K un iso­äi­ti-ikäi­siä nai­sia ko­koon­tuu yh­teen, kaik­ki kai­va­vat kän­ny­kät esiin kä­si­lau­kuis­taan ja al­ka­vat esi­tel­lä las­ten­las­ten­sa ku­via. He ker­to­vat sil­mät in­nos­ta lois­ta­en su­vun pie­nim­pien ede­sot­ta­muk­sis­ta ja has­suis­ta to­kai­suis­ta.

– Sil­loin tu­lee sem­moi­nen kai­ho­mie­li. Ko­kee sen, et­tä it­sel­lä ei sitä pien­tä ole.

Näin tun­to­jaan ku­vai­lee 73-vuo­ti­as Piia, jol­la ei ole lap­sia ei­kä näin ol­len lap­sen­lap­si­a­kaan.

Piia ei ai­koi­naan va­lin­nut lap­set­to­muut­ta. Niin vain kävi.

Nuo­re­na tyt­tö­nä Piia oli lap­sen­lik­ka­na ja haa­vei­li nel­jän vil­lin po­jan äi­tiy­des­tä. Vii­mein kol­me­kymp­pi­se­nä hän avi­oi­tui, ja lap­sil­la oli lupa tul­la. Pii­an mie­hen ter­veys al­koi kui­ten­kin reis­tail­la. Lap­si­haa­veet jäi­vät sai­rau­den var­joon. Vain 40-vuo­ti­aa­na Piia jäi les­kek­si.

Myös Tuu­li, 68, on ai­na­kin tois­tai­sek­si jää­nyt vail­le omia lap­sen­lap­sia. Tuu­lil­la on al­le 50-vuo­ti­as poi­ka, joka ei ole ryh­ty­nyt las­ten­te­koon, vaik­ka hä­nel­lä on­kin ol­lut pit­kä­ai­kai­sia pa­ri­suh­tei­ta.

– Poi­ka on sa­no­nut, et­tä ei täl­lai­seen maa­il­maan kan­na­ta lap­sia teh­dä. Luu­len, et­tä mie­li oli­si voi­nut muut­tua, jos hän oli­si ta­van­nut so­pi­van ja oi­kein kun­nol­la sy­käh­dyt­tä­vän ih­mi­sen, Tuu­li poh­tii.

Tu­le­vai­suu­des­sa Tuu­lil­la ja Pii­al­la on en­tis­tä enem­män koh­ta­lo­to­ve­rei­ta. Mum­mien ja vaa­rien mää­rä vä­he­nee, kun yhä use­am­pi suo­ma­lai­nen on lap­se­ton tah­to­mat­taan tai omas­ta tah­dos­taan.

Ke­nel­le ker­toa ta­ri­nat?

Su­rua, kai­puu­ta, tyh­jyyt­tä. Muun mu­as­sa täl­lai­sia tun­tei­ta tah­to­mat­taan lap­sen­lap­set­to­mat käy­vät mie­les­sään läpi, ker­too iso­van­hem­muu­teen pa­neu­tu­nut per­he­suh­tei­den asi­an­tun­ti­ja Min­na Ou­las­maa Vä­es­tö­lii­tos­ta.

– Moni miet­tii, mi­ten oli­si it­se ha­lun­nut to­teut­taa iso­van­hem­muut­ta. Mil­lais­ta oli­si ol­lut seu­ra­ta oman lap­sen­lap­sen kas­va­mis­ta ja ke­hit­ty­mis­tä, Ou­las­maa sa­noo.

Suru voi kum­mu­ta mo­nes­ta eri syys­tä. Joku voi sur­ra sitä, et­tä omat gee­nit ei­vät jat­ku seu­raa­vis­sa su­ku­pol­vis­sa. Toi­nen on pa­hoil­laan, kun ei ole ke­tään, ke­nel­le siir­tää su­vun pe­rin­tei­tä ja ta­ri­noi­ta. Kol­mas ko­kee it­sen­sä hyö­dyt­tö­mäk­si, kun työ­u­ra on jo ta­ka­na ei­kä ole lap­sen­lap­sia hoi­vat­ta­va­na.

Sa­man­lai­sia tun­tei­ta voi ko­kea myös iso­van­hem­pi, joka on me­net­tä­nyt yh­tey­den lap­sen­lap­siin­sa. Vä­lit ovat men­neet poik­ki omaan lap­seen tai jäl­ke­läi­si­ään ei näe pit­kän vä­li­mat­kan vuok­si.

– Eräs oman lap­sen­sa kans­sa rii­taan­tu­nut ku­vai­li mi­nul­le, et­tä olo on kuin elä­väl­tä hau­da­tul­la, Ou­las­maa ker­too.

Tuu­lin ny­kyi­sel­lä puo­li­sol­la on lap­sen­lap­si, jon­ka elä­mäs­sä Tuu­li on ol­lut mu­ka­na tä­män syn­ty­mäs­tä saak­ka.

– Olen hoi­ta­nut pal­jon mie­he­ni lap­sen­las­ta. Teh­nyt hä­nen kans­saan mu­ka­via reis­su­ja. Lap­sen kas­vua on ol­lut hie­noa seu­ra­ta. Olen var­mas­ti hä­nen mie­les­tään oi­kein kiva li­sä­mum­mi. Puo­li­son lap­sen­lap­si on kui­ten­kin eri asia kuin iki­o­ma lap­sen­lap­si. Po­jan lap­sel­le voi­sin ker­toa su­ku­ni ta­ri­naa, ker­toil­la omis­ta van­hem­mis­ta­ni. Gee­nien jat­ku­mi­sel­la ei mi­nul­le ole vä­liä. Lap­si voi­si hy­vin ol­la adop­toi­tu, Tuu­li poh­tii.

Van­ha haa­va voi au­e­ta

Min­na Ou­las­maa täh­den­tää, et­tä lap­sen­lap­set­to­muus ei ole kai­kil­le krii­sin paik­ka.

– Eten­kin jos on it­se tie­toi­ses­ti va­lin­nut lap­set­to­muu­den, on yleen­sä si­nut myös lap­sen­lap­set­to­muu­den kans­sa. Asi­an on ai­koi­naan käy­nyt läpi ja hy­väk­sy­nyt. Ih­mi­nen on lap­sien si­jaan hank­ki­nut elä­mään­sä muu­ta si­säl­töä, hän se­lit­tää.

Ti­lan­ne saat­taa ol­la toi­nen, jos omat lap­set ei­vät jos­tain syys­tä ole saa­neet tai ha­lun­neet hank­kia lap­sia tai jos it­se on ai­koi­naan jää­nyt vas­toin omaa tah­to­aan lap­set­to­mak­si.

– Tah­to­mat­taan lap­set­to­mil­la ker­taal­leen kur­si­tut haa­vat voi­vat avau­tua uu­des­taan iso­van­hem­pi-ikäi­se­nä. Tyh­jän sy­lin suru tu­lee uu­des­taan, Ou­las­maa sa­noo.

Kai­puu kä­väi­see

Tuu­li ja Piia täh­den­tä­vät, et­tä he ei­vät is­tu it­kes­ke­le­mäs­sä lap­sen­lap­sen puut­tu­mis­ta. Asia kä­väi­see sil­loin täl­löin mie­les­sä pie­ne­nä kai­puu­na.

– Olen sil­lä ta­val­la prag­maat­ti­nen ih­mi­nen, et­tä ajat­te­len, et­tä tätä mi­nun on tur­ha it­keä. Asia ei ole mi­nun val­las­sa­ni, Tuu­li sa­noo.

Pii­a­kin sa­noo ole­van­sa ta­sa­pai­nos­sa lap­sen­lap­set­to­muu­den kans­sa, mut­ta asi­aa on ol­lut hä­nen mie­les­tään kui­ten­kin vai­ke­am­pi kä­si­tel­lä kuin lap­set­to­muut­ta ai­koi­naan.

– Nyt iso­äi­ti-ikäi­se­nä asia on jo­ten­kin her­kem­pi. En saa siir­ret­tyä sitä sa­mal­la ta­val­la syr­jään kuin nuo­rem­pa­na. En oi­kein it­se­kään tie­dä, mis­tä se joh­tuu, Piia ker­too.

Ou­las­maan mu­kaan lap­sen­lap­set­to­muus näyt­tää pai­na­van enem­män nai­sia kuin mie­hiä. Hä­nen vas­taa­no­tol­laan ja Vä­es­tö­lii­ton iso­van­hem­pi-ikäis­ten neu­von­ta­pu­he­li­mes­sa ni­me­no­maan nai­set ker­to­vat su­rus­taan ja kai­puus­taan.

– Ky­syn ai­na, mi­ten hei­dän mie­hen­sä asi­an ot­ta­vat. Yleen­sä nai­nen ker­too, et­tä mies on rau­hal­li­nen ei­kä niin vä­li­tä, Ou­las­maa sa­noo.

Hän täh­den­tää, et­tä asia voi ol­la ki­peä mie­hil­le­kin, mut­ta he et­si­vät usein nai­sia ak­tii­vi­sem­min ti­lal­le muu­ta si­säl­töä elä­mään­sä.

Ajat­te­le­mat­to­mat iso­äi­dit

– Ys­tä­vät­tä­rel­lä­ni on liu­ta las­ten­lap­sia. Ta­va­tes­sam­me hän pu­huu heis­tä lä­hes tau­ko­a­mat­ta. Mi­nus­ta se on kau­he­an ajat­te­le­ma­ton­ta, kun hän var­sin hy­vin tie­tää, et­tä mi­nul­la ei lap­sen­lap­sia ole ja nii­tä toi­voi­sin, Tuu­li ker­too.

Ou­las­maan mu­kaan tut­ta­vat ja lä­hi­pii­ri ei­vät ai­na ym­mär­rä, mil­lai­nen suru lap­sen­lap­set­to­muus voi ol­la. Toi­sen paha mie­li ja osat­to­muus jää huo­maa­mat­ta, kun pa­laa ha­lus­ta ker­toa ta­ri­noi­ta omis­ta pik­kui­sis­taan.

– Pe­rään­kuu­lut­tai­sin täs­sä hie­no­tun­tei­suut­ta. Omia lap­sen­lap­sia ei tar­vit­se ko­ko­naan si­vuut­taa lap­sen­lap­set­to­man kans­sa kes­kus­tel­les­sa, mut­ta oli­si huo­maa­vais­ta vält­tää hir­ve­ää heh­ku­tus­ta. Kan­nat­taa pu­hua muis­ta­kin asi­ois­ta, ai­kuis­ten ai­heis­ta, lo­ma­mat­kois­ta ja muis­ta kuu­lu­mi­sis­ta, hän neu­voo.

Ou­las­maa täh­den­tää, et­tä ky­sy­myk­set las­ten­las­ten mää­räs­tä tai ute­lut iso­van­hem­pi-ikäi­sen las­ten per­heen­li­säyk­sis­tä kan­nat­taa jät­tää sik­seen.

– Tuol­lai­set asi­at ei­vät kuu­lu muil­le. Ny­kyi­sin ai­ka hy­vin ym­mär­re­tään, et­tä he­del­mäl­li­ses­sä iäs­sä ole­val­ta nai­sel­ta ei ky­sel­lä lap­sis­ta. Taus­tal­la voi ol­la ai­na suru lap­set­to­muu­des­ta. Mut­ta sitä ei ym­mär­re­tä, et­tä lap­sen­lap­set­to­mal­la voi ol­la ihan sa­man­lai­nen suru, Ou­las­maa huo­maut­taa.

Lap­sen­las­ta ei saa vaa­tia

En­tä mi­ten tu­kea omaa lap­set­to­muu­den kans­sa ki­pui­le­vaa las­ta?

Ou­las­maan mu­kaan pa­ras­ta on tar­jo­ta lap­sel­le myö­tä­tun­toa. Tar­jou­tua kuun­te­le­maan, jos lap­si sitä ha­lu­aa.

– Ei kan­na­ta an­taa lap­sen­te­ko­neu­vo­ja tai luo­da min­kään­lais­ta pai­net­ta, Ou­las­maa opas­taa.

Omal­le lap­sel­leen voi ker­toa hie­no­tun­tei­ses­ti myös omas­ta su­rus­taan. Voi to­de­ta, et­tä mi­nu­a­kin su­ret­taa.

– Omaa su­ru­aan ei kui­ten­kaan sai­si kaa­taa lap­set­to­muu­den kans­sa kamp­pai­le­van lap­sen nis­kaan. Se vain luo hä­nel­le syyl­li­syy­den­tun­toa. Hän voi al­kaa aja­tel­la, et­tä on pet­tä­nyt myös oman las­ten­las­ta toi­vo­van van­hem­pan­sa, Ou­las­maa li­sää.

Tuu­li ker­too, et­tei ole pu­hu­nut lap­sen­lap­sis­ta poi­kan­sa kans­sa vuo­siin.

– Jos­kus ai­kaa sit­ten mai­nit­sin jo­tain hy­vin ke­vy­es­ti. Ei ole mi­nun asi­a­ni vaa­tia lap­sen­lap­sia. Nämä ovat hy­vin hen­ki­lö­koh­tai­sia asi­oi­ta, joi­hin van­hem­pien ei pidä puut­tua, hän sa­noo.

Sy­lin tar­vit­si­joi­ta riit­tää

Iso­van­hem­muut­ta voi to­teut­taa vaik­ka ei omia bi­o­lo­gi­sia lap­sen­lap­sia oli­si­kaan.

– Niin sa­no­tuil­le so­si­aa­li­sil­le mum­meil­le ja vaa­reil­le on ky­syn­tää. Naa­pu­rin per­he saat­taa kai­va­ta va­rai­so­van­hem­paa, kun omat mum­mit ja vaa­rit asu­vat toi­sel­la puo­lel­la Suo­mea. Joku voi ryh­tyä vaa­rik­si koko pi­han lap­sil­le. Kou­lu­mum­mit ja -vaa­rit ovat kou­luis­sa ha­lut­tu­ja vie­rai­ta ta­ri­noi­neen ja neu­voi­neen. Jos­kus so­si­aa­li­nen iso­van­hem­pi voi ol­la lä­hei­sem­pi kuin bi­o­lo­gi­nen iso­van­hem­pi, Ou­las­maa huo­maut­taa.

Piia ker­too saa­neen­sa mais­ti­ai­sia van­hem­muu­des­ta ja iso­van­hem­muu­des­ta si­sa­rus­ten­sa las­ten ja las­ten­las­ten kaut­ta.

– Koen, et­tä su­vun pe­rin­tö jat­kuu heis­sä. Eten­kin kum­mi­lap­se­ni kans­sa olen ol­lut pal­jon te­ke­mi­sis­sä. Olem­me hy­vin lä­hei­siä. Jos­kus kun hä­nel­le on sat­tu­nut jo­tain tär­ke­ää, hän saat­taa soit­taa en­sin mi­nul­le ja vas­ta sit­ten van­hem­mil­leen. Myös hä­nen las­ten­sa elä­mäs­sä olen ol­lut mu­ka­na. Olen py­sy­nyt pe­ril­lä hei­dän­kin elä­män­kään­teis­tään, Piia ker­too.

Tuu­li puo­les­taan ker­too poh­ti­neen­sa maa­han­muut­ta­ja­per­hei­den tu­ki­hen­ki­lök­si ryh­ty­mis­tä.

– Mo­nel­la muu­al­ta tän­ne tul­leel­la per­heel­lä ei ole tääl­lä iso­van­hem­pia tu­ke­naan. Tois­tai­sek­si ai­ka­ni ei ole kui­ten­kaan riit­tä­nyt. Eh­kä vie­lä jos­kus, mo­nen­lais­ta va­paa­eh­tois­työ­tä ak­tii­vi­ses­ti te­ke­vä Tuu­li ker­too.

Lap­si ei sovi laas­ta­rik­si

Ou­las­maa täh­den­tää, et­tä so­si­aa­li­nen iso­van­hem­muus ei ole hoi­to­kei­no. Lap­sis­ta ei voi ha­kea laas­ta­ria omaan lap­sen­lap­sen kai­puu­seen­sa. Uu­den vas­tuul­li­sen roo­lin voi ot­taa kan­net­ta­vak­seen vain, jos on it­se ta­sa­pai­nos­sa ja si­nut oman elä­män­ti­lan­teen­sa kans­sa.

– Jos lap­sen­lap­set­to­muus pai­naa jat­ku­vas­ti, jos on ala­ku­loi­nen ei­kä oi­kein pää­se eteen­päin, kan­nat­taa ha­kea am­mat­ti­a­pua ja työs­tää tun­tei­taan. Kos­kaan ei ole lii­an myö­häis­tä ha­kea hel­po­tus­ta. Mi­nun­kin vas­taa­no­tol­la­ni käy yli 80-vuo­ti­ai­ta poh­ti­mas­sa elä­mään­sä ja tun­tei­taan. Myös ys­tä­vien kans­sa voi kes­kus­tel­la, mut­ta hei­tä ei pidä kuor­mit­taa lii­kaa, Ou­las­maa sa­noo.

Omal­ta paik­ka­kun­nal­ta voi et­siä myös lap­sen­lap­set­to­mien ver­tais­ryh­mää, jos­sa voi ja­kaa tun­tei­taan.

– Ver­tais­ten kans­sa kes­kus­tel­les­sa huo­maa usein, et­tä muil­la on ihan sa­man­lai­sia ko­ke­muk­sia ja tun­te­muk­sia. Ver­tais­ten jou­kos­ta voi löy­tää eli­ni­käi­siä ys­tä­viä, Ou­las­maa li­sää.

Toi­voa voi

Tuu­li ker­too yhä toi­vo­van­sa, et­tä poi­ka löy­täi­si sen oi­ke­an ja pe­rus­tai­si oman per­heen.

– Olen pari ker­taa teh­nyt va­paa­eh­tois­hom­mis­sa aar­re­kart­taa haa­veis­ta­ni ja ai­na olen nii­hin lii­man­nut pie­nen lap­sen ku­van. Olen mel­kein var­ma, et­tä tä­hän su­kuun ei enää pie­niä tule, mut­ta toi­von sil­ti. Po­jal­la on vie­lä vii­teen­kymp­piin mat­kaa, Tuu­li nau­rah­taa.

Ju­tus­sa esiin­ty­vien Pii­an ja Tuu­lin ni­met ja iät on muu­tet­tu.

Min­na Ou­las­maa on pa­ri­suh­de- ja sek­su­aa­li­te­ra­peut­ti, työ­noh­jaa­ja (STOry) ja ter­vey­den­hoi­ta­ja. Hän on työs­ken­nel­lyt Vä­es­tö­lii­tos­sa per­he­suh­tei­den asi­an­tun­ti­ja­na pa­ri­kym­men­tä vuot­ta.