Artikkeli

Teks­ti Ul­la-Mai­ja Von Hert­zen

Ku­vat Juk­ka Kos­ki­nen

Oma ai­ka 2/2013

Sinkku, mutta ei yksin

Kotkassa kokoontuva kuusikymppisten sinkkujen ryhmä tietää, että eron tai leskeksi jäämisen jälkeen yksinäisyys voi olla painajainen tai suuri helpotus.

On il­lan si­ni­nen het­ki. Kot­ka­lai­sen Café Lai­tu­rin ta­kas­sa pa­laa tuli, kynt­ti­lät lois­ta­vat ja suu­ris­ta ik­ku­nois­ta nä­ky­vät Sa­po­kan ve­ne­lai­tu­rit. Ol­laan ke­vääs­sä ja kuu­si­kymp­pis­ten sink­ku­jen toi­ses­sa ta­paa­mi­ses­sa.

Kaik­ki al­koi yh­den sin­kun ide­as­ta. Hän ha­lu­si pe­rus­taa ryh­män eron­neil­le ja les­kek­si jää­neil­le, ke­rä­si vink­ke­jä ja teki asi­as­ta kau­pun­ki­leh­teen pik­ku ju­tun. En­sim­mäi­seen ko­koon­tu­mi­seen tuli jo kym­men­kun­ta sink­kua.

Ne on­nel­li­set pa­rit

Kes­kus­te­lu läh­tee vilk­kaas­ti liik­keel­le, sil­lä tä­nään pu­hu­taan yk­si­näi­syy­des­tä. Se on kai­kil­le tut­tua.

”Olin tot­tu­nut sii­hen, et­tä per­he oli ai­na ym­pä­ril­lä. Kun jäin yk­sin, hil­jai­suus kuu­lui niin ko­vaa, et­tä se kävi kor­viin”,

ker­too Mar­jo Riit­ta Met­sä­ran­ta, jon­ka avo­mies jou­tui muut­ta­maan Aust­ra­li­aan ter­vey­del­li­sis­tä syis­tä.

”Meil­lä oli hyvä, pit­kä avo­liit­to. Jou­duin miet­ti­mään, seu­raan­ko hän­tä vai jään­kö Suo­meen, jos­sa mi­nul­la on lap­si ja lap­sen­lap­si. Va­lit­sin hei­dät ja Suo­men, vaik­ka yk­si­no­lo tun­tui pe­lot­ta­val­ta.”

Met­sä­ran­ta nuk­kui kak­si vuot­ta va­lot pääl­lä. Kun hän oli ol­lut kol­men vuo­den ajan yk­sin, hän luu­li jo tot­tu­neen­sa ti­lan­tee­seen. Mut­ta sit­ten tuli ta­ka­pak­ki.

”Päi­väl­lä ja il­lal­la oli kai­ken­lais­ta tou­hua, joka vei aja­tuk­set muu­al­le. Mut­ta ikä­vä tuli aa­mui­sin, kun ku­kaan ei lait­ta­nut kah­vin­kei­tin­tä pääl­le ja viet­tä­nyt aa­mua kans­sa­ni.”

Ryh­män ai­noa mies, An­te­ro Ant­ti­la, ei ole vie­lä kek­si­nyt, mitä hie­noa yk­sin ole­mi­ses­sa voi­si ol­la.

”Kaik­ki sa­no­vat, et­tä le­päi­le sil­loin, kun tyt­tä­ret ei­vät ole luo­na­si, mut­ta en ker­ta kaik­ki­aan osaa. Olen ai­na ha­lun­nut ol­la ih­mis­ten kans­sa”, kol­me vuot­ta sit­ten eron­nut Ant­ti­la miet­tii.

On­nel­li­sen avi­o­lii­ton jäl­keen yk­sin jää­mi­nen on kova paik­ka, tie­tää Pirk­ko Lindst­röm. Hän jäi les­kek­si vuon­na 2006.

”Mie­he­ni kuo­li yl­lät­tä­en. En ky­en­nyt pu­hu­maan tun­teis­ta­ni ke­nen­kään kans­sa. Kun vii­mein us­kal­sin men­nä ulos, vas­taan tuli kol­me on­nel­li­sen nä­köis­tä, hy­myi­le­vää pa­ris­kun­taa. Se oli mi­nul­le lii­kaa. Me­nin ko­tiin ja it­kin”, Lindst­röm muis­te­lee.

En­sim­mäi­set vii­si viik­koa hän viet­ti yk­sin mö­kil­lä. Kävi läpi avi­o­liit­to­aan, it­ki ja nau­roi. Se oli pak­ko teh­dä. ”Se aut­toi mi­nua sel­viy­ty­mään.”

Al­ku­ai­koi­na Lindst­röm oli hy­vin yk­si­näi­nen ja ajat­te­li, et­tei iki­nä totu yk­si­no­loon. Nyt hä­nel­lä on hymy ja huu­mo­ri her­käs­sä.

”Olen ai­noa lap­si, or­po, lap­se­ton ja les­ki, mut­ta elä­mä­ni on nyt mu­ka­vaa”, Pirk­ko Lindst­röm nau­raa.

Ero voi ol­la myös hel­po­tus

Ai­na yk­si­näi­syys ei satu, vaan ras­kaan avi­o­lii­ton jäl­keen yk­si­no­lo on uu­den ja pa­rem­man al­ku. Sil­loin voi ra­ken­taa it­sel­leen uu­den ko­din ja sa­mal­la uu­den elä­män.

”Minä nau­tin yk­si­näi­syy­des­tä. En ole yk­si­näi­nen, vaik­ka olen yk­sin”, Mai­ja Kärk­käi­nen sa­noo. ”Puo­li vuot­ta eron jäl­keen meni niin, et­tä jär­jes­tin it­sel­le­ni pal­jon me­ne­mis­tä. Se al­koi tun­tua ran­kal­ta ja pis­tin sen poik­ki. Nyt tun­tuu hy­väl­tä, et­tä saan it­se päät­tää asi­ois­ta­ni, teh­dä mitä ha­lu­an ja men­nä min­ne ha­lu­an”, hän ker­too.

Myös Pir­jo Sal­mi­ki­vi koki eron suu­re­na hel­po­tuk­se­na. ”Sen jäl­keen mi­nul­la oli vii­mein­kin hyvä ol­la. Mi­nul­la oli oma koti, oma rau­ha ja va­paus ol­la, ei­kä mi­kään tai ku­kaan uhan­nut mi­nua”, Pir­jo Sal­mi­ki­vi ker­too.

Jos­kus vai­kea liit­to kes­tää vuo­si­kym­me­niä, sil­lä eron ot­ta­mi­nen tun­tuu lii­an pe­lot­ta­val­ta. Pai­na­jai­sek­si­kin muut­tu­nees­sa pa­ri­suh­tees­sa saat­taa ol­la jo­ta­kin tur­val­lis­ta ja pai­kal­laan pi­tä­vää.

Eräs ryh­män jä­sen, pie­ny­rit­tä­jä­nai­nen, ker­too, mi­ten hän oli kah­dek­san vuo­den ajan tien­nyt, et­tä hä­nen avi­o­mie­hen­sä juok­see pa­ko­no­mai­ses­ti vie­rais­sa. Mies kiis­ti kai­ken ja on­nis­tui us­kot­te­le­maan vai­mol­leen, et­tei vai­mo iki­nä tu­li­si toi­meen il­man avi­o­mie­hen ra­ho­ja.

Nai­nen pär­jää nyt hy­vin, vaik­ka jos­kus hän­tä har­mit­taa, et­tei tul­lut ot­ta­neek­si eroa ai­kai­sem­min.

Unel­mia pi­tää elä­mäs­sä ol­la

Mut­ta nyt nos­te­taan mal­jat: kip­pis meil­le kai­kil­le, sin­kut tuu­maa­vat. Kes­kus­te­lu siir­tyy yk­si­näi­syy­des­tä tu­le­vai­suu­teen. Haa­vei­ta ja unel­mia pi­tää elä­mäs­sä ol­la, ja moni poh­tii, voi­ko uu­si kump­pa­ni vie­lä löy­tyä. ”En us­ko, et­tä enää löy­dän kump­pa­nia”, Mai­ja Kärk­käi­nen epäi­lee.

”Kump­pa­nia ei löy­dä, el­lei et­si”, Pirk­ko Rä­sä­nen vas­taa hy­myil­len.

Mar­jo Riit­ta Met­sä­ran­ta ei et­si, mut­ta haa­vei­lee. ”Haa­vei­len löy­tä­vä­ni mie­hen, joka on hyvä ja luo­tet­ta­va, rei­pas, reh­ti ja fik­su ja jon­ka kans­sa oli­si kiva kes­kus­tel­la. Mut­ta en ole ke­tään eri­tyi­ses­ti et­si­nyt. Jos on tul­lak­seen, niin hän tu­lee vas­taan.”

Asen­teet muut­tu­vat iän myö­tä

An­te­ro Ant­ti­lan ty­tär toi eron jäl­keen isäl­leen deit­ti-il­moi­tuk­sen ja ke­hot­ti tätä ko­kei­le­maan on­ne­aan: ”Mie­tin asi­aa ja to­te­sin, et­tä en läh­de mi­tään ha­es­ke­le­maan. Jos mai­to­kau­pas­sa tör­mään jo­hon­kin mu­ka­vaan nai­seen, niin se on eri jut­tu.”

Myös asen­teet ja vaa­ti­muk­set ovat kyp­säs­sä iäs­sä toi­set: ”Nuo­rem­pa­na aja­tel­tiin, et­tä kyl­lä toi­sen pys­tyy kou­lut­ta­maan. Enää niin ei aja­tel­la. Ar­vos­tan nais­ta, jol­la on älyä, per­soo­nal­li­suut­ta ja mie­li­pi­tei­tä, mut­ta ei jyrk­kää eh­dot­to­muut­ta. On hie­noa, kun ar­vos­te­taan sa­mo­ja asi­oi­ta ja nau­re­taan sa­moil­le asi­oil­le”, An­te­ro Ant­ti­la poh­tii.

Ys­tä­vyys itää sink­ku­ryh­mäs­sä

Ys­tä­vyys­suh­teet voi­vat ol­la pa­ri­suh­tei­ta py­sy­väm­piä, ovat sin­kut huo­man­neet.

Sir­pa Rai­ve­lan ys­tä­vis­tä koos­tu­va nais­po­ruk­ka on ko­koon­tu­nut jo 30 vuo­den ajan. Sii­nä seu­ras­sa toi­sia ym­mär­re­tään jo puo­les­ta sa­nas­ta. Lap­suu­de­nys­tä­vät ovat py­sy­neet Pirk­ko Lindst­rö­min elä­mäs­sä.

”Olem­me tun­te­neet toi­sem­me ai­na, puut­tei­nem­me ja hy­vi­ne puo­li­nem­me. Hy­väk­sym­me toi­sem­me ja pi­däm­me toi­sis­tam­me. Se on hie­noa.”

”Hyvä seu­ra ja ys­tä­vät saa­vat mi­nut ai­na on­nel­li­sek­si. En­sim­mäi­sen yh­tei­sen sink­kuil­tam­me jäl­keen olin koko vii­kon iloi­sis­sa tun­nel­mis­sa”, Mar­jo Riit­ta Met­sä­ran­ta ker­too.

Si­ni­nen het­ki on jo ai­kaa sit­ten vaih­tu­nut ke­vät­tal­ven yön pi­mey­dek­si, ja sin­kut kiit­tä­vät toi­si­aan. On läh­dön het­ki, tun­nel­ma on hil­peä. Seu­raa­vaa ta­paa­mis­ta jää­dään odot­ta­maan. Ys­tä­vyys on al­ka­nut itää myös täs­sä ryh­mäs­sä.

Lue Myös