Artikkeli

Kir­si-Mar­ja Kaup­pa­la

SUH­TEET

Opi rakastamaan itseäsi

Milloin viimeksi laitoit itsesi tärkeyslistasi kärkeen? Jos elämä on vierähtänyt perheestä huolehtien, on aika opetella tunnistamaan omat tarpeet ja tunteet. Onneksi taidon voi oppia vielä kypsässäkin iässä.

Val­men­ta­ja ja kir­jai­li­ja An­na Tai­pa­le opas­taa ih­mi­siä ra­kas­ta­maan it­se­ään ja tie­tää, et­tä omien tar­pei­den ja ha­lu­jen si­vuut­ta­mi­nen on yl­lät­tä­vän ylei­siä. Ta­ri­na on yleen­sä se ta­val­li­nen: puo­li­so on ta­vat­tu nuo­re­na ja elä­mä on vie­räh­tä­nyt lap­sia hoi­ta­es­sa, töi­hin ja ko­tiin kes­kit­ty­es­sä. Ei ole ol­lut ai­kaa tai ta­pa­na miet­tiä it­seä.

Tu­kah­de­tut tun­teet syö­vät

It­sen­sä ra­kas­ta­mi­nen ei ole it­sek­kyyt­tä, vaan on­nel­li­suu­den läh­tö­koh­ta. Se ei kui­ten­kaan tar­koi­ta pelk­kää iloa ja on­nea, vaan si­tou­mus­ta it­seen lem­pe­äl­lä asen­teel­la ja kaik­kien omien tun­tei­den sal­li­mis­ta.

Jot­ta tie­tää, mitä tar­vit­see voi­dak­seen hy­vin, on ol­ta­va yh­teys omiin tun­tei­siin. Tun­tei­den tu­kah­dut­ta­mi­nen on suo­ma­lai­sen kas­va­tuk­sen ki­pu­koh­ta, joka siir­tyy su­ku­pol­vel­ta toi­sel­le.

- Sota-ai­ka­na ja jäl­leen­ra­ken­nus­vai­hees­sa tun­teet oli pak­ko tu­kah­dut­taa, kos­ka oli sel­viy­dyt­tä­vä. Tämä nä­kyy yhä meis­sä. Em­me oi­kein vie­lä tie­dä, mitä tun­teet ovat. Kult­tuu­ris­sam­me on yhä us­ko­muk­sia, et­tä tie­tyt tun­teet ovat huo­no­ja ja kiel­let­ty­jä, An­na Tai­pa­le sa­noo.

Kun jo­tain tun­net­ta ei saa il­mais­ta, syn­tyy tur­vat­to­muut­ta ja us­ko­muk­sia, ku­ten: ”Pär­jään, kun­han en il­mai­se su­ru­a­ni tai vi­haa­ni.”

Asi­an­tun­ti­ja­na val­men­ta­ja An­na Tai­pa­le

Kol­me ta­ri­naa: Ra­kas­ta­mi­nen al­kaa it­ses­tä

Hanna Linnakko

Mari Ke­to­sal­mi: "Suru opet­ti mi­nut ra­kas­ta­maan it­se­ä­ni"

”Elä­mä­ni kään­ne­koh­ta ta­pah­tui kym­me­nen vuot­ta sit­ten, kun äi­ti­ni kuo­li. En ole kos­kaan tun­te­nut yh­tä pal­jon vi­haa ja pel­koa kuin sil­loin. Täs­tä tun­ne­myrs­kys­tä al­koi oma kas­vu­ni.

Oi­val­sin, et­tä elä­mäs­sä tu­lee vas­taan asi­oi­ta, joil­le en voi mi­tään ja joi­ta en voi kor­ja­ta – voin ai­no­as­taan hy­väk­syä ne.

Ym­mär­sin myös, et­tei mi­nun tar­vit­se ol­la roh­kea tai yrit­tää pär­jä­tä yk­sin. Saan myös it­keä.

Kun hy­väk­syin nämä ne­ga­tii­vi­sik­si luo­ki­tel­ta­vat tun­teet ja opin kä­sit­te­le­mään nii­tä, mon­ta upe­aa asi­aa on ta­pah­tu­nut sen jäl­keen. Olen op­pi­nut sa­no­maan ’ei’ pyyn­nöil­le sil­loin, kun olen vä­sy­nyt. Olen op­pi­nut hy­väk­sy­mään eri­ä­vät mie­li­pi­teet ja pi­tä­mään puo­le­ni ar­vos­te­li­joi­ta vas­taan. Mi­nul­la ei ole enää tar­vet­ta se­lit­tää va­lin­to­ja­ni tai miel­lyt­tää mui­ta.

Teen sitä, mis­tä nau­tin ja mikä tun­tuu hy­väl­tä. Tä­mä­hän on oma ar­vo­kas elä­mä­ni, ei ke­nen­kään muun. Me kaik­ki olem­me pie­niä osia maa­il­man­kaik­keu­des­sa, mut­ta oman elä­mäm­me kes­ki­pis­tei­tä. Ei­kä ku­kaan muu voi ol­la omas­sa elä­mäs­sä­ni yh­tä tär­keä kuin minä it­se.”

Hanna Linnakko

Ar­mi Hon­gis­to: “Avi­ok­rii­si he­rät­ti mi­nut unes­ta”

”Rei­lu kak­si vuot­ta sit­ten maa­il­ma­ni ro­mah­ti, kun mie­he­ni il­moit­ti täy­sin yl­lät­tä­en ha­lu­a­van­sa ero­ta. Olim­me ol­leet nai­mi­sis­sa lä­hes 30 vuot­ta. Ulos­päin olin voi­ma­kas­tah­toi­nen ja rei­pas, mut­ta si­säl­lä­ni pik­ku-Ar­mi huu­si ’pi­tä­kää mi­nus­ta!’ Tun­tui, et­ten ol­lut ke­nel­le­kään se maa­il­man tär­kein, pait­si po­jil­le­ni. En osan­nut sa­noa ei ja tein kaik­ke­ni, et­tä muut pi­täi­si­vät mi­nus­ta.

Avi­ok­rii­si opet­ti mi­nut ra­kas­ta­maan it­se­ä­ni. Se oli kuin voi­ma­läp­sy, joka he­rät­ti unes­ta.

Heti mie­he­ni eroil­moi­tuk­sen jäl­keen läh­din Af­rik­kaan ys­tä­vä­ni luo ja se mat­ka pe­las­ti mi­nut, it­se­tun­to­ni ja lo­pul­ta avi­o­liit­to­ni. Af­ri­kas­sa ai­no­as­taan ys­tä­vä­ni tun­si mi­nut ja sain kes­kus­tel­la elä­mäs­tä­ni myös hä­nen ys­tä­vien­sä kans­sa.

Näi­den uu­sien tut­ta­vuuk­sien kom­men­tit ja kes­kus­te­lut aut­toi­vat mi­nua nä­ke­mään it­se­ni ihan uu­del­la ta­val­la. Va­pau­duin kai­kis­ta it­se luo­mis­ta­ni sään­nöis­tä, ole­tuk­sis­ta ja it­se kek­si­mis­tä­ni ta­vois­ta.

Ko­tiin pa­la­si vai­mo, joka piti it­se­ään kau­nii­na, tie­si mitä elä­mäl­tä tah­too ei­kä hä­ven­nyt it­ses­sään mi­tään: ei ryp­py­jään, ikään­sä, alas­ton­ta ke­ho­aan tai toi­vei­taan.

Mie­he­ni oli pian läh­tö­ni jäl­keen ta­jun­nut teh­neen­sä elä­män­sä suu­rim­man vir­heen. Pu­huim­me sel­vik­si, mitä mo­lem­mat ha­lu­a­vat elä­mäl­tään ja so­vim­me suh­teem­me sään­nöt. Tun­sin, et­tä olen va­paa ja mi­nul­la on oi­keus elää sel­lais­ta elä­mää kuin it­se tah­don.

Vih­doin­kin voin sa­noa, et­tä mi­nua ra­kas­te­taan, ra­kas­tan it­se­ä­ni ja olen kai­ken tä­män rak­kau­den ar­voi­nen.”

Hanna Linnakko

Min­na Pa­ja­ri: “En mä­reh­di van­ho­ja te­ke­mi­si­ä­ni”

”Mi­nul­la on iha­na mies, joka hy­väk­syy mi­nut sel­lai­se­na kuin olen. Olem­me ol­leet yh­des­sä 22 vuot­ta ja pi­däm­me yh­teis­tä op­tik­ko­lii­ket­tä. Teem­me pal­jon asi­oi­ta yh­des­sä myös va­paal­la. Mat­kus­te­lem­me ja käym­me kon­ser­teis­sa, te­at­te­ris­sa ja tai­de­näyt­te­lyis­sä.

Mi­nul­la on myös iso ka­ve­ri­po­ruk­ka, jos­sa voin ol­la täy­sin oma it­se­ni. Ku­kaan ei ar­vos­te­le tois­ta, vaan iloit­see ys­tä­vyy­des­tä.

Nuo­rem­pa­na kär­sin jos­kus ul­ko­nä­kök­rii­seis­tä, mut­ta enää en ai­koi­hin. Sil­loin har­voin, kun pa­rin ki­lon vat­sa­mak­ka­ra­ni är­syt­tää, mie­he­ni muis­tut­taa, et­tä se kuu­luu tä­hän ikään. Hän kan­nus­taa mi­nua päi­vit­täin, ja nau­ram­me pal­jon yh­des­sä.

Vaik­ka mi­nul­la ei ole omia lap­sia ole­kaan, en koe jää­nee­ni mis­tään pait­si. Mie­he­ni lap­set ovat ot­ta­neet mi­nut niin hy­vin vas­taan. Vii­mek­si iloit­sin, kun val­loit­ta­va puo­li­tois­ta­vuo­ti­as lap­sen­lap­sem­me oli ky­läs­sä.

Yri­tän vaa­lia ky­kyä nau­raa ja iloi­ta elä­män pie­nis­tä ju­tuis­ta päi­vit­täin. Po­si­tii­vi­sen luon­tee­ni olen pe­ri­nyt äi­dil­tä­ni. En jää mä­reh­ti­mään van­ho­ja te­ke­mi­si­ä­ni, vaan teen rat­kai­sut pa­ris­sa päi­väs­sä ja me­nen eteen­päin. Us­kon, et­tä jo­kai­nen pe­taa elä­män­sä it­se.”

3 as­kel­ta lä­hem­mäs omaa sy­dän­tä

1. Kysy it­sel­tä­si, mis­tä asi­ois­ta nau­tit ja iloit­set. Ne voi­vat ol­la mitä ta­han­sa, lei­po­mi­ses­ta päi­vä­u­niin tai mu­sii­kin kuun­te­luun. Lis­taa asi­at pa­pe­ril­le.

2. Mie­ti, mik­si olet jät­tä­nyt nämä asi­at te­ke­mät­tä. Kir­jaa ylös, mil­lai­sia se­li­tyk­siä olet käyt­tä­nyt.

3. Kuu­los­te­le, mil­lai­nen olo si­nul­la on juu­ri nyt. Mie­ti, voi­sit­ko si­tou­tua joi­hin­kin lis­taa­mii­si ilon­läh­tei­siin muu­ta­man ker­ran vii­kos­sa.

Lue myös: Näin opit ra­kas­ta­maan it­se­ä­si

Kir­jal­li­suut­ta:

An­na Tai­pa­le: Sy­dän­jut­tu, Ota­va 2017

An­na Tai­pa­le: Sy­dän­jut­tu – Löy­dä it­se­si lem­pe­äs­ti -teh­tä­vä­kir­ja, Ota­va 2017

Tara Lan­ge: Ti­ka­puut rak­kau­teen, Ota­va 2017

Ee­vi Mink­ki­nen: Ole it­sel­le­si ar­mol­li­nen, Ota­va 2018

Ca­ri­ta Hel­ls­ten: Vir­taus ja vas­ta­rin­ta – nai­nen mat­kal­la mi­nuu­teen, Kir­ja­pa­ja 2006

Ron­nie Gran­dell: It­se­myö­tä­tun­to, Tam­mi 2015

Lue Myös