Tanssitaiteilija Hanna Brotherus: ”Olen mennyt pelkojani päin”

Henkilöt

Tanssitaiteilija Hanna Brotherus: ”Olen mennyt pelkojani päin”

Koreografi, esikoiskirjailija Hanna Brotherus kokee, että tragediat ovat tehneet näkyväksi sen, mikä elämässä on totta. "Totuus täytyy uskaltaa sanoa ääneen, vaikka muut ei siitä pitäisikään." Rehellisyys itseä ja muita kohtaan on yksi maaliskuussa ilmestyneen esikoiskirjan teemoista.

JULKAISTU 19.5.2021 | TEKSTI Anu Virnes-Karjalainen | KUVAT Mika Pollari

Kun koreografi Hanna Brotherus, 52, oli lapsi, hän pelkäsi. Pelkäsi tuulta, myrskyä, maanjäristystä, mitä tahansa katastrofia, ja etenkin vettä.

”En oikein ymmärrä mistä se tuli. Lapsuuteni oli turvallinen. Olin pelkoineni varmasti todella rasittava”, hän naurahtaa.

Enää luonnonkatastrofit eivät pelota, eikä paljon mikään muukaan. Elämä on opettanut, ettei peloista ja varomisesta seuraa mitään hyvää. Hän on mennyt pelkoja päin konkreettisesti sukelluskurssilla ja kuvainnollisesti kääntämällä katseen sisäänpäin ja kohtaamalla ne asiat, joita on tehnyt mieli piilotella.

”Ikäihmisten kanssa työskentely on opettanut, että elämä on tässä ja nyt. Ei pelkoja tai itse elämää pidä väistää.”

Liike ja teksti ruokkivat toisiaan

Rohkeus ja itsensä hyväksyminen ovat ydinteemoja Hannan maaliskuussa ilmestyneessä esikoisteoksessa Ainoa kotini. Kirjassa kuvataan päähenkilön matkaa lapsesta naiseksi, omaksi itsekseen. Keskiössä ovat suhteet omiin vanhempiin, lapsiin ja omaan itseen.

”Onko muilta kysyttävä lupaa olla sellainen kuin on? Ei tietenkään”, Hanna Brotherus kysyy ja tiivistää kirjan ydinsanoman.

Kirja on autofiktiivinen teos, joka mukailee Hannan omaa elämää, mutta ei ole sen kanssa yksi yhteen.

”Minusta ei ole tarpeen erotella, mikä on tapahtunut ja mikä on fiktiota. Sen avaaminen murtaisi kirjan taian.”

Ennen kirjan kirjoittamista tanssi oli tutuin taiteen tekemisen tapa. Hanna Brotherus on yksi Suomen tanssitaiteen kärkinimistä ja hänet tunnetaan erityisesti työstään erilaisten ihmisryhmien parissa. Tanssiteokset, jotka on tehty yhdessä vanhusten tai turvapaikanhakijoiden kanssa, ovat jääneet monen mieleen.

”Kirjan kirjoittaminen oli erilaista. Olen tottunut työskentelemään ryhmässä ja olemaan liikkeessä. Rytmitin kirjoittamista liikkeellä. Letitin liikettä ja tekstiä, molemmat tukivat toisiaan.”

Kirjassa hän kuvaa kahden taidemuodon erilaisuuksia näin:

Tanssiteokset eivät ole jääneet mihinkään. Ne ovat puun lehtiä, jotka kasvavat irrotakseen tuules- sa, unohtuakseen virtaan. Tanssi elää hetken, sen laki on painovoima. Kirjoittamisen laki on painomuste.

Tanssin palo ei sammunut

Hanna aloitti balettiharrastuksen viisivuotiaana kotikunnassaan Tuusulassa. 11-vuotiaana hänet valittiin Kansallisoopperan balettikouluun, mutta vanhempien päätöksestä Hanna ei kouluun mennyt. Tanssijan ammatti ja siihen liittyvä mielikuva boheemiudesta ei tuntunut vanhemmista hyvälle. He halusivat tyttärelleen toisenlaisen, turvalliseksi mieltämänsä elämän.

Elämä on tässä ja nyt. Pelkoja tai itse elämää ei pidä väistää"

”Vanhempieni ratkaisun hyväksyminen vei monta vuotta. Sittemmin olen heidän mielipiteensä ymmärtänyt.”

Tanssin palo kuitenkin kasvoi kasvamistaan ja lopullisesti tanssitaiteilijan ammatti avautui Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitokselle pääsyn myötä.

Tanssissa rangan kiertyminen ja aaltoliike ovat hienoimmat metaforat elämälle. Kaikki kiertyy kaikkeen. Oma ihmisyyteni kasvaa yhteydestä – ei erillisyydestä.

Lopputyötä tehdessään hän tutustui tulevien lastensa isään. Pariskunnalle syntyi neljä lasta lyhyen ajan sisällä, kolme poikaa ja tytär. Elämä täyttyi äitiydestä. Nyt vanhin lapsi on 25-vuotias ja nuorin 18-vuotias.

Vuoden verran kaksin

”Äitiys on melkoisen lihamyllyn läpi menemistä. Kun lapset aikuistuvat, on ikään kuin luotava itsensä uudelleen.”

Vanhemmuus on niin outo ja niin monimutkainen paketti. Se on rooli, jonka saa lahjaksi sisältäpäin, omalta keholtaan syvältä, ja silti se muuttuu konkreettisemmaksi kuin mikään muu elämässä.

Monen lapsen äitinä saa olla jatkuvasti muiden palveluksessa. Herkkyys aistia muiden tunteita on saanut Hannan kokemaan vastuuta toisten tunteista. Kun lapset ovat kohdanneet vaikeuksia, Hanna on saattanut ajatella, että mielialat johtuvat hänestä ja hänen on ne korjattava.

”Ymmärrän, ettei näin ole. Epäilen nyt, että minussa on erityisherkän ihmisen piirteitä, mutta en ole halunnut asiaa lähteä tutkimaan”, hän naurahtaa.

Hanna iloitsee tiiviistä perheyhteydestä. Vaikka kaikki lapset ovat jo omillaan, he tapaavat usein. Hannan toive avoimesta ja fyysisesti läheisestä perheestä on toteutunut.

Hänellä on yhdessä nykyisen puolisonsa Mikko Kuustosen kanssa yhteensä kuusi lasta ja Mikolla kolme lastenlasta.

”Yhteiset hetket ovat melkoista vellomista. Porukkaa on paljon.”

Mikko ja Hanna ovat olleet pian kolme vuotta naimisissa. Aikuisena solmittu suhde tuntuu erilaiselta kuin nuoruuden suhteet.

”Suhde vaatii tarkkaavaisuutta ja jatkuvaa kiinnostusta, koska asioita ei ymmärrä itsestäänselvyytenä.”

He ovat asuneet vuoden verran kahdestaan Hannan nuorimman lapsen muutettua omilleen. Kaksin eläminen on tuntunut luontevalle. Haastattelupäivän aamu valkeni viideltä, kun Hanna heräsi leipomaan leipää syntymäpäivää viettävälle Mikolle. Yhteinen aamupala ehdittiin nauttia ennen Mikon työmatkaa Tampereelle SuomiLove-ohjelman nauhoituksiin.

Siskon kanssa yhtä

Omassa lapsuuden perheessään Hanna Brotherus on esikoinen. Veli on kuusi vuotta nuorempi. Laura-siskon kanssa ikäeroa oli vain reilu vuosi.

”Olimme aina ’me’, meitä kutsuttiin ’tytöiksi’. Meillä oli omat tapamme kaikkeen. Kuljimme kouluun niin, että paukautimme lonkat kävellessä yhteen ja erkaannuimme, palasimme taas paukauttamaan lonkkia yhteen ja erkaannuimme. Purkkaa söimme vaihtamalla sitä suusta toiseen.”

Hanna kokee, että Laura on määritellyt hänen identiteettiään kaikista ihmisistä eniten. Kun murrosikä vei sisaruksia erilleen, Hanna piti itsestään selvänä, että pian he taas lähentyisivät. Kävelisivät mummoina kadulla käsikynkkää.

”Meitä vei erilleen Lauran sairastama syömishäiriö ja erilaiset elämäntilanteet. Minulle syntyi monta lasta, Laura eli yksin. Hän matkusti ympäri maailmaa ja olimme siksikin ihan konkreettisesti kaukana toisistamme.”

Kun Laura sitten kuoli vuonna 2009 sairastuttuaan aggressiiviseen rintasyöpään vain nelikymmenvuotiaana, Hannan elämä ei koskaan palannut ennalleen.

Kulissit kaatuivat

Siskon kuolema paljasti raadollisella tavalla, mikä elämässä on totta ja mikä ei. Silitetyt pöytäliinat menettivät merkityksensä.

”Kun pinta rikkoutuu, elämä näyttäytyy uudenlaisena. Kulissit menivät rikki. Siitä olen kiitollinen.”

Hanna Brotherus erosi miehestään. Alkoi matka omaan itseen.

”Avioero oli iso kriisi. Sellaista en kenellekään toivo, mutta kohdallamme se oli silti oikea ratkaisu. Uskon, että jos haluaa pysyä kontaktissa itseensä, on pakko uskaltaa tehdä vaikeitakin ratkaisuja. En halunnut, että lapset muistaisivat minut näivettyneenä, kuin liekki sammuneena.”

Pohtiessaan elämäänsä hän oivalsi asioita, jotka oli salannut myös itseltään. Hänen oli ollut helppo rakastaa muita ihmisiä puutteineen kaikkineen, mutta oman itsensä kohdalla asia ei ollutkaan niin helppoa.

”Ymmärsin muiden ongelmia, mutta en myöntänyt omiani.” Hän muun muassa tajusi, että omakin suhde ruokaan oli vääristynyt.

”Olin vuosia kontrolloinut syömistäni ja syönyt yliterveellisesti. Nyt haluan hyväksyä itseni sellaisena kuin olen, enkä väitä, etteivät vaikeat asiat olisi oikeasti vaikeita. Löysin itsestäni paljon tekopyhyyttä.”

Herkkä äitisuhde

Kirjassa käsitellään paljon tyttären suhdetta äitiin. Sitä Hanna on miettinyt paljon.

Kesti kauan tajuta, miksi äidit ovat niin tärkeitä. Miksi ihminen huutaa äitiään kuolinvuoteellaan? Koska äidin sisällä tapahtuu ihme ja elämä alkaa.

”Olen kokenut äitiini etäisyyttä, mutta vuosi vuodelta suhde on armollisempi ja välittömämpi.”

Siskon kuolema konkretisoi sen, että suvun naisten tarina jatkuu nyt Hannassa ja Hannan tyttäressä.

Omien lasten läheiset välit isovanhempiin ilahduttavat.

”Olin itsekin läheinen isoäitini kanssa. Ehkä elämä menee kuin suomalaisessa kansantanssissa. Otetaan kiinni joka toisesta kädestä.”

Keho on kotimme

Korona on estänyt suurimman osan tanssitreeneistä ja sen takia peruuntui monta työtilaisuutta.

”Viime maaliskuussa minun oli tarkoitus olla Hongkongissa ohjaamassa isoa teosta Hong Kong Arts Festivaalille. Produktio toteutui lopulta verkossa. Olen kiitollinen, että teos saatiin toteutettua, vaikka työtapa oli outo.”

Nyt vireillä on taas uutta. Muun muassa uusi kirja. Pariskuntana Hanna ja Mikko tekevät yhteisiä koulutuksia ja yritystilaisuuksia.

Koreografin työtä hän kaipaa.

Nyt tanssia enemmän työllistää kehotietoisuuden valmentajan työt lääkärikeskus Aavan Virta -valmennuksessa. Hanna uskoo, että vain tulemalla tietoiseksi omasta kehostamme, voimme tulla omaksi itseksemme.

”Kehomme on ainoa kotimme, muuta meillä ei ole. Suurinta viisautta on se, mitä kehomme tuntee.”

Ymmärsin, että minä olen kehoni. Kehoni on samaa maailman kanssa. En ole erillinen.

Kursivoidut kohdat ovat lainauksia Hanna Brotheruksen esikoisromaanista Ainoa Kotini, WSOY TAMMI, 2021.

Juttu on julkaistu Oma Aika -lehdessä 4/2021
Tilaa Oma Aika -lehti kotiin kannettuna 7 kk vain 39 € tästä 

Lue myös: Laulaja Anna Hanski: ”Kriisit ovat opettaneet eniten”