Anu Vallinkoski Fotolia kuvat
Lastenlasten kaipuu
K un isoäiti-ikäisiä naisia kokoontuu yhteen, kaikki kaivavat kännykät esiin käsilaukuistaan ja alkavat esitellä lastenlastensa kuvia. He kertovat silmät innosta loistaen suvun pienimpien edesottamuksista ja hassuista tokaisuista.
– Silloin tulee semmoinen kaihomieli. Kokee sen, että itsellä ei sitä pientä ole.
Näin tuntojaan kuvailee 73-vuotias Piia, jolla ei ole lapsia eikä näin ollen lapsenlapsiakaan.
Piia ei aikoinaan valinnut lapsettomuutta. Niin vain kävi.
Nuorena tyttönä Piia oli lapsenlikkana ja haaveili neljän villin pojan äitiydestä. Viimein kolmekymppisenä hän avioitui, ja lapsilla oli lupa tulla. Piian miehen terveys alkoi kuitenkin reistailla. Lapsihaaveet jäivät sairauden varjoon. Vain 40-vuotiaana Piia jäi leskeksi.
Myös Tuuli, 68, on ainakin toistaiseksi jäänyt vaille omia lapsenlapsia. Tuulilla on alle 50-vuotias poika, joka ei ole ryhtynyt lastentekoon, vaikka hänellä onkin ollut pitkäaikaisia parisuhteita.
– Poika on sanonut, että ei tällaiseen maailmaan kannata lapsia tehdä. Luulen, että mieli olisi voinut muuttua, jos hän olisi tavannut sopivan ja oikein kunnolla sykähdyttävän ihmisen, Tuuli pohtii.
Tulevaisuudessa Tuulilla ja Piialla on entistä enemmän kohtalotovereita. Mummien ja vaarien määrä vähenee, kun yhä useampi suomalainen on lapseton tahtomattaan tai omasta tahdostaan.
Kenelle kertoa tarinat?
Surua, kaipuuta, tyhjyyttä. Muun muassa tällaisia tunteita tahtomattaan lapsenlapsettomat käyvät mielessään läpi, kertoo isovanhemmuuteen paneutunut perhesuhteiden asiantuntija Minna Oulasmaa Väestöliitosta.
– Moni miettii, miten olisi itse halunnut toteuttaa isovanhemmuutta. Millaista olisi ollut seurata oman lapsenlapsen kasvamista ja kehittymistä, Oulasmaa sanoo.
Suru voi kummuta monesta eri syystä. Joku voi surra sitä, että omat geenit eivät jatku seuraavissa sukupolvissa. Toinen on pahoillaan, kun ei ole ketään, kenelle siirtää suvun perinteitä ja tarinoita. Kolmas kokee itsensä hyödyttömäksi, kun työura on jo takana eikä ole lapsenlapsia hoivattavana.
Samanlaisia tunteita voi kokea myös isovanhempi, joka on menettänyt yhteyden lapsenlapsiinsa. Välit ovat menneet poikki omaan lapseen tai jälkeläisiään ei näe pitkän välimatkan vuoksi.
– Eräs oman lapsensa kanssa riitaantunut kuvaili minulle, että olo on kuin elävältä haudatulla, Oulasmaa kertoo.
Tuulin nykyisellä puolisolla on lapsenlapsi, jonka elämässä Tuuli on ollut mukana tämän syntymästä saakka.
– Olen hoitanut paljon mieheni lapsenlasta. Tehnyt hänen kanssaan mukavia reissuja. Lapsen kasvua on ollut hienoa seurata. Olen varmasti hänen mielestään oikein kiva lisämummi. Puolison lapsenlapsi on kuitenkin eri asia kuin ikioma lapsenlapsi. Pojan lapselle voisin kertoa sukuni tarinaa, kertoilla omista vanhemmistani. Geenien jatkumisella ei minulle ole väliä. Lapsi voisi hyvin olla adoptoitu, Tuuli pohtii.
Vanha haava voi aueta
Minna Oulasmaa tähdentää, että lapsenlapsettomuus ei ole kaikille kriisin paikka.
– Etenkin jos on itse tietoisesti valinnut lapsettomuuden, on yleensä sinut myös lapsenlapsettomuuden kanssa. Asian on aikoinaan käynyt läpi ja hyväksynyt. Ihminen on lapsien sijaan hankkinut elämäänsä muuta sisältöä, hän selittää.
Tilanne saattaa olla toinen, jos omat lapset eivät jostain syystä ole saaneet tai halunneet hankkia lapsia tai jos itse on aikoinaan jäänyt vastoin omaa tahtoaan lapsettomaksi.
– Tahtomattaan lapsettomilla kertaalleen kursitut haavat voivat avautua uudestaan isovanhempi-ikäisenä. Tyhjän sylin suru tulee uudestaan, Oulasmaa sanoo.
Kaipuu käväisee
Tuuli ja Piia tähdentävät, että he eivät istu itkeskelemässä lapsenlapsen puuttumista. Asia käväisee silloin tällöin mielessä pienenä kaipuuna.
– Olen sillä tavalla pragmaattinen ihminen, että ajattelen, että tätä minun on turha itkeä. Asia ei ole minun vallassani, Tuuli sanoo.
Piiakin sanoo olevansa tasapainossa lapsenlapsettomuuden kanssa, mutta asiaa on ollut hänen mielestään kuitenkin vaikeampi käsitellä kuin lapsettomuutta aikoinaan.
– Nyt isoäiti-ikäisenä asia on jotenkin herkempi. En saa siirrettyä sitä samalla tavalla syrjään kuin nuorempana. En oikein itsekään tiedä, mistä se johtuu, Piia kertoo.
Oulasmaan mukaan lapsenlapsettomuus näyttää painavan enemmän naisia kuin miehiä. Hänen vastaanotollaan ja Väestöliiton isovanhempi-ikäisten neuvontapuhelimessa nimenomaan naiset kertovat surustaan ja kaipuustaan.
– Kysyn aina, miten heidän miehensä asian ottavat. Yleensä nainen kertoo, että mies on rauhallinen eikä niin välitä, Oulasmaa sanoo.
Hän tähdentää, että asia voi olla kipeä miehillekin, mutta he etsivät usein naisia aktiivisemmin tilalle muuta sisältöä elämäänsä.
Ajattelemattomat isoäidit
– Ystävättärelläni on liuta lastenlapsia. Tavatessamme hän puhuu heistä lähes taukoamatta. Minusta se on kauhean ajattelematonta, kun hän varsin hyvin tietää, että minulla ei lapsenlapsia ole ja niitä toivoisin, Tuuli kertoo.
Oulasmaan mukaan tuttavat ja lähipiiri eivät aina ymmärrä, millainen suru lapsenlapsettomuus voi olla. Toisen paha mieli ja osattomuus jää huomaamatta, kun palaa halusta kertoa tarinoita omista pikkuisistaan.
– Peräänkuuluttaisin tässä hienotunteisuutta. Omia lapsenlapsia ei tarvitse kokonaan sivuuttaa lapsenlapsettoman kanssa keskustellessa, mutta olisi huomaavaista välttää hirveää hehkutusta. Kannattaa puhua muistakin asioista, aikuisten aiheista, lomamatkoista ja muista kuulumisista, hän neuvoo.
Oulasmaa tähdentää, että kysymykset lastenlasten määrästä tai utelut isovanhempi-ikäisen lasten perheenlisäyksistä kannattaa jättää sikseen.
– Tuollaiset asiat eivät kuulu muille. Nykyisin aika hyvin ymmärretään, että hedelmällisessä iässä olevalta naiselta ei kysellä lapsista. Taustalla voi olla aina suru lapsettomuudesta. Mutta sitä ei ymmärretä, että lapsenlapsettomalla voi olla ihan samanlainen suru, Oulasmaa huomauttaa.
Lapsenlasta ei saa vaatia
Entä miten tukea omaa lapsettomuuden kanssa kipuilevaa lasta?
Oulasmaan mukaan parasta on tarjota lapselle myötätuntoa. Tarjoutua kuuntelemaan, jos lapsi sitä haluaa.
– Ei kannata antaa lapsentekoneuvoja tai luoda minkäänlaista painetta, Oulasmaa opastaa.
Omalle lapselleen voi kertoa hienotunteisesti myös omasta surustaan. Voi todeta, että minuakin surettaa.
– Omaa suruaan ei kuitenkaan saisi kaataa lapsettomuuden kanssa kamppailevan lapsen niskaan. Se vain luo hänelle syyllisyydentuntoa. Hän voi alkaa ajatella, että on pettänyt myös oman lastenlasta toivovan vanhempansa, Oulasmaa lisää.
Tuuli kertoo, ettei ole puhunut lapsenlapsista poikansa kanssa vuosiin.
– Joskus aikaa sitten mainitsin jotain hyvin kevyesti. Ei ole minun asiani vaatia lapsenlapsia. Nämä ovat hyvin henkilökohtaisia asioita, joihin vanhempien ei pidä puuttua, hän sanoo.
Sylin tarvitsijoita riittää
Isovanhemmuutta voi toteuttaa vaikka ei omia biologisia lapsenlapsia olisikaan.
– Niin sanotuille sosiaalisille mummeille ja vaareille on kysyntää. Naapurin perhe saattaa kaivata varaisovanhempaa, kun omat mummit ja vaarit asuvat toisella puolella Suomea. Joku voi ryhtyä vaariksi koko pihan lapsille. Koulumummit ja -vaarit ovat kouluissa haluttuja vieraita tarinoineen ja neuvoineen. Joskus sosiaalinen isovanhempi voi olla läheisempi kuin biologinen isovanhempi, Oulasmaa huomauttaa.
Piia kertoo saaneensa maistiaisia vanhemmuudesta ja isovanhemmuudesta sisarustensa lasten ja lastenlasten kautta.
– Koen, että suvun perintö jatkuu heissä. Etenkin kummilapseni kanssa olen ollut paljon tekemisissä. Olemme hyvin läheisiä. Joskus kun hänelle on sattunut jotain tärkeää, hän saattaa soittaa ensin minulle ja vasta sitten vanhemmilleen. Myös hänen lastensa elämässä olen ollut mukana. Olen pysynyt perillä heidänkin elämänkäänteistään, Piia kertoo.
Tuuli puolestaan kertoo pohtineensa maahanmuuttajaperheiden tukihenkilöksi ryhtymistä.
– Monella muualta tänne tulleella perheellä ei ole täällä isovanhempia tukenaan. Toistaiseksi aikani ei ole kuitenkaan riittänyt. Ehkä vielä joskus, monenlaista vapaaehtoistyötä aktiivisesti tekevä Tuuli kertoo.
Lapsi ei sovi laastariksi
Oulasmaa tähdentää, että sosiaalinen isovanhemmuus ei ole hoitokeino. Lapsista ei voi hakea laastaria omaan lapsenlapsen kaipuuseensa. Uuden vastuullisen roolin voi ottaa kannettavakseen vain, jos on itse tasapainossa ja sinut oman elämäntilanteensa kanssa.
– Jos lapsenlapsettomuus painaa jatkuvasti, jos on alakuloinen eikä oikein pääse eteenpäin, kannattaa hakea ammattiapua ja työstää tunteitaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä hakea helpotusta. Minunkin vastaanotollani käy yli 80-vuotiaita pohtimassa elämäänsä ja tunteitaan. Myös ystävien kanssa voi keskustella, mutta heitä ei pidä kuormittaa liikaa, Oulasmaa sanoo.
Omalta paikkakunnalta voi etsiä myös lapsenlapsettomien vertaisryhmää, jossa voi jakaa tunteitaan.
– Vertaisten kanssa keskustellessa huomaa usein, että muilla on ihan samanlaisia kokemuksia ja tuntemuksia. Vertaisten joukosta voi löytää elinikäisiä ystäviä, Oulasmaa lisää.
Toivoa voi
Tuuli kertoo yhä toivovansa, että poika löytäisi sen oikean ja perustaisi oman perheen.
– Olen pari kertaa tehnyt vapaaehtoishommissa aarrekarttaa haaveistani ja aina olen niihin liimannut pienen lapsen kuvan. Olen melkein varma, että tähän sukuun ei enää pieniä tule, mutta toivon silti. Pojalla on vielä viiteenkymppiin matkaa, Tuuli naurahtaa.
Jutussa esiintyvien Piian ja Tuulin nimet ja iät on muutettu.
Minna Oulasmaa on parisuhde- ja seksuaaliterapeutti, työnohjaaja (STOry) ja terveydenhoitaja. Hän on työskennellyt Väestöliitossa perhesuhteiden asiantuntijana parikymmentä vuotta.
Hanna Linnakko
OMA AIKA TÄNÄÄN
LUETUIMMAT
OMA AIKA TÄNÄÄN
LUETUIMMAT
Fokus Media Finland Oy
Hämeentie 153 C, 00560 Helsinki
Y-tunnus 2618356-2
Fokus Media Finland Oy
Hämeentie 153 C, 00560 Helsinki
Y-tunnus 2618356-2
Tämä sivusto käyttää evästeitä käytettävyyden parantamiseksi. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt myös evästeiden käyttämisen.