Jari Koponen: ”Tunnen väkivallan maiseman”

HenkilötTunteet

Jari Koponen: ”Tunnen väkivallan maiseman”

Vihatyökouluttaja Jari Koposen lapsuudenkoti oli väkivaltainen. Omat kokemukset muovasivat hänestä muiden auttajan.

JULKAISTU 22.6.2020 | TEKSTI Susanne Strömberg | KUVAT Mika Pollari

Sen tunsi heti ilmapiirissä. Kaikki olivat varpaillaan. Isä, äiti, mummo ja sisarukset. Ukki oli taas saanut raivokohtauksen. Silloin oli parasta olla hiljaa, odottaa ja toivoa, että hän lähtisi ulos.

Kun kohtaus tapahtui, alle viisivuotias Jari Koponen ampaisi talon yläkertaan ja suojeli siellä sisaruksiaan. Jarin perhe asui kolmen sukupolven voimin pienellä maatilalla Savossa.

”Työtä oli paljon, eikä se loppunut ikinä. Ukki loi illuusion, että tekemällä tekeminen on selviytymiskeino. Pysähtyminen oli vaarallista, nyt 56-vuotias Jari sanoo.”

Jari oppi jo pienenä olemaan tuntematta itsessään ollenkaan vihaa. Sitä tunnetta ei ollut hänelle olemassa. Kiltti ja alistunut olivat sanat kuvaamaan nuorta Jaria. Vain ukki oli täynnä pyhää raivoa.

Lopulta kaikki kulminoitui siihen, että nuorena aikuisena Jari etsi itseään pelastamalla muita nuoria väkivallalta. Mutta pahoinvoinnin lisäksi hänen sisällään jylläsi paljon vihaa, vaikkei Jari sitä vielä silloin tiennyt.

Lapsuuden kokemukset ja ahdistavuus saivat Jarin lopulta opiskelemaan aikuisena yhteisöpedagogiksi, työnohjaajaksi ja vihatyökouluttajaksi.

 

Tyrannimainen ukki

Jälkikäteen ajatellen ukilla on ollut Jarin elämässä iso merkitys. Jo ennen sotaa ja sodassa lisää traumatisoitunut ja raivokohtauksia saanut ukki jätti pojanpoikansa sieluun isot arvet. Ukki oli ollut sodassa vanginvartija. Olosuhteet olivat varmasti olleet hyvin raadolliset.

Jarin ukilla oli tyrannimainen ote ympäristöönsä. Hän oli raju sekä itseään että toisia kohtaan, management by perkele -tyyppisesti. Elämä oli yhtä perkelettä. Hampaita pitää purra niin kovaa yhteen, että veri tirskuu ikenistä, ukki hoki.

”Raivokohtausten aikana tunsimme välittömästi, ettemme voineet hengittää tai tehdä minkäänlaista liikettä, johon ukki olisi voinut tarttua.

Jarin isästä ei ollut suojelemaan perhettään.

”Isäni pakeni uhkaavia tilanteita töihin. Mummoni ja äitini koittivat hekin jotenkin luovia tilanteessa, jotta mitään pahempaa ei tapahtuisi.”

 

Musta vyö karatessa

Koulussakaan Jarilla ei ollut helppoa. Isot pojat kiusasivat. Mutta 13-vuotiaana Jari meni karatekurssille.

”Sain karatesta valtavan voiman tunteen. Kasvatin itsestäni supersankaria.”

Jari halusi oppia niin hyvät taidot karatessa, että hän voisi auttaa ketä tahansa pulassa olevaa ilman kosketusta. Kun isot pojat kuulivat koulussa, että Jari oli aloittanut karaten, kiusaaminen loppui. Jo 22-vuotiaana Jarilla oli karatessa musta vyö.

”Minulta kysyttiin, miksi en tappele. Minulla oli maine, että pystyin pieksemään kenet tahansa, jos halusin. Siskonikin olivat turvassa. Heidän tarvitsi vain sanoa mahdolliselle häiritsijälle kuka heidän veljensä on.”

Jari pyrki olemaan diplomaatti ja rauhanrakentaja.

”Aloin uskoa sen olevan osa persoonaani.”

 

Tappeluiden väliin kadulla

Armeijan jälkeen Jari lähti opiskelemaan nuorisotyötä Mikkeliin. Pian sieltä valmistuttuaan hän työskenteli erityisnuorisotyössä Keravalla. Viikonloppuisin Jari nähtiin kaupungilla nuorten joukossa.

”Minulla oli kova tarve mennä tappelujen väliin. Halusin ehkäistä niitä. Jos yksikin nuori sai turpaansa, minulle tuli syyllinen olo.”

Kärjistäen Jarilla oli tunne, että hän oli olemassa vain auttaakseen muita.

”Kyllähän minä monia nujakoita ja tappeluja ehkäisinkin ja siitä olen mielissäni. Sain hyvää palautetta ja kiitosta.”

Mutta jotain puuttui. Ei auttanut, vaikka Jari reissasi puoli vuotta kavereiden kanssa Aasiassa. Eikä se, että hän treenasi siellä taiji-mestarin opeissa. 27-vuotiaana Jari törmäsi totaalisesti seinään.

”Olin tilanteessa, jossa minulla ei ollut enää toivoa. Ja se oli pelottavaa tunne.”

 

”Sisälläni jylläsi paljon vihaa, vaikken sitä vielä silloin tiennyt.”

 

Henkinen tippuminen

Kesken arkisen päivän Jari putosi henkisesti mustaan aukkooon. Outo fiilis vain jatkui.

”Minut valtasi ulkopuolisuus ja kauhuntunne. Jokainen liikahdus ja ääni lisäsivät kauhuani. Kun sulkeuduin itseeni, lähimmäiset kehottivat minua hakemaan apua. Sanoin heille, ettei kauhuun ole apua.”

Jari alkoi pallotella mielessään itsemurhaa ratkaisuksi tilanteeseensa. Hän kertoi siitä muutamalle ystävälleen. Siihen jotkut ystävistään vastasivat: tietenkin voit ja saat tehdä itsemurhan, mutta meille tulisi kyllä hirveän ikävä sinua.

”Se oli hätkähdyttävä viesti. Oliko siis totta, että voisin itse päättää, tehdäkö itsemurha vai ei”, Jari mietti.

Jari suunnitteli itsemurhaa enemmän tai vähemmän tietoisesti, mutta ei hän oikeasti halunnut lopettaa elämäänsä.

”Halusin vain saada jatkuvan kauhun tavalla tai toisella päättymään.”

Kauhuntunnettaan Jari kuvaa kestämättömäksi tilaksi, jossa kauhuelokuvatkin olivat pelkkää paperia. Jarin sisällä eli kuitenkin toivonkipinä. Hän ilmoittautui terapiakurssille, koska hänellä ei ollut mitään menetettävää.

 

Ajatus elämän päättymisestä

Vuonna 1992 Jari katseli Hollolassa leirikeskuksen ovelta tummaa mustaa järveä. Lumi oli maassa ja järvi oli sula.

”Kysyin itseltäni, olisiko minussa miestä kävelemään järveen ja hukuttamaan itseni kurssin jälkeen? Mietin, olisiko ylipäänsä parempi kuolla? Vai pitäisikö vain jatkaa ”elävänä kuolleena”?”

Sitten hän astui sisään leirikeskuksen ovesta, elämänsä ensimmäiselle terapiakurssille.

Läheisriippuvuuden peruskurssilla istuttiin alkuringissä. Jari soimasi itseään, ja ihmetteli edelleen, miksi oli tullut mukaan. Hän kysyi itseltään, millä oikeudella hän oli kurssilla mukana. Hänhän otti siellä jonkun toisen paikan. Tuli Jarin vuoro esitellä itsensä. Häneltä pääsi suusta jotain käsittämätöntä:

”Olen sunnittelemassa itsemurhaa, mutta ei se ole mikään iso juttu. Älkää antako sen häiritä teitä. Oikeastaan minulla ei ole ongelmia.”

 

Viha pääsi ulos

Helpotuksekseen Jari sai kuulla olevansa todellakin oikeassa paikassa. Ja kurssin aikana hänen kipupisteensä avattiin ja hänet kohdattiin.

”Synnyin käytännöllisesti katsoen uudestaan tuolla kurssilla. Pääsin eri harjoitusten avulla kokemaan, millainen lapsuudenkotini oli ollut. Aloin ymmärtää lapsuuttani, jossa kiltteydestä oli tullut suojakilpeni. Oikeille tunteille ei ollut sijaa. Olin padonnut sisääni vihaa ja pelkoa vuosikaudet. Vihassa on aina pelko taustalla”, Jari kertoo.

Psykodraamallisten harjoitusten myötä Jarin padot aukesivat. Itku purkautui räjähtäen ulos, eikä siitä ollut tulla loppua. Iso mies itki, vaikka isot miehet ”eivät saa itkeä”. Tukea sateli muilta. Se tuntui helpottavalta.

Samaisella kurssilla Jari tutustui vihatyöhön. Kurssin jälkeen Jari keskittyi hoitamaan itseään. Hän alkoi tutustua uudesta näkökulmasta menneisyyteensä ja itseensä. Hän kävi myös useita vuosia terapeutti Tommi Hellstenin luona terapiassa.

”Omin voimin en selvinnyt. Sain apua, josta olen todella kiitollinen tänä päivänä.”

Myöhemmin Jari alkoi itsekin pitää vihatyökursseja, joissa vahvistetaan tervettä suhdetta vihantunteeseen. Näitä mielenkiintoisia ja suosittuja kursseja hän pitää edelleen ympäri Suomen.

Lue myös Emilia Lahden tarina lähisuhdeväkivallasta selviytymisestä.