Emilia Lahti: ”Tehtäväni on puhua väkivallattomuuden puolesta”

HenkilötTunteet

Emilia Lahti: ”Tehtäväni on puhua väkivallattomuuden puolesta”

Emilia Lahti on nähnyt maailman kauneuden, mutta kokenut myös ihmisyyden synkemmän puolen. Hän pinnisteli väkivaltaisessa suhteessa pitkään, kunnes sai sisua lähteä. Tämän jälkeen hän on kertonut tarinaansa auttaakseen muita.

JULKAISTU 20.5.2020 | TEKSTI Johanna Frondelius | KUVAT Mika Pollari

”Sinua ei varmaan paljon Suomessa tämän jälkeen näy”, totesi isäni saattaessaan minua Intiaan menevään koneeseen. Ja oikeassa oli, olen nyt asunut ja matkustanut yli 12 vuotta ulkomailla. Sielullani on aina ollut tunne, että koko maailma on kotini.

Seikkailunhaluni vei minut ensimmäiselle pidemmälle reissulle New Delhiin lähtiessäni Tampereen yliopistolta sinne harjoitteluun. Olen nähnyt ja kokenut paljon paikkoja, mutta Intia on jotain ihan muuta. Halusin tuolloin kovasti itsenäistyä, ja Intiassa opin uusia asioita itsestäni. Se istutti siemenen ihmisenä kypsymiseen. Ymmärsin, ettei minun tarvitse olla ihmisenä valmis. Voin etsiä itseäni silloin, kun sille on tarvetta. Etsintä on jatkuva prosessi.

Työskentelin Intian Suomen suurlähetystössä yli kolme vuotta, kunnes siirryin New Yorkin pääkonsulaattiin. Kaupungin energia on vahva ja vaativa. Se vahvistaa niitä asioita, joita ihmisellä on sillä hetkellä mielessään käsiteltävänä. Kun minulla oli hyvä olo, New York voimisti tuota hyvää oloa. Kun kävin läpi elämäni haastavimpia kokemuksia, kaupunki vahvisti myös siihen liittyviä tunteita.

 

Jouduin väkivaltaiseen suhteeseen

New Yorkissa silloisen poikaystäväni väkivaltaisuus alkoi paljastua. Ensin se oli henkistä ja hänellä oli tapana kuin huomaamatta vähätellä minulle tärkeitä asioita. Aloin vähitellen uskoa hänen latistavia puheitaan. Sitten suhde alkoi muuttua myös fyysisesti väkivaltaiseksi. Olen saanut vahvan naisen mallin eteläpohjalaiselta äidiltäni, enkä voinut uskoa päätyväni suhteeseen, jossa annoin itseni olla niin alaspainettu.

En kertonut väkivallasta kenellekään, vaikka tuollaisen asian kantaminen yksin on äärimmäisen raskasta. Elämme kulttuurissa, jossa häpeä ja syyllisyys painetaan usein väkivallan kokijan harteille. Halusin itse myös kovasti nähdä tarinalle onnellisen lopun ja kumppanini muutoksen. Todellisuudessa väkivallan kokijan velvollisuus ei ole parantaa ketään. Pahimmassa tapauksessa parantamisyritys voi käydä kohtalokkaaksi, kuten omalla kohdallani oli käydä.

Eräänä iltana olimme kotona ja poikaystäväni viha oli taas riistäytynyt käsistä. Sain itkun keskeltä sanottua, etten jaksa tätä enää. Yllättäen hän antoikin minulle puhelimen käteen ja käski soittaa poliisit. Minulle ei ollut tullut aiemmin mieleenkään, että olisin voinut tehdä niin. Hänellä oli tapana korostaa, että vaikka kertoisin väkivallasta, kukaan ei uskoisi minua, eikä ketään edes kiinnostaisi. Kun poliisi, ulkopuolinen taho, tuli paikalle, näki tilanteen ja uskoi minua, vyyhti alkoi vihdoin purkautua. Poikaystäväni sai tuomion ja vuosien lähestymiskiellon. Tästä hetkestä alkoi elämäni seuraava sinfonia. Aloin hiljalleen tulla tietoiseksi arvostani ihmisenä ja ymmärtää voimani.

Loukkaantuminen opetti sopeutumista ja tilanteesta irtipäästämistä.

Uskalsin kertoa tarinani

Tämän jälkeen aloin toden teolla pohdiskella asioita, sillä sisälleni nousi vahva halu tehdä jotain hyödyllistä. Pääsin opiskelemaan soveltavan positiivisen psykologian maisteritutkintoa Pennsylvanian yliopistoon ja jätin työni New Yorkin pääkonsulaatissa. Tutkin sitä, miten ihmiset selviävät äärimmäisistä vastoinkäymisistä.

Ollessani ensimmäistä kertaa puhumassa julkisesti sisusta, päätin varovasti viitata omaan tarinaani. Se jännitti niin paljon, että tunsin veren pakenevan käsistäni. Työpajan jälkeen monet ihmiset tulivat kuitenkin kiittämään ja kertomaan, kuinka he itse tai joku heidän läheisistään oli kokenut saman. Silloin ymmärsin, että minun kuuluu puhua kokemuksistani.

Tie vei seuraavaksi Kaliforniaan, jossa asuin silloisen elämänkumppanini kanssa vuosia. Hänen kanssaan sain eheytyä rauhassa. Lämmin Kalifornia oli monella tavoin vastapaino New Yorkin kylmyydelle. Olin mukana perustamassa start-up-yritystä ja näin siten myös raapaisun Piilaakson maailmaa. Minulla oli kuitenkin mielessä asia, josta olin nähnyt vuosia sitten unta. Unessa juoksin vihreän, kauniin maan halki ja kannoin kädessäni lippua väkivallasta selvinneiden voiman juhlistamiseksi. Tiesin unessani, että maa oli Uusi-Seelanti.

 

Juostessa sisukkuus kasvoi

Ajatus juoksemisesta Uuden-Seelannin läpi alkoi konkretisoitua, sillä halusin tehdä jotain lähisuhdeväkivallan ympärillä olevan hiljaisuuden murtamiseksi. En ollut juossut aktiivisesti aikoihin, mutta aloin treenata ultrajuoksua varten. Samalla kirjoitin väitöskirjaani Aalto-yliopistoon sisusta. Juoksukampanja sai nimekseen Sisu – Not Silence, Sisua – ei hiljaisuutta. Se keskittyi tuomaan esiin lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden ihmisten vahvuutta sekä sitä, miten valinnoissaan on tärkeää olla rohkea.

Juoksumatka oli 2 408 kilometriä pitkä ja se kesti 50 päivää. Itse juokseminen oli elämääni pysyvästi mullistanut kokemus. Vastoinkäymisiäkin oli, sillä loukkaannuin matkan varrella ja jouduin pyöräilemään osan reitistä.
Loukkaantuminen oli kuitenkin koko matkan ehkä voimallisin juttu, sillä se opetti sopeutumista ja tilanteesta irtipäästämistä. Juostessa sisukkuus konkretisoitui, ja muisto itsensä ylittämisestä kantaa edelleen joka päivä. Joskus kun elämä on helppoa, sisu kutistuu, mutta tuo voima kasvaa jälleen tilanteen niin vaatiessa.

Olen nyt ensimmäistä kertaa taitepisteessä, jossa minun ei tarvitse etsiä itseäni niin kovasti. Kasvu ei kuitenkaan koskaan lopu, vaan jatkuu läpi elämän. On tärkeä oppia ymmärtämään itseään.

 

Kuka?

Emilia Lahti, 38
Koulutus:
YTM, MAPP, väitöskirjatutkija Aalto-yliopistosta. Tutkimus on ensimmäinen systemaattinen tutkimus sisusta.
Harrastukset:
Japanilainen kamppailulaji aikido, qi gong sekä kirjoittaminen.
Merkityksellisiä lukukokemuksia:
Bessel van der Kolk: The Body Keeps the Score, Ayn Rand: The Fountain Head ja David Bohm & Mark Edwards: Changing Consciousness.