Artikkeli
Haastattelu

An­na-Lii­sa Hä­mä­läi­nen teks­ti Han­na Lin­nak­ko kuva

Raa­kel ja Nic­ke Lig­nell

Raakel ja Nicke Lignell: – Perhe ei ole velvoite, vaan mahdollisuus

Raakel ja Nicke Lignellille perhe ei ole ollut pelkkää auringonpaistetta, mutta mieletön onni. Nyt, kun omaa aikaa on enemmän, he viettävät sitä edelleen paljon yhdessä. Nicke sanoo, että toisen kunnioittaminen on tärkeää. Raakelille kiintymys ja riippuvuus toiseen edustavat elämän luksusta.

Raa­kel ja Nic­ke Lig­nell näyt­tä­vät pu­he­li­mis­taan ku­vaa, jos­sa nau­raa pie­ni tyt­tö naa­ma jau­ho­pö­lys­sä ja kä­det tai­ki­nas­sa. Hän on Raa­ke­lin esi­koi­sen, Pou­joun, kak­si- ja puo­li­vuo­ti­as ty­tär.

– Hä­nel­tä ky­syt­tiin, minä päi­vä­nä hän on hoi­dos­sa­ni. Tie­ten­kin mum­mon­tai­na, hän vas­ta­si, Raa­kel ker­too.

Muul­loin Si­poon-ta­los­sa asus­ta­vat ny­ky­ään Raa­kel, Nic­ke ja kak­si koi­raa. He naut­ti­vat hil­jai­suu­des­ta ja rau­has­ta.

– Vä­lil­lä talo kir­kuu sitä, et­tä siel­tä puut­tuu vii­si las­ta. Niin isoon muu­tok­seen kuin las­ten läh­töön ei totu äk­kiä, Raa­kel to­te­aa.

Nic­kel­le las­ten läh­tö ko­toa on ol­lut tus­kan het­ki. Sil­loin ta­ju­aa, et­tä he oli­vat lai­nas­sa. Hie­noa on, et­tä he ha­lu­a­vat tul­la ta­kai­sin lap­suu­den­ko­tiin ai­na vä­lil­lä. Ko­to­na­kaan ole vie­lä muu­tet­tu mi­tään.

– Van­hem­man nä­kö­kul­mas­ta on vie­lä ki­vam­paa, et­tä lap­sil­lam­me on kes­ke­nään hy­vät, ak­tii­vi­set vä­lit. Si­sa­ruu­den jat­ku­mi­nen on jon­ki­nas­tei­nen sie­lun palk­ka: merk­ki on­nis­tu­mi­ses­ta van­hem­pa­na, Nic­ke sa­noo.

Per­he on mie­le­tön on­ni

Raa­kel muis­taa ai­no­a­na lap­se­na kas­va­neen Nic­ken ha­lun­neen ison per­heen. Ja kyl­lä­hän heil­le suur­per­he kas­voi. Heil­lä on nel­jä yh­teis­tä las­ta, Joel, kak­so­set Greta ja Edith, Eliel ja Pou­jou, jon­ka Nic­ke adop­toi. Nic­ke nau­rah­taa, et­tä per­he­suun­nit­te­lu ei eh­kä ol­lut hal­lin­nas­sa, mut­ta lop­pu hy­vin, kaik­ki hy­vin.

– Per­he on ol­lut mie­le­tön on­ni, jo­ten näin sen piti men­nä. Per­he ei ole vel­voi­te vaan mah­dol­li­suus. Olem­me ai­na viet­tä­neet pal­jon ai­kaa yh­des­sä. Tot­ta kai on ol­lut myös ras­kai­ta vai­hei­ta, ei­kä kaik­ki ole ol­lut au­rin­gon­pais­tet­ta, Nic­ke sa­noo.

Raa­ke­lil­le lap­set ja per­he ovat ol­leet elä­män tär­kein teh­tä­vä. Se ei tar­koi­ta, et­tei­kö hän oli­si töis­sään omis­tau­tu­nut ja kun­ni­an­hi­moi­nen.

– Mut­ta il­man lap­sia oli­sin to­den­nä­köi­ses­ti sie­tä­mä­tön. Pi­täi­sin it­se­ä­ni hy­vin­kin eri­no­mai­se­na. Nyt ei ole sitä pel­koa.

Kuka päät­tää las­ten hoi­dos­ta?

Raa­kel ja Nic­ke nou­dat­ta­vat iso­van­hem­pi­na nou­dat­ta­vat tar­kas­ti Pou­jou-äi­din sään­tö­jä. Kun pa­rin omat lap­set oli­vat pie­niä, Raa­ke­lin van­hem­mat aut­toi­vat pal­jon hei­dän hoi­ta­mi­ses­saan.

– Nyt hu­vit­taa, et­tä ve­dim­me ki­la­rit, kun he an­toi­vat lap­sil­le jää­te­löä en­nen pää­ruo­kaa, Raa­kel sa­noo.

Nic­ken mie­les­tä ky­sy­mys oli myös sym­bo­li­ses­ta tais­te­lus­ta: ke­nel­lä oli vii­mei­nen sana hei­dän las­ten­sa hoi­ta­mi­ses­sa ja ke­nen sään­nöil­lä men­nään.

Suh­de Nic­ken isään puo­les­taan oli vai­kea. Raa­kel ja Nic­ke miet­ti­vät, et­tä re­pi­vän per­soo­nan ta­ka­na saat­toi pit­kään ol­la muis­ti­sai­raus, jota ei di­ag­no­soi­tu. Nyt he al­ka­vat näh­dä isän ta­paa osoit­taa vä­lit­tä­mis­tään. Tämä kul­jet­ti so­raa, kaa­toi pui­ta ja ra­ken­si. He ei­vät osan­neet osoit­taa tar­peek­si kii­tol­li­suut­ta.

– Koim­me, et­tä meil­lä oli kä­det ja sy­lit täyn­nä pik­ku­lap­sia, ja hän tuli kiuk­kui­se­na so­ra­kuor­man kans­sa. Nyt asi­oi­ta pys­tyy kat­so­maan niin, et­tä kaik­ki oli­vat omis­sa ke­hi­tys­vai­heis­saan, Raa­kel to­te­aa.

Kun­ni­oi­tus ei saa ka­do­ta

Kun omaa ja yh­teis­tä ai­kaa on nyt enem­män, Raa­kel ja Nic­ke viet­tä­vät – edel­leen – pal­jon ai­kaa yh­des­sä ja viih­ty­vät ko­to­na. Yh­tei­sis­tä tans­si­tun­neis­ta vuo­rol­laan Tans­sii täh­tien kans­sa -oh­jel­man fi­naa­lis­sa ki­san­nut pari on haa­veil­lut pit­kään, mut­ta vie­lä sitä ei ole teh­ty. Yh­tei­sen ita­li­an­kurs­sin he aloit­ta­vat tam­mi­kuus­sa. Sii­tä­kin on unel­moi­tu kau­an.

Raa­kel sa­noo, et­tä mo­ni­nai­set ja vaih­te­le­vat työt ovat teh­neet hy­vää. Eri­lai­sis­sa työ­suh­teis­sa hap­pi vaih­tuu, ja pa­ri­suh­de on saa­nut py­syä ko­ti­sa­ta­ma­na.

– Olen saa­nut elää mo­nen­lai­sia vai­hei­ta ja ol­la ai­na oma it­se­ni. Tot­ta kai jous­tam­me ja teem­me komp­ro­mis­se­ja. Ku­kaan­han ei voi täyt­tää toi­sen kaik­kia tar­pei­ta. Ei sel­lais­ta taak­kaa voi lait­taa toi­sel­le.

– Kun­ni­oi­tus ei saa ka­do­ta, vaik­ka oli­sim­me kuin­ka lä­hei­siä. Toi­sen pi­tää an­taa ol­la myös ih­mi­nen, vaik­ka hän on puo­li­so­si, Nic­ke ko­ros­taa.

Jos jos­ta­kin vaih­de­taan mie­li­pi­tei­tä, ai­heet ovat ar­ki­sia, pit­kis­sä lii­tois­sa tut­tu­ja ja hu­vit­ta­vi­a­kin. Ku­ten se, et­tä Nic­ke opet­taa puo­li­sol­leen, mi­ten tis­ki­ko­ne täy­te­tään oi­kein.

– Raa­ke­lil­la on hyvä ita­li­a­lais­muo­rin ää­nen­sä­vy sil­loin, kun riit­tää. Hän sa­noo: Nic­ke, täs­sä ei ole mi­tään, mitä mä en ym­mär­täi­si.

Lue Raa­kel ja Nic­ke Lig­nel­lin laa­ja haas­tat­te­lu Oman Ajan nu­me­ros­ta 16/2018.

Lue Myös