Isän rooli on muuttunut – ja hyvä niin

Tunteet

Isän rooli on muuttunut – ja hyvä niin

Oma Aika arkisto | TEKSTI Oma Aika

Isän rooli on muuttunut – ja hyvä niin

Iloitsen siitä, että isän rooli on sukupolvessa muuttunut toiseksi. Oma suhteeni isään oli kaukainen ja jännitteinen. Lapsillani on lämmin ja läheinen isä.

Teksti Anna-Liisa Hämäläinen

Isä tarkoittaa omille lapsilleni erilaista ihmissuhdetta kuin minulle.

Aloitetaanpa vaikka siitä, mitä tytär kertoi päiväkotikaverilleen ollessaan ehkä viiden vanha: – Minä saan mun isiltä ihan mitä vain minä keksin pyytää.

Ihan niin se ei ole mennyt, mutta he ovat aina ymmärtäneet toisiaan hyvin.

Heissä on paljon samaa, ehkä näkyvimpänä asiana lahjomaton estetiikan taju. He tunnistavat kaiken kauniin ympärillään. Taidemuseossa he uppoutuvat yhdessä Monet´n maalauksiin.

Jäähallin katsomossa pelkäsin, että isä saa sydärin, kun hän katsoi tyttären luistelua. Yhden muodostelmaluistelun MM-kisojen vapaaohjelman isä (ja koira) katsoivat sohvan takaa, kun jännitti niin kovasti.

Isä, poika ja Kimi Räikkönen

Isä ja poika puolestaan lähtivät yhdessä jalkapallotreeneihin ja -matseihin toistakymmentä vuotta. Jalkapallosta tuli heidän yhteinen harrastuksensa. Tänään he toteuttavat sitä yhdessä muun muassa katsomalla yhdessä mm. Manchester Unitedin matseja.

Mutta tärkeintä näyttävät nyt olevan Formula 1, Ferrari ja Kimi Räikkönen. Perheen Whatsappiin on sadellut kuvia, joissa isä ja poika poseeraavat yhdessä Monzan F1-radalla, luonnollisesti punaisissa Ferrari-paidoissa. Olen saanut puhelunkin, jossa kehotettiin kuulemaan tätä ihanaa ääntä: Ferrarin koneen murinaa.

Kovasti isä ja lapset myös välittävät ja huolehtivat toisistaan. Se tuntuu onnekkaalta, sillä ei se ole itsestään selvää.

Isä oli minulle kaukainen

Minä en kasvanut lähellä isää, vaan mummon ja äidin matriarkaatissa.

Kun olin pieni, isä oli matkatöissä. Lapsuudesta muistan lähinnä tuliaishelminauhat ja yhteiset kyläreissut, joilta kärtin kotiin. Teini-iästä pitkälle aikuisuuteen välimme olivat jännitteiset. Pitkään koin tulleeni hyväksytyksi kympin tyttönä, en ihmisenä.

Vasta isän viimeisinä vuosina solmimme ihmissuhteen ja tuntui siltä, että hän ilahtui, kun tulin käymään.

Muistutan isääni sähäkkyydessä ja kiinnostuksessani politiikkaan ja urheiluun. Niistä asioista me keskustelimme paljon. Mutta en hahmota, mitä hän syvimmiltään ajatteli elämästään, koska sellaisista asioista hän vaikeni.

Sen tiedän, että tiukoissa paikoissa isäni aina puolusti perhettään. Hän auttoi ystäviä ja naapureita. Se riittää rakkaudeksi, ajattelen tämän isänpäivän alla.

Tänä pyhäinpäivänä saan sytyttää kynttilän Toivo-isäni haudalle lapsuuden kotikyläni hautausmaalle. Ja saan kuunnella Leppävirran kirkossa, kun pikkuveljeni ja isäni nuorin poika Matti esittää siellä toivon ja lohdun lauluja. Niin kuin hän lauloi marraskuussa kahdeksan vuotta sitten, kun saatoimme isääni hänen viimeiselle matkalleen.

Isä oli sota-ajan lapsi

Tänään mietin, että kaksi asiaa vaikutti isääni paljon, vaikkei hän puhunut niistä koskaan.

Toinen oli se, että hän itse oli jäänyt isättä varhaisteininä. Esikoisena hän oletettavasti joutui kantamaan vastuuta, joka ei nuorelle olisi kuulunut, vaikkakin perheeseen kuului setä, joka oli isähahmo. Isäni perheestä tiedän ylipäätänsä vähän, paljon vähemmän kuin äitini perheestä ja suvusta.

Sotavuodet leimasivat isäni ikäpolven lapsuutta ja nuoruutta. Talvisodan syttyessä hän oli kymmenvuotias, jatkosodan päättyessä neljäntoista. Kotirintamalla sota näkyi evakkoperheinä ja siinä, että taloista pakkoluovutettiin elintarvikkeita, rehua, heinää, viljaa ja kotieläimiä. Pommikoneet lensivät kotikylänikin yllä, ja talot pimennettiin.

Muutamaa vuotta isääni vanhemmat naapurin pojat joutuivat rintamalle. Osa heistä ei palannut koskaan. Osa palasi fyysisesti ja henkisesti haavoittuneina.

Kuolemaansa asti isä kantoi lompakossaan kuvaa, jossa hänen perheensä lisäksi oli nuori mies sotilaspuvussa. Siinä kuvassa hän oli elossa viimeistä kertaa.

P.S. Vanhempani olivat niitä lapsia ja nuoria, joita sivutaan myös Aku LouhimiehenTuntematon sotilas –elokuvassa. Äitini muistaa, että vuonna 1954 Väinö Linnan romaania jonotettiin kaduilla, eikä kirjakaupan ikkunassa ollut muita teoksia. Minä luin kirjan ahmien ja olen nähnyt kaikki kolme elokuvaversiota. Myös meidän perheessämme Tuntematon sotilas yhdisti kaksi sukupolvea, kun kävimme katsomassa elokuvan yhdessä. Tärkeä elokuva. Sitä mieltä olivat isä, poika, tytär ja äiti.