Minun tarinani Janne Liimatainen: ”Puolet minusta on poissa”

Henkilöt

Minun tarinani Janne Liimatainen: ”Puolet minusta on poissa”

Entinen rekkamies ja nykyinen liikenneopettaja Janne Liimatainen, 45, on kokenut ulkopuolisuuden. Painon ei pitäisi vaikuttaa ihmisarvoon, mutta se vaikutti. Kun hän laihdutti 200 kilosta puolet pois, elämä muuttui.

JULKAISTU 24.5.2021 | TEKSTI Susanne Strömberg | KUVAT Hanne Manelius

Olen pienestä pitäen ollut isokokoinen. Jäin ulkopuolelle, enkä päässyt helpolla kaveriporukoihin. Minua kiusattiin ja nimiteltiin. Haukuttiin joskus ihan suoraan läskiksi. Kyllähän se tympi. Mutta siihen tottui ja turtui, vaikkei se mukavalta tuntunut. Piti vain purra hammasta.

Oli minulla onneksi hyviä kavereitakin, joiden kanssa käytiin diskossa. Ammattikouluun mennessä taisin painaa jo 95 kiloa. Sen jälkeen en enää halunnut astua vaa’alle. Se oli niin masentavaa, kun tiesin, että painoa on taas tullut lisää.

Aina silmätikkuna

Lapsuudenkodissa söimme paljon lihaa. Voita oli aina leivän päällä. Joskus murrosiässä äiti taisi mainita minulle lempeään sävyyn, että voisitko nyt tehdä jotain itsellesi, viitaten kiloihini. Mutta se meni yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos.

Armeijassa Cooperin testin juokseminen oli yhtä tuskaa. Alokasaikana painoa taisi lähteä luonnostaan. Intin jälkeen sitä alkoi taas kertyä. Vuosien mittaan enemmän ja enemmän, kunnes 180 senttinen varteni painoi 190 kiloa. Se ei jäänyt ihmisiltä huomiotta. Ruokakaupassa sain osakseni ihmetteleviä katseita. Olin silmätikkuna. Lukuisat kerrat minulta kysyttiin: ”Paljonko sä painat, kun oot noin iso?” Kaikki katseet ja lauseet ovat jääneet muistiin. Tunsin, ettei isolla ulkomuodolla saa arvostusta.

Voin sanoa, että se ei tunnu mukavalta, eikä nosta itsetuntoa. Jokusen kerran on tullut laitettua sormia tiukempaan nyrkkiin. En ole kuitenkaan ensimmäisenä käyttämässä väkivaltaa, mutta jossain vaiheessa sekin tuli mieleen. Onneksi olen osannut pysyä pois tällaisista tilanteista.

Ihan loppu

Ennen liikenneopettajaksi ryhtymistä ajoin vuosia rekkaa. Työ oli passiivista istumista. Söin epäsäännöllisesti ja epäterveellisesti. Paljon eineksiä huoltoasemilla. Rattia kääntäessäni maha tuuppasi vastaan. Turvavyön sain nipin napin kiinni. Purku- ja lastaushommat tuottivat vaikeuksia. Työssä olo oli yhtä rääkkiä. Kun pääsin kotiin, söin kaksin käsin.

Sitten menin sohvalle pitkäkseni. En saanut edes jalkaa toisen päälle ristiin.

Sitä ketutuksen määrää ei voi sanoin kuvailla. Ei se ollut elämää, kun kengännauhojakaan ei saanut solmittua puuskuttamatta. Olin ihan loppu ja tyytymätön itseeni. Jotain oli pakko tehdä. Työterveyslääkäri oli kyllä kehottanut laihduttamaan. Lääkäri antoi papereita, joissa kerrottiin, mitä pitäisi syödä. Mutta ei niistä ollut motivoimaan minua.

Laihdutusvalmentajan pakeille

Syyskuussa 2018 kävin jalkahierojalla, joka oli laihduttanut Cambridge One to one -dieetin avulla. Ajattelin, että jos hän pystyi, niin pystyn minäkin. Päätin, että alan laihduttamaan, ensimmäisen kerran elämässäni. En kertonut asiasta kuin avopuolisolleni. Sen verran aihe oli arka. Lokakuussa tapasin Cambridge-valmentaja Jaana Jauhiaisen. Olin pari vuotta aiemmin käynyt punnitsemassa itseni tavaravaa’alla. Silloin se näytti 190 kiloa. Mutta painoa oli tullut sen jälkeen lisää. Painoni oli 200 kilon nurkilla.

Otimme mittanauhan avuksi, kun en voinut normivaa’alle astua. Jo rinnanympärykseni oli huikeat 166,5 senttiä! Siinä oli työmaata pitkäksi aikaa. Päätin, että savotta hoidetaan yhdessä maaliin. Asetin tavoitteeksi 95 kiloa. Tiesin, ettei se tulisi olemaan helppoa. Mutta kun suomalainen mies jotain päättää, niin sehän tehdään. Vaikka väkisin.

Janne Liimatainen, Viitasaari, Oma Aika lehti, kuvat Hanne Manelius

Pää kylmänä saunailloissa

Aluksi piti oppia ruokailurytmi. Kännykässä oli muistutus syömisistä viisi kertaa päivässä. Tuntui ihan hullulta, että piti syödä, vaikkei ollut nälkä. Tein kuitenkin orjallisesti mitä käskettiin. Söin kolme ateriankorviketta ja kaksi lautasmallin ruoka-annosta päivässä. Joulukuussa tein vyöhön kolme reikää lisää. Seuraavan vuoden helmikuussa seisoin normivaa’alla! Se oli fantastinen tunne. Lukema oli 159 kiloa.

Voi sitä riemua, kun sain televisiota katsellessa nostettua jalkani reteesti ristiin. Pikku juttu monelle, mutta minulle merkittävä. Maaliskuussa paino alkoi tippumaan todella hyvin. Mutta ei käy kieltäminen, että välillä teki tiukkaa. Kavereiden järjestämät saunaillat olivat aikamoista kidutusta. Pojat huuhtelivat täyslihapihvejä huurteisilla alas. Itse olin pääkylmänä hengessä mukana vissylasi kädessä.

Kurinalaisuus palkittiin. Kerran kaverini kysyi varovaiseen sävyyn, että olenko sairastunut, kun olen niin laihtunut. Se oli yksi mahtavimmista hetkistäni, vaikka se saattaa kuulostaa vähän oudolta. Minut kuulemma tunnisti enää äänestä.

Keho reagoi

Juhannuksena annoin itselleni vähän siimaa. Grillailin mökillä kavereiden kanssa. Join muutaman oluen ja parit snapsit. Ei olisi kannattanut. Vatsa tuli niin kipeäksi, että jouduin oitis leikkauspöydälle. Sappikivet olivat lähteneet liikkeelle ja saaneet tulehduksen aikaiseksi. En antanut moisen hetkauttaa.

Toivuttuani lääkärikin kannusti jatkamaan laihdutusta. Joulukuussa 2020 painoin enää 104 kiloa. Tavoitepainoon ei ole enää pitkä matka. Lähestulkoon kaikki on mennyt uusiksi, auton penkinsäädöistä lähtien. Uudet silmälasitkin piti hankia. Vanhat olivat liian isot ja luisuivat päästä. Vain kengännumero on säilynyt samana. Virtaa on tullut valtavasti lisää.

Vaikka näen itseni peilistä laihempana, sitä on vaikea uskoa.

En osaa vielä oikein käsittää, että minusta on noin puolet poissa. Vaikka näen itseni laihempana peilistä, sitä on vaikea tajuta. Valmentajani sanookin, että minun pitää alkaa suhtautumaan itseeni hoikkana ihmisenä. Helpommin sanottu kuin tehty. On ihana tunne, kun hmiset eivät tuijota minua enää. Tunnen itseni pidemmäksi ja ketterämmäksi. Ryhtikin on parantunut kilpaa itsetunnon kanssa. Avovaimolla on helpompaa, kun tuittuilen vähemmän.

Laihduttamisen ketjureaktio

Tässä taannoin entinen luokkakaverini yläasteelta tuli huoltamolla vastaan. Hän pyysi anteeksi ilkeitä sanomisiaan kauan sitten. Siitä tuli hyvä mieli. Ihmiset ottavat minut nyt vakavammin.

Arvostus on noussut toisten silmissä. Ja omissakin. Enää en häpeile itseäni. Vaatekaupassa rohkenen pyytää myyjää avuksi. Olen innoittanut myös avovaimoni ja kolme ystävääni laihduttamaan. On hieno tunne olla esimerkkinä muille.

Kun olen ollut puoli vuotta samassa painossa, aion pyytää lääkäriltä lähetettä plastiikkakirurgille. Roikkuva nahka leikataan pois. Kun se on tehty, palkitsen itseni heavyristeilyllä Miamiin, Amerikkaan. Otan siellä sitten ne parit bisset, jotka olen ansainnut.

Juttu on julkaistu alunperin Oma Aika lehdessä 4/2021
Lue myös: Minun tarinani, Kari Kollin: ” Suru vei takaisin koulun penkille”