Artikkeli

DAVID JAKOB

Anu Vir­nes-Kar­ja­lai­nen

Saska Saarikoski: "Kirjoitin itselleni onnellisen lapsuuden"

Toimittaja, kirjailija Saska Saarikosken toinen lastenromaani julkaistiin maaliskuussa. Lapsille kirjoittaminen on auttanut häntä käsittelemään oman lapsuuden isän ja ydinperheen kaipuuta.

Sas­ka Saa­ri­kos­ki oli 19-vuo­ti­as, kun hä­nen isän­sä ru­noi­li­ja Pent­ti Saa­ri­kos­ki kuo­li. Isä jäi po­jal­le vie­raak­si, ei­kä yh­tei­siä muis­to­ja ol­lut ko­vin mon­ta. Yk­si har­vois­ta mie­leen­jää­neis­tä kes­kus­te­luis­ta käy­tiin, kun Sas­ka oli 16-vuo­ti­as.

­­– Ky­syin, mik­si hän ei ol­lut ol­lut elä­mäs­sä­ni läs­nä. Pent­ti tu­hah­ti ja sa­noi, et­tä ken­tän lai­dal­la­ko mi­nun oli­si pi­tä­nyt ol­la huu­ta­mas­sa. Me­nin hil­jai­sek­si, en­kä kek­si­nyt sii­hen vas­tat­ta­vaa.

Nyt nel­jän lap­sen isä­nä hän tie­tää, et­tä vas­taus oli­si ol­lut juu­ri se: ”Siel­lä si­nun oli­si pi­tä­nyt ol­la. Vai olit­ko mie­les­tä­si lii­an hyvä sii­hen?”

It­se Sas­ka on ha­lun­nut teh­dä toi­sin. Haas­tat­te­lu­päi­vän il­ta tu­lee ku­lu­maan ken­tän lai­dal­la ja sii­tä hän on iloi­nen.

Sas­ka ja Lau­ra Saa­ri­kos­ken mo­lem­mat po­jat, 11-vuo­ti­as Toi­vo ja 8-vuo­ti­as Ar­mas, pe­laa­vat ko­ri­pal­loa.

– Olen to­del­la­kin ha­lun­nut ol­la las­te­ni elä­mäs­sä mu­ka­na, Sas­ka sa­noo.

Sas­kan tyt­tä­ret avi­o­lii­tos­ta kir­jai­li­ja An­ja Snel­l­ma­nin kans­sa ovat jo ai­kui­sia.

– Kun Al­ma ja El­sa oli­vat pie­niä, olin tii­viis­ti hiek­ka­laa­ti­kol­la. Hoi­to­vas­tuu ja­et­tiin ta­san. Sil­loin se he­rät­ti huo­mi­o­ta, mut­ta ei tänä päi­vä­nä ole enää ih­meel­lis­tä.

Po­jan ää­ni al­koi pu­hua

Jos Sas­kal­le oli­si ai­koi­naan sa­not­tu, et­tä hän kir­joit­taa las­ten­kir­jan ja vie­lä toi­sen­kin, hän ei oli­si us­ko­nut. Mut­ta pie­nen po­jan ää­ni al­koi pu­hua hä­nen pääs­sään.

– Olin aja­tel­lut, et­tä sen tyyp­pi­set ju­tut ovat tai­tei­li­joi­den ko­ke­muk­sia, en­kä pi­tä­nyt it­se­ä­ni tai­tei­li­ja­na. Niin kui­ten­kin kävi.

Sas­kan omat lap­suu­den­muis­tot ak­ti­voi­tui­vat, kun van­hem­pi po­jis­ta oli vii­si­vuo­ti­as. Sas­ka näki hä­nes­sä it­sen­sä. En­sim­mäi­nen las­ten­kir­ja Mei­dän isä on ham­mas­peik­ko il­mes­tyi 2013.

– Se on isän kai­puun ku­vaus. Poi­ka kai­paa pois­sa­o­le­vaa isään­sä. Hän yrit­tää se­lit­tää asi­an ajat­te­le­mal­la, et­tä isä on pois­sa, kos­ka on toi­saal­la te­ke­mäs­sä san­ka­ri­te­ko­ja.

Sas­ka on tie­toi­ses­ti pyr­ki­nyt vält­tä­mään lii­al­lis­ta isät­tö­myy­den vat­vo­mis­ta. Hä­nen mie­les­tään elä­mä on lii­an ly­hyt kym­me­nen vuo­den te­ra­pi­aan. Oma elä­mä voi jää­dä elä­mät­tä, jos kes­kit­tyy lii­kaa men­nee­seen. Hän ei myös­kään ole ha­lun­nut pui­da asi­oi­ta jul­ki­suu­des­sa ai­na­kaan en­nen kuin on kä­si­tel­lyt ne omas­sa pääs­sään.

– Jul­ki­suu­des­ta ei voi ha­kea sitä, mikä pi­tää it­se sel­vit­tää tai mitä kai­paa. Olen mie­les­sä­ni kä­si­tel­lyt asi­aa pala pa­lal­ta so­pi­vi­na het­ki­nä; niin ele­fant­ti­kin syö­dään.

Isän­sä tuo­tan­toon Sas­ka oli val­mis pe­reh­ty­mään vas­ta vii­den­kym­pin kyn­nyk­sel­lä. Tut­ki­mus­mat­kan tu­lok­se­na syn­tyi kir­ja Sa­no­jen ala­mai­nen. Sii­nä hän kir­joit­taa:

Vaik­ka asen­tee­ni Pent­tiin on myö­hem­min lien­ty­nyt, en vie­lä­kään osaa lu­kea hä­nen kir­jo­jen­sa lo­pu­ton­ta oman na­van kai­vuu­työ­tä – niin raa’an re­hel­lis­tä ja hie­nos­ti kir­joi­tet­tua kuin se eh­kä on­kin – miet­ti­mät­tä, et­tä isä­ni elä­mä oli­si voi­nut ol­la pal­jon hel­pom­pi, jos hän oli­si ol­lut edes hiu­kan kiin­nos­tu­nut muis­ta­kin ih­mi­sis­tä kuin it­ses­tään.

Kir­joit­ta­mi­nen oli kor­jaa­va ko­ke­mus

Kah­des­taan äi­tin­sä toi­mit­ta­ja Lee­na Lar­jan­gon kans­sa lap­suu­ten­sa elä­nyt Sas­ka ka­deh­ti ydin­per­heis­sä elä­viä ys­tä­vi­ään.

– Ka­teus pu­keu­tui ylem­myy­den tun­tee­seen. Ajat­te­lin, et­tä olem­me bo­hee­mi per­he, em­me mi­kään tyl­sä ja ta­val­li­nen.

Vas­ta ai­kui­se­na hän on pys­ty­nyt myön­tä­mään, et­tei tyl­säs­sä ja ta­val­li­ses­sa ole mi­tään vi­kaa. Päin­vas­toin.

Maa­lis­kuus­sa il­mes­ty­vä Leo ja in­ti­a­lai­nen kär­sä­ju­ma­la on ta­ri­na on­nel­li­sen ydin­per­heen seik­kai­luis­ta In­ti­as­sa. Kir­joit­ta­es­saan Sas­ka tun­si kum­mal­lis­ta ja ai­toa mie­li­hy­vää. Ikään kuin hän oli­si kir­joit­ta­es­saan it­se­kin saa­nut on­nel­li­sen ydin­per­he­lap­suu­den, jos­sa on­gel­mat ovat pie­niä ja haus­ko­ja.

– Kun olin lap­si, em­me juu­ri­kaan mat­kus­tel­leet tai teh­neet has­sun­haus­ko­ja reis­su­ja. Kir­joit­ta­es­sa to­den­tui Ben Fur­ma­nin sa­no­ma ”ei ole kos­kaan lii­an myö­häis­tä saa­da on­nel­li­nen lap­suus”. Kir­joit­ta­mal­la nap­pa­sin sii­tä oman osa­ni.

Kir­jan isäs­sä on Sas­kan piir­tei­tä ja äi­dis­sä toi­mit­ta­ja­vai­mo Lau­ra Saa­ri­kos­ken. Myös per­heen po­jat löy­tä­vät kir­jas­ta it­sen­sä.

– Ja kir­jan huo­no­ja vit­se­jä ker­to­va uk­ki on suo­raan ap­pe­ni. Hän ot­ti kir­jaan pää­syn vas­taan yl­pe­ä­nä ja ke­rä­si pi­non vit­se­jä ma­te­ri­aa­lik­si, Sas­ka hy­myi­lee.

Kir­ja on lu­et­tu po­jil­le il­ta­sa­duk­si tie­to­ko­neel­ta jo en­nen jul­kai­sua. Lu­ke­mi­nen on toi­mi­nut myös teks­tin toi­mi­vuu­den tes­ti­nä. Jo­ku­sen ker­ran ää­neen­lu­ku on jou­dut­tu kes­keyt­tä­mään, kos­ka teks­tiä on Sas­kan mie­les­tä täy­ty­nyt kor­jail­la.

– Olen sil­loin sa­no­nut po­jil­le, et­tä tämä ei toi­mi. Jat­ke­taan huo­men­na.

Isyy­den ta­vat on pi­tä­nyt kek­siä

Isä­nä Sas­ka pyr­kii ole­maan ar­vat­ta­va ja tur­val­li­nen. Kos­ka isän mal­lia ei ole ol­lut, isä­nä ole­mi­sen tapa on pi­tä­nyt kek­siä it­se.

– Olin 26-vuo­ti­as, kun Al­ma syn­tyi. Oli hel­po­tus, et­tä hän oli tyt­tö. Poi­kien isyy­teen olen ol­lut val­mis vas­ta myö­hem­min.

Sas­ka ei väi­tä ole­van­sa kas­vat­ta­ja­na joh­don­mu­kai­nen, mut­ta en­na­koi­ta­vis­sa kyl­lä. Kun jut­tu­jen val­mis­tu­mi­sen raja lä­hes­tyy, po­jat tie­tä­vät, et­tä isä saat­taa rä­his­tä. Sil­loin ei eh­kä kan­na­ta ky­syä kaik­kea mah­dol­lis­ta. Sit­ten taas rau­hoit­tuu.

– Elä­mä ei ole sään­nöl­lis­tä, mut­ta se on tur­val­lis­ta.

Sas­ka ei kai­kes­ta ko­e­tus­ta huo­li­mat­ta ajat­te­le an­ka­ras­ti isäs­tään Pent­ti Saa­ri­kos­kes­ta.

– En ole tun­te­nut val­ta­vas­ti vi­haa. Hä­nel­lä oli lah­jak­kuu­ten­sa ja omat vah­vuu­ten­sa, mut­ta myös pie­nuu­ten­sa ja it­sek­kyy­ten­sä.

Lue koko jut­tu Oma Ai­ka -leh­des­tä 4/2019.

Lue Myös