Artikkeli

An­na-Lii­sa Hä­mä­läi­nen teks­ti Mari Lah­ti kuva

”Vakavasti sairaan puolisoni kuolema oli helpotus”

Ulla Hirvosesta tuli leski viisi vuotta sitten 43-vuotiaana, kun hänen puolisonsa menehtyi sairastettuaan pitkään vakavasti. ”Olimme yli 20 vuotta yhdessä. Yksi jakso päättyi. Leskeys ei ole ’erilaista’ elämää”, hän sanoo.

lla Hir­vo­sen, 48, puo­li­so me­neh­tyi 46-vuo­ti­aa­na vii­si vuot­ta sit­ten. Hän oli noin kah­dek­san vuot­ta ai­em­min sai­ras­tu­nut va­ka­vas­ti, pa­ran­tu­nut ja pa­lan­nut töi­hin. Hän ei toi­pu­nut en­ti­sel­leen ja oli vuo­den sai­raus­lo­mal­la en­nen kuo­le­maan­sa.

Ul­lan puo­li­son sy­dän py­säh­tyi syys­päi­vä­nä ko­ti­ta­lon ta­ka­pi­hal­la, kun hän oli tu­los­sa ko­tiin. Mies oli vii­kon­lo­pun sai­raa­las­sa ja me­neh­tyi seu­raa­van vii­kon alus­sa ol­tu­aan koko ajan ta­ju­ton.

”Eli­mis­tös­sä oli tul­lut laa­jo­ja tu­ho­ja en­nen kuin sy­dän saa­tiin pump­paa­maan uu­del­leen. Lää­kä­ri ky­syi lu­paa ir­rot­taa elin­toi­min­to­ja yl­lä­pi­tä­vät lait­teet. Minä lu­pa­sin.”

Pari oli pu­hu­nut elin­toi­min­to­jen kei­no­te­koi­ses­ta yl­lä­pi­dos­ta etu­kä­teen. Myös per­heen 11-vuo­ti­as poi­ka tie­si, et­tä isä oli sai­ras ja näki hä­net sai­raa­las­sa tä­män vii­mei­si­nä päi­vi­nä. Mies it­se ei kos­kaan sa­no­nut pel­kää­vän­sä kuo­le­maa.

”Oma roo­li­ni py­syi en­nal­laan”

Mie­hen vii­mei­nen elin­vuo­si oli ras­kas, kos­ka toi­voa ei ol­lut. Ul­la eh­ti sai­raa­laan kuo­lin­het­kek­si. Olo oli epä­to­del­li­nen.

”Tot­ta kai it­kin ja su­rin. Kos­ka puo­li­so­ni oli ol­lut va­ka­vas­ti sai­ras, oli huol­ta ja stres­siä hä­nen jak­sa­mi­ses­taan. Suo­raan sa­not­tu­na kuo­le­ma oli myös hel­po­tus.”

Mie­hen vii­mei­si­nä elin­päi­vi­nä Ul­la vies­tit­ti lä­hi­pii­ril­le ta­pa­tu­mat. Ys­tä­vät tu­li­vat avuk­si ja tu­ek­si. Vie­rai­ta kävi pal­jon. Ys­tä­vä asui Ul­lan luo­na vii­kon.

Ul­la sa­noo, et­tä hau­ta­jai­set ja muis­to­ti­lai­suus ja puo­li­son ta­va­roi­den ja vaat­tei­den lä­pi­käy­mi­nen ovat tär­kei­tä su­run pro­ses­sis­sa.  Ne ovat konk­reet­ti­sia asi­oi­ta.

Shok­kia hän ei koh­dan­nut.

”Kun toi­nen oli pit­kään sai­raa­na, roo­li­ni py­syi au­to­maat­ti­ses­ti sa­man­lai­se­na. Olin jär­jes­tä­nyt kaik­ki per­heem­me asi­at.”

Sa­ma­na syk­sy­nä Ul­lan kä­des­sä ol­lees­ta luo­mes­ta pal­jas­tui me­la­noo­ma, joka lei­kat­tiin jou­lu­na. Hän myös aloit­ti uu­den työn.

”Sii­nä oli kyl­lik­si vauh­tia ja vaa­ral­li­sia ti­lan­tei­ta yh­den ih­mi­sen elä­mään.”

”Les­keys ei ole kum­mal­lis­ta”

Puo­li­son tuh­ka on Hie­ta­nie­men muis­to­leh­dos­sa, ja hä­nen ni­men­sä on ki­vi­paa­des­sa. Sin­ne vie­dään jou­lu­na kynt­ti­lä.

”En­sim­mäi­nen vuo­si oli vai­kein: merk­ki­päi­vät ja per­he­juh­lat. Em­me puhu hä­nes­tä usein. Saa­tan to­de­ta jos­ta­kin, et­tä isä­si sa­noi näin.”

Ul­la ei ole et­si­nyt ak­tii­vi­ses­ti uut­ta kump­pa­nia, vaan elä­mä on hy­vää näin. Hä­nel­le les­keys ei ole ”eri­lais­ta” elä­mää. Mo­net ih­mi­set asu­vat yk­sin.

”Olim­me yli 20 vuot­ta yh­des­sä. Yk­si jak­so päät­tyi, ja nyt eläm­me täl­lä ta­val­la. Se ei ole mi­nus­ta kum­mal­lis­ta.”

Lue Myös