alla, mutta Jenni vaikenee sen teemasta.

Jenni Kokander

”Sisälläni on tarinoita ja aiheita, joita haluan tutkia. Maailma, sen ilmiöt sekä ihmiskohtalot ovat ehtymätön lähde. Kirjoittaminen on kaiken hurlum­hein keskellä ihanan maadoittavaa. Saan katsoa sisälleni.”

”Olen ollut nyt paljon esillä. Tykkään olla naurunlähettiläs. Yritän tuottaa ihmisille iloa synkän elämän keskellä. Suomessa on lapsiperheitä, joissa on kova puute. Toivon, että pystyn auttamaan heitä tuomalla iloa.”

Teatteri veti mukaansa

13-vuotiaana Jenni Kokander liittyi harrastajateatteriin. Siellä hän oppi sosiaalisia taitoja ja hahmotti paremmin itseään. Hän kohtasi ihmisiä, jotka kannustivat, ihailivat ja kunnioittivat kollegoitaan. Ihmiset halusivat kannatella toisiaan, eikä omia haavoja tarvinnut hävetä. Tuolloin syntyneet ystävyyssuhteet ovat kantaneet tähän päivään saakka. Hän on kiitollinen, että elämä ohjasi hänet teatteriuralle eikä sellaisille teille, joilla hän olisi joutunut eksyksiin.

”Tajusin olevani parhaimmillani, kun en sensuroi itseäni. Minulla on tunteet aina pinnassa. Oli hienoa saada ne valjastettua tarinan kertomiseen. Teatteriharrastus teki minut rohkeaksi.”

Harrastustoiminnasta tie vei teatterikouluun.

”Elämä oli vauhdikasta.”

Jenni on tavallaan palannut juurilleen, sillä hän työskentelee Tikkurilan teatterissa ohjaajana. Ammattijohtoisessa harrastajateatterissa toimii aikuisten teatteriryhmä, lastenteatteri ja sirkuskoulu. Jenni iloitsee, että saa työskennellä ihmisten kanssa, jotka tekevät teatteria rakkaudesta lajiin.

”Tajusin olevani parhaimmillani, kun en sensuroi itseäni. Minulla on tunteet aina pinnassa."

”Harrastajat saapuvat työpäivän jälkeen omista maailmoistaan treenaamaan. Toiset heistä ovat harrastaneet jo 30 vuotta ja ovat huimia näyttelijöitä. ”

Erityisen kiitollinen Jenni on siitä, että hänet on otettu yhteisöön omana itsenään eikä Jenni Kokanderina isoilla kirjaimilla.

Jenni ei viihdy karonkoissa eikä gaalaillallisten punaisella matolla. Hän vierastaa glittertähteyttä. Roolin teon jälkeen hän laittaa ”työhaalarit” narikkaan ja lähtee kotiin perheen luo.

”En koe vaarallisena kertoa omista asioistani, kunhan teen sen omalla tavallani, omilla ehdoillani. ”

Toki hänestä on kiva juhlistaa työkavereiden kanssa elokuvan valmistumista ensi-illassa, mutta silloin juhlitaankin valmistunutta työtä.

Kun Jenni oli lapsi, hän piti omien lasten hankkimista itsestäänselvyytenä. Kiihkeät teatterivuodet sysäsivät ajatusta perheen perustamisesta kauemmaksi. Yhteydenpito ystävättäriin, joilla oli lapsia, heikkeni.

”Hyvä ystävättäreni kutsui minut kylään ja vein tulijaiseksi viinipullon. Hän sanoi, että ei voi maistaa, sillä odottaa toista lasta. Nolostuin, että mokasin. Kun lähdin pois, ystävättäreni kysyi, haluanko ryhtyä syntyvän vauvan kummiksi. Koin kiitollisuutta. Hän nappasi minusta kiinni, juuri kun olin liukumassa pois.”

Kun kastajaisia vietettiin, Jenni oli itsekin jo vakiintunut ja raskaana. Asiat alkoivat edetä vauhdilla. Ensin syntyi tytär Saima ja sen jälkeen poika Vilho.

Äitiyden ilo

Jenni katsoo ylös trapetsille, jossa Saima-tytär seisoo ja ponnistaa hyppyyn. Äidin sydän muljahtaa. Jenni kuvaa, että noissa hetkissä tiivistyy äitiyden ihanuus ja kauheus. Samalla, kun äitinä pelkää tavattomasti lapsen puolesta, että tämän ote lipeää ja lapsi tippuu, hän kokee suurta ylpeyttä tyttärestään. Lapsi on vapaa ja taitava.

”Tyttäreni on ollut kuusi vuotta sirkuskoulussa ja tekee nyt perusopintojen lopputyötä ilma-akrobatiassa. Kun sain tyttäreni, minua onniteltiin Raamatun lauseella: Kaikkien äitien sydämet ovat veitsellä lävistetyt. Se on niin totta.”

Jenni itse oli lapsena hiljainen, mutta lapsistaan hän on halunnut kasvattaa rohkeampia. Hän on halunnut opettaa lapsilleen sosiaalista vastuuta kanssaihmisistä, opastanut heitä huolehtimaan, ettei kukaan jäisi koulun pihalla yksin. Äitinä hän haluaa antaa välineitä lapsilleen, jotta he voisivat olla äänekkäästi oikeudenmukaisia.

Jenni ei tykkää provosoinnista ja tuomitsemisesta, sillä se ei synnytä muutosta. Hän uskoo ihmisten kannustamiseen ja taitoon olla hyvän puolella.

”Haluan näyttää lapsilleni kauniita hyviä asioita. Meillä on Planin kautta kummilapset Keniassa ja seuraamme heidän elämäänsä. Kun kouluun rakennetaan vessat, voivat tytötkin käydä koulussa jokainen päivä. Vaikka on puutetta, asioihin voi vaikuttaa.”

Jenni toteaa, että vanhemmalla on vastuu, etteivät he myrkytä lapsen maailmaa kertomalla vain mikä on huonosti. Lapselle on annettava usko tulevaisuuteen.

Äitinä hän on tyytyväinen, että lapsilla on hyvä huumorintaju. Vilhoa hän kehuu myös runopojaksi.

”Siitä ruksi seinään, että jossakin asiassa olen onnistunut. Kun lähdimme kotimatkalle Kreetalta, Vilho pisti kädet bussin ikkunaa vasten ja huikkasi: Hei Kleeta, pidä huolta lapsistasi”, Jennin hymy herkistyy ja silmäkulma kostuu.

Tuore esikoisteos

Esikoisteoksen kannessa punahiuksinen tyttö tiirailee kaukoputkella tähtiä ja ratsastaa valtavalla mammutilla. Tarkka lukija osaa poimia kirjasta välähdyksiä Jennin omasta elämästä.

”Kirjassa ovat esillä lähimmät ihmiset, mutta se on fiktiota. Sen teossa on käytetty punakynää ja värikynää. Tunnistettavat ihmiset olen tehnyt tunnistamattomiksi. Kirjassa on poikani ensimmäiset sanat. Myös mieheni löysi sieltä itseään.”

Jenni on joutunut miettimään identiteettiään taiteilijana. Hän kokee olevansa komedienne, mutta ennen kaikkea hän määrittää itsensä tarinan kertojaksi. Hänen tarinansa perustuvat havaintoihin, joita Jenni poimii jatkuvasti ympäriltään.

”Suljen ärsykkeet sisimpääni. Mielessäni on aina auki muistikirja. Havainnot pyöritän oman elämänkokemukseni kautta taiteeksi roolihahmoihini tai kirjani tarinoiksi.”

Kun Jenni oli viisivuotias, isä vei hänet katsomaan 40 000 vuotta sitten mutaan hautautunutta mammutinpoikasta, joka oli löydetty Siperian roudasta. Nyt sitä kuljetettiin näytillä ympäri Eurooppaa. Jenni puristi isän kättä, häntä jännitti niin kovasti. Kun pieni Jenni viimein näki lasikuution sisällä makaavan mammuttilapsen, hän ajatteli, että tämän muiston vien mukanani mummille taivaaseen.

Tapahtuma on mukana kirjassa.

Jenni Kokander ja hauskan muijan maine

Kun kirjailija julkaisee esikoisteoksensa, sydän on karrella ja hetki on herkkä. Jenni kiittää lukijapalautteesta, jota hän on saanut paljon sosiaalisen median kautta. Jenni kokee onnistuneensa, jos teos on puhutellut ja lukukokemuksen jälkeen lukijan olo on puhdistunut.

”Palaute osuu suoraan sydämeen.”

Viestit hän jakaa kahteen kategoriaan. Osassa lukijat ovat saaneet turvaa ja myötätuntoa kirjasta. Jenniä kosketti kovasti, kun lapsensa menettänyt äiti kertoi saaneensa lohtua. Osassa viesteistä ilmenee, että lukija on ylittänyt kynnyksen lukea ensimmäisen kerran kaunokirjallisuutta.

”Sain tervehdyksen: ’Olet niin hauska muija, että odotan kovasti kirjan lukemista’. Vastasin hänelle, että ’apua kirja ei ole vitsikokoelma’. Henkilö palasi asiaan muutaman päivän päästä viestien, että olo oli hämmentynyt, mutta ilahtunut uudesta kokemuksesta. Koin merkityksellisyyttä, että olin saanut ihmisen lukuharrastuksen pariin.”

Jos taiteilija iskostuu suuren yleisön tietoisuuteen hauskuttajana, yleisön ennakko-odotukset ovat vahvat. Jenni halusi vastata odotuksiin ja miellyttää. Kirjaa kirjoittaessaan hän koki painetta, että tekstin piti olla hulvatonta. Kirjassa olikin aluksi kepeä sävy, mutta se muuttui luomistyön edetessä.

Jenni Kokander näkee, että surun takana siintää aina ilo. Kaikki tunteet pitävät sisällään ilon ja surun. Ihminen ei voi surra läheistään, jos ei ole kokenut rakkautta häneen. Surumielisten tarinoiden taustalla kuultaa tulevaisuuden toivo.

Kirjan henkilöt kokevat luopumisen tuskaa, mutta myös ulkopuolisuutta. Teoksen henkilöiden kautta Jenni haluaa kertoa, että meistä ihmisistä on moneksi ja jokainen meistä haluaa tulla nähdyksi eikä kukaan halua olla itsestäänselvyys. Jenni toivoo, että ihmiset huomioisivat toisiaan, osoittaisivat kiinnostusta kanssaihmisiin, vaikka kysymällä ’mitä kuuluu?’.

”Me ihmiset olemme toistemme peilejä. Näemme itsemme toistemme kautta. Kun katsomme kanssaihmistä kiinnostuneena, voimme rakentaa itsestämme isomman. Vierastan henkilöbrändäystä, jossa vain mietitään, kuinka teen itsestäni ihmeellisemmän.”

Jennin mielestä maailmassa tarvitaan enemmän yhteisymmärrystä, sillä nykyisin tavoitellaan vain oikeassa olemista.

Juttu on alunperin julkaistu Oma Aika -lehdessä 12/2020
Tilaa Oma Aika -lehti tarjoushintaan (7 kk vain 39€) tästä

 

Lue myös: Anu Pensola – Uusi elämä maalla toi onnen.