Elina Knihtilä: ”Onneksi en tavoittele täydellisyyttä”

Henkilöt

Elina Knihtilä: ”Onneksi en tavoittele täydellisyyttä”

Näyttelijä, professori Elina Knihtilän yhteisöllisyys on sitä luokkaa, että hän ei lähtisi etsimään itseään yksinäisyyteen. Maalaistalon monen sukupolven perheessä hän oppi luovimaan ihmissuhteissa ja kasvoi viihtymään seurassa. Työssä Teatterikorkeakoulussa auttaa sekin, ettei Elina tavoittele täydellisyyttä: kaikki työt eivät tule koskaan tehdyksi.

JULKAISTU 1.1.2021 | TEKSTI Anna-Liisa Hämäläinen | KUVAT Fabian Björk

Elina Knihtilä, Teatterikorkeakoulun näyttelijätaiteen professori katselee ympärilleen kuumalla, tyhjällä valopihalla. Siellä jännitettiin valtavasti. Kesänhiljaisessa rakennuksessa on takana tiivis puristus. Yli 1 200 pyrkijästä on valittu 12 tulevaisuuden näyttelijää.

– Nuoret suhtautuvat asiaan intohimoisesti. Siksi valinnat ovat tosi tärkeä ja keskeinen prosessi, niin heidän itsensä kuin koko alan kannalta.

Elina Knihtilä kertoo, että raadissa on mukana vahva opettajakollegio ja vieraileva jäsen. Kokemusta on niin paljon vuosien varrelta, että on ollut helppo luottaa myös heihin.

Hän itse pääsi Teatterikorkeaan kolmannella kerralla, 1992. Pyrkiminen tuntui jokavuotiselta ruljanssilta.

– Ne ajat muistuvat kyllä mieleeni joka kevät, kun näen hakijat.

Keskikokoisia rooleja

Tapaamisemme jälkeen Elina Knihtilä lähtee Zaida Bergrothin 1920-lukua kuvaavan epookkielokuvan harjoituksiin. Osin tositapahtumiin perustuvaa, unissasaarnaaja Maria Åkerblomista (1898–1981) kertovaa elokuvaa kuvataan elokuussa viisitoista päivää Virossa. Ensi-ilta on vuonna 2019.

– Roolini on keskikokoinen. Odotan työskentelyä Zaidan kanssa, ja aihe on äärimmäisen kiinnostava.

Syyskuun alussa Elina Knihtilä nähdään Tiina Lymin ohjaamassa elokuvassa Ilosia aikoja – Mielensäpahoittaja 3. He ovat työskennelleet aiemminkin yhdessä teatterissa ja muun muassa tehneet tv-sarjaa Kohtuuttomuuksia.

– Tiina on äärimmäisen selkeä, rauhallinen, tarkka ja näyttelijää kunnioittava ohjaaja. Hänen kanssaan on turvallista ja inspiroivaa tehdä töitä.

Mielensäpahoittajan ennakkonäytöksessä hymyilen ja liikutun, kun katson versiota Tuomas Kyrön romaanista. Lymin ohjaustyössä jurottavan äijän näkökulma ei jää ainoaksi, ja käsikirjoituksessa poiketaan itse kirjasta virkistävästi. En kerro, miten, koska se kannattaa nähdä itse.

Elina Knihtilän rooli on jälleen keskikokoinen. Hän esittää perheen toisen pojan puolisoa, leffan edetessä yhä viisaammalta vaikuttavaa Katria. Naistähtenä suorastaan loistaa hänen maisterioppilaansa Teatteri- korkeakoulusta, Satu Tuuli Karhu.

– Tein sopimuksen, että kuvauspaikalla olen näyttelijäkollega, en proffa. Hyvin se toimi, mutta olin salaa ylpeä. Kukahan on ollut valitsemassa häntä kouluun, ja kukahan häntä on opettanut.

Elina Knihtilä

Cheetahista Q-Teatteriin

Elina Knihtilä tiesi haluavansa näyttelijäksi 7–8-vuotiaasta asti. Hän ihaili vahvoja naisia, kuten Lauren Bacallia, jolla oli mahtava ääni ja joka oli aika cool. Tarzan-leikeissä Elina esitti Cheetah-apinaa.

Näyttelijähaave oli kenties myös pakoa todellisuudesta ja maatalon arjesta. Siellä ei ollut vapaa-aikaa. Lapset eivät lomailleet vanhempiensa kanssa.

– Mutta asioita tehtiin talkoilla. Minulla on sieltä hyviä yhteisöllisiä muistoja.

Matka kohti unelma-ammattia jatkui harrastaja- teatterissa Kouvolassa. Sitten lukion äidinkielentunnilla Pirjo Lonka, sittemmin näyttelijä hänkin, lähetti Elinalle paperilapun: ”Haetaanko Helsingin Ylioppilasteatteriin?” Tytöt lähtivät junalla Helsinkiin, Pirjo salaa ja Elina vanhempiensa tieten. Yksin hän ei olisi rohjennut lähteä.

Niin Pirjo kuin Elinakin hyväksyttiin Ylioppilas- teatteriin. Koulupäivien jälkeen he lähtivät junalla harjoituksiin Helsinkiin, ja vanhemmat hakivat tytöt Kouvolan asemalta yhdeltä yöllä.

Ylioppilasteatteriin Elinan valitsi Antti Raivio. Seuraavana vuonna, 1990, Raivio perusti Q-teatterin.

– Antti Raiviolta sain suhteen näyttelijäntyön ytimeen. Q-teatteri on ollut käänteentekevä, arvokas paikka. Siellä kasvoin aikuiseksi ja varmaan kasvan edelleenkin.

Näyttelijän työssä Elinaa on aina hurmannut yhdessä tekeminen. Se on kuin leikkimistä, vaikka aikuisässä vähän vakavampaa touhua.

– En voi kuvitella itseäni tekemässä monologia. Olisko vähän pelottavaa jo mennä teatterille?

Jospa silti saisimme monologin. Siihen Elinaa ni-mittäin patistaa Kristian Smeds, hänen uusi työtoverinsa Teatterikorkeakoulussa.

"Minusta olisi kauhea ajatus joutua yksin omien ajatusteni kanssa"

Sketsihahmojen piti olla ironiaa

Television viihdeohjelmat tekevät tähtiä, ja Putous on niistä tänään suurin. Elina Knihtilä oli mukana Putouksen ensimmäisellä kaudella (2010) ja kehitti formaattia silloisen työryhmän kanssa. Yksi tavoite oli tehdä huonoimmat sketsihahmot ikinä, ironisoida sketsiviihdettä.

Sitten kävikin niin, että sketsihahmot ja hokemat ovat Putouksen hitti lapsista vaareihin. Nuorille näyttelijöille Putous on tuonut töitä ja tehnyt heistä julkkiksia. Elinakin katsoo ohjelmaa edelleen.

– Toivon silti, että opiskelijoideni ensisijainen ammatillinen haave ei olisi voittaa Putouksen sketsihahmokisaa, vaan että fokus olisi jossain muualla.

Viihteellinen oli myös elokuva, joka toi käänteen Elina Knihtilän omalle filmiuralle. Se oli Aleksi Mäkelän ohjaama Matti (2006). Elina oli arvostettu teatterinäyttelijä, ja lähtöä Matin kaltaiseen elokuvaan ihmeteltiin. Hän esitti Mirvaa eli Mervi Tapolaa.

Aleksi Mäkelä sanoi Elinalle, että Mirvan rooli on kuin dinosauruksen dinosauruselokuvassa. Kaikki muistaisivat sen.

– Menin Mattiin mukaan käsikirjoituksen takia. Kohtaukseni olivat hyviä. Olisi ollut omituista jättää se tekemättä. Kymmeneen vuoteen en ollut tehnyt elokuvaa, mutta Matin jälkeen alkoikin tulla työtarjouksia, Elina muistelee.

Ensimmäinen vakituinen työ

Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen professoriksi Elina Knihtilä kutsuttiin 2013. Hänen työparikseen tuli samaan aikaan näyttelijä Hannu-Pekka Björkman, jonka kanssa hän oli opettanut aiemminkin.

– Minä olen nopea ja pinnallinen, H-P (Han-nu-Pekka Björkman) hidas ja syvällinen. Maanantaiaamuisin olin kirjoittanut ranskalaisin viivoin hommia, joita pitää hoitaa. Onneksi en ole täydellisyyden tavoittelija, sillä kaikki työt ei ole ikinä tehty.

Professorina Elina paitsi opettaa myös johtaa ihmisiä ja vastaa rahasta. Ihmiset vaikuttavat helpommalta osalta, sillä hän naurahtaa, että Excel-taulukoiden tekeminen on yhä haastavaa.

Teatterikorkeakoulu on myös Elinan ensimmäinen vakituinen työpaikka. Hänellä ei ollut kokemusta palkallisesta lomasta, lomarahoista, työterveyshuollosta eikä liikuntaseteleistä. Ensi kertaa toimistoonsa astuessaan hän mietti: tässä huoneessa olen seuraavat viisi vuotta.

Elina Knihtilä jatkaa professorina vielä toisen viisi- vuotiskauden. Toinen paikka täytettiin viime talvena ensi kertaa avoimella haulla. Elinan työpariksi tulee seuraaviksi viideksi vuodeksi ohjaaja Kristian Smeds.

– Iloitsen, että saan tehdä hänen kanssaan seuraa- van viisivuotiskauden, vaikka surin H-P:n päätöstä jättää professuuri.

Elina Knihtilä

Juuret Kymenlaakson mullassa

Elina Knihtilässä on jotain ikiaikaista, vahvaa ja viisasta. Sellaista, joka tuntuu luontevalta ihmiselle, jonka kotitila on ollut saman suvun hallussa vuodesta 1698 – luku napsahtaa varmasti ja itsetuntoisesti.

Myös harvinainen sukunimi periytyy talosta, joka sijaitsee Oravalan kylässä Valkealassa, pohjoisessa Kymenlaaksossa. Knihtilä-niminen mies naitiin sukuun ammoin.

– Isäni jäi eläkkeelle muutamia vuosia sitten, ja pellot ovat vuokralla. Naapurin innovatiivinen nuori isäntä viljelee nyt kotipelloillani luomua. Metsänhoitoa isäni jatkaa, Elina kertoo ympäristössä, joka on hyvinkin urbaani, Helsingin Sörnäisissä.

Elina sanoo, että hänen jalkansa ovat pitkälti Kymenlaakson mullassa, vaikka hän on asunut muualla reilusti yli puolet elämästään. Virtaava vesi on tärkeä ja rauhoittava asia Kymijoen varrella kasvaneelle.

– Identiteettini on maalta, ja on helpottavaa olla jostain muualta, vaikka rakastankin Helsinkiä.

En viihdy yksikseni

Lapsuuden maalaistalossa oli aina paljon ihmisiä ympärillä ja parhaimmillaan neljä sukupolvea. Talossa oli kaksi anoppia ja kaksi miniää.

– Olen kasvanut keittiössä, jossa oli lisäkseni kolme naista. Siellä opin diplomatiaa.

Aikuisenakaan Elina ei ole asunut koskaan itsekseen. Hän hymähtää, että se tuntuu vähän hämmentävältä 47-vuotiaalle. Opiskeluaikana hän asui kommuuneissa ja perusti sitten perheen kollegansa Tommi Korpelan kanssa.

Elina ei muutenkaan viihdy yksin. Hän arvelisi kuolevansa kauhusta Lapin mökillä tunturijärven rannalla, jonne miestaiteilijat haluavat mennä löytämään itseään.

– Minusta olisi kauhea ajatus joutua yksin omien ajatusteni kanssa, hän esittää ja sitten pehmentää, että toki hän kokee hetkiä, jolloin hän kaipaa yksinoloa.

Silti ihmiset eivät lakkaa kiehtomasta häntä, ja nyt puhuu ehkä jo opettajakin.

– Näyttelijäksi ei pidä hakeutua, jos muut ihmiset eivät kiinnosta. Näyttelijän pitää olla utelias ja kiinnostunut muistakin kuin itsestään.

Naiseus saa näkyä

Elina Knihtilä on vuodesta 2016 asti toiminut WIFT (Women in Film & Television Finland) ry:n puheen- johtajana. Tässä roolissa ja opettajana hän on ottanut kantaa naisnäyttelijöiden asemaan, kuten ikäsyrjintään ja seksuaaliseen ahdisteluun.

Ikä- ja ulkonäkökeskeisyys näkyy naisrooleissa. Se vaikuttaa julkisuudessa, joka kuuluu näyttelijän ammattiin. Elinalle valokuvaaja luetteli kerran, mitkä kaikki asiat hänessä korjataan ennen kuin kuvat painetaan lehteen. Se oli hämmentävää.

– En tiedä, mitä fantasiamaailmaa niillä kuvastoilla täytetään. Kenen katseita varten kuvat käsitellään esimerkiksi Instagram-tileillä.

Nuorempana Elina piti ongelmallisena sitä, että naiset meikataan ja kammataan kuvauksiin. Häntä askarrutti, millainen naisen malli näin annetaan etenkin nuorille. Nyt hän pohtii, miten voisi hyödyntää ammattilaisen tekemän meikin.

– Ikä on ihanasti tuonut tullessaan sen, että naiseus saa näkyä. Katsoin Teatterikoulun aikaista videota. Sitä epävarmuutta naiseudestani ja itsestäni. Meillä oli armeijan takit päällä, jotta voisimme peittää feminiinisyyden mahdollisimman tehokkaasti.

Naisasianainen Elina on edelleen, mutta feminismi ei enää edusta yksinomaan sukupuolisidonnaisia asioita. Se liittyy kaikkeen tasa-arvoon.

– Se on työtä moninäkökulmaisemman ja moniarvoisemman yhteiskunnan eteen.

Ainakin ääni on kova

Lapsuudenkotiin verrattuna Elinan oma perhe on pieni. Siihen kuuluvat avopuoliso, näyttelijä Tommi Korpela ja parikymppinen Ilmari-poika.

– Hän on ainoa lapsi enkä haluaisi päästää häntä edelleenkään silmieni alta mihinkään. Kyttään yhä, milloin hän tulee kotiin. Itse opiskelin saman ikäisenä teatterikoulussa.

Tommi Korpela on kuvannut Elinaa sosiaaliseksi, vahvaksi ja vaikutushaluiseksi. Sekä naiseksi, joka kiihtyy nopeasti nollasta sataan mutta leppyy äkkiä.

– On hän sanonut minua myös tynnyrissä kasvaneeksi. Mutta en kiistä noista mitään. Itselleni on tosin kysymysmerkki, olenko vahva.

Sitten hän naurahtaa, että ainakin hänellä on kova ääni. Siitä ja nykyisestä peltikurkusta kuuluu kiitos Teatterikorkeakoulun puhetekniikan opetukselle ja erinomaisille puheenlehtoreille.

– Herkkäitkuisena ja miellyttämisenhaluisena hain itselleni uskottavuutta sillä, että puhuin matalammalla äänellä. Äänen tuotto oli ollut puristeista, ja ääneni oli huonossa kunnossa, kun aloitin opinnot Teatterikorkeakoulussa.

Opettajat eivät päästäneet Elinaa äänihuulileikkaukseen, vaan laittoivat hänet tiukkaan opetukseen, joka kesti vuoden. Keväällä ääni oli kunnossa eikä äänihuulissa enää ollut kyhmyjä.

– Mutta sitä edelsi itku ja hammasten kiristys. On yllättävän iso prosessi löytää oma ääni.

Taiteilijan rajapinnat

Elina Knihtilän aloittaessa Teatterikorkeakoulussa siellä elettiin jälkiturkkalaisissa mainingeissa, joissa ohjaajalla oli vahva auktoriteetti. Pari viikkoa ennen koulun alkua Elina sai ensimmäisen paniikkihäiriö- kohtauksensa. Hän kärsi paniikkihäiriöstä lähes koko kouluajan, nelisen vuotta. Aluksi hän kielsi asian eikä uskaltanut puhua siitä.

Irtipääsy vaati apua ja itseanalyysin. Paniikkihäiriö liittyi miellyttämisen tarpeeseen ja kiltteyteen. Elina on kuvannut, että hänen oli lakattava olemasta ohjaajan koira ja opittava tekemään työnsä itselleen ja yleisölle.

– Tuolloin paniikkihäiriöstä ei juuri puhuttu. Olin yksin asian kanssa ja pelkäsin sen olevan heikkoutta. Sitä se ei ole, vaan herkkyyttä.

Tänään Elina seuraa työssään nuorten kasvukipuja ja aikuistumista. Parikymppisten keskellä hän ei tunne itseään vanhaksi ja miettii, onko edes vanhentunut 25 viime vuoden aikana. Itse hän ei enää haluaisi olla 25-vuotias.

– Rajapintojen hakeminen kuuluu siihen ikään. Sanon nuoremmille, että elämässä on erilaisia kausia ja että ikä helpottaa. Mustavalkoisuus häviää.

Toki taiteilijan pitää aina hakea rajapintoja. Keski-ikäisyys tuo mukanaan mukavuudenhalun, ja se pitää oppia tunnistamaan.

– Jos näyttelijä ei halua eikä häntä kiinnosta uusiutua ja haastaa itseään, ollaan ongelmissa. Silloin voi alkaa tehdä jotain muuta.

Juttu on alunperin julkaistu Oma Aika -lehdessä 12/2018

Lue myös: Näyttelijä Tiina Lymi: Huumorini on sysimustaa”