Artikkeli

Anu Val­lin­kos­ki

Ne toiset ruuhkavuodet

Margit Lindén kävi töissä, huolehti muistisairaasta äidistään, auttoi lapsenlapsensa hoidossa ja poikansa omakotitaloprojektissa. Isoäidin ruuhkavuodet olivat raskaat mutta rikkaat.

En­sim­mäi­nen kum­mal­li­nen jut­tu ta­pah­tui rei­lu vuo­si­kym­men sit­ten. Mar­git Lindé­nin seit­se­män­kymp­pi­nen äi­ti ryn­tä­si se­ka­va­na hä­nen työ­pai­kal­leen. Ta­val­li­ses­ti niin hy­vin ul­ko­a­sus­taan huo­leh­ti­van äi­din tuk­ka oli homs­sui­nen, ei­kä hän ol­lut lain­kaan lait­tau­tu­nut.

– Äi­ti oli hir­ve­än hä­dis­sään ja näl­käi­nen. Rau­hoit­te­lin hän­tä ja vein hä­net syö­mään. En näyt­tä­nyt hä­nel­le, et­tä si­säl­lä­ni myrs­ky­si. Mie­tin, mitä tämä oi­kein on: tut­tu ih­mi­nen on kuin joku vie­ras. Kos­kaan ei sel­vin­nyt, mik­si hän oi­ke­as­taan tuli, Lindén, 67, muis­te­lee äi­tin­sä en­sim­mäis­tä ou­toa koh­taus­ta.

Sit­tem­min kum­mal­li­sia ta­pauk­sia tuli li­sää. Lindé­nin äi­ti Ai­ri Löfst­röm al­koi myös tar­vi­ta yhä enem­män apua ar­ki­sis­sa puu­his­sa. Lää­kä­ri- ja pank­ki­reis­suil­le hän ha­lu­si ai­na Mar­gi­tin mu­kaan­sa. Pank­ki­a­si­oin­tia var­ten Ai­ri tah­toi an­taa Mar­gi­til­le val­ta­kir­jan.

Kes­ti jon­kin ai­kaa en­nen kuin Mar­git ym­mär­si, mis­tä oli kyse: äi­dil­lä oli muis­ti­sai­raus.

– Vas­ta jäl­ki­kä­teen kä­si­tin, et­tä äi­tiä pe­lot­ti. Hän haki mi­nus­ta tu­kea ja tur­vaa, Mar­git sa­noo nyt.

Vaa­te­myy­mä­läs­sä työs­ken­te­le­vän Mar­gi­tin piti jong­lee­ra­ta työ­vuo­ro­jen ja äi­din lää­kä­ri­reis­su­jen kans­sa yhä use­am­min. Yk­si lää­kä­ri­käyn­ti Hel­sin­gin Vuo­saa­res­ta kes­kus­taan vei mat­koi­neen kaik­ki­neen hel­pos­ti usei­ta tun­te­ja.

– Äi­din me­no­ja oli ko­vin usein, en­kä ha­lun­nut ai­na ra­sit­taa kol­le­go­ja­ni. Sai­raa­las­ta äi­dil­le tul­lei­den kir­jei­den avaa­mi­nen pe­lot­ti. Mie­tin, mil­loin ja min­ne pi­tää men­nä ja mi­ten pit­kään siel­lä me­nee, Mar­git ker­too.

Apua yhä use­am­min

Vä­hi­tel­len äi­ti tar­vit­si apua yhä use­am­min. Lo­pul­ta Mar­gi­tin piti oman ko­din li­säk­si huo­leh­tia äi­din­kin ko­dis­ta.

– On­nek­si apua sai kau­pun­gil­ta. En­sin ko­ti­sai­raan­hoi­ta­ja kävi ker­ran päi­väs­sä, lo­pul­ta kol­me ker­taa päi­väs­sä. Olen hir­ve­än kii­tol­li­nen tuos­ta avus­ta. Ko­ti­sai­raan­hoi­ta­jat te­ke­vät hie­noa työ­tä, Mar­git kiit­te­lee.

Kol­me ko­ti­käyn­tiä ei Mar­gi­tin mie­les­tä kui­ten­kaan riit­tä­nyt, vaan hän kävi äi­tiä kat­so­mas­sa usein en­nen työ­vuo­ron al­kua tai il­lal­la töi­den jäl­keen. Mar­git hoi­ti äi­din kaup­pa­käyn­nit, sii­vo­si, huo­leh­ti pa­pe­ri­töis­tä, lää­kä­ri­käyn­neis­tä ja ai­ka­tau­lu­tuk­ses­ta, kam­pa­si tuk­kaa ja lak­ka­si kyn­net, is­tui ja seu­rus­te­li.

Mar­git al­koi teh­dä ly­hen­net­tyä työ­viik­koa, jot­ta oli­si eh­ti­nyt hoi­taa kai­ken.

– Äi­ti myös soit­ti usei­ta ker­to­ja päi­väs­sä. Mil­loin oli vis­pi­puu­ro lop­pu tai mai­to käy­mäs­sä vä­hiin. Toi­veet oli­si pi­tä­nyt täyt­tää heti. Jos­kus tus­kas­tuin jat­ku­vaan soit­te­luun. Mut­ta sit­ten, kun äi­ti ei enää ky­en­nyt soit­ta­maan, olin­kin jär­kyt­ty­nyt. Tun­tui kuin joku pala oli­si puut­tu­nut, Mar­git ker­too.

Tun­nit lop­pu­vat kes­ken

Muis­ti­sai­rail­le omi­nai­seen ta­paan 88-vuo­ti­aan Ai­rin mie­li­a­la vaih­te­lee. Vie­lä ko­to­na ol­les­saan hän saat­toi kiu­kus­tua Mar­gi­til­le pie­nes­tä, ei­kä jär­ki­pu­he ai­na aut­ta­nut.

– Hän saat­toi soit­taa il­lal­la, mi­ten sot­ken kaik­ki asi­at. Huo­men­na on lää­kä­ri, en­kä ol­lut hä­nen mie­les­tään taas­kaan hoi­ta­nut asi­oi­ta. Yri­tin se­lit­tää, et­tä ei se lää­kä­ri huo­men­na ole. Vä­lil­lä tun­tui kuin oli­si ol­lut 3-vuo­ti­aan kiuk­ku­pus­sin kans­sa. Yri­tin muis­tut­taa it­sel­le­ni, et­tä hän ei voi kiu­kul­leen mi­tään, Mar­git sa­noo.

Äi­din tar­vi­tes­sa Mar­gi­tia kaik­kein eni­ten tun­nit oli­vat lop­pua vuo­ro­kau­des­ta kes­ken. Äi­din hoi­van ja työn li­säk­si Mar­gi­tia pi­ti­vät kii­rei­si­nä pie­ni lap­sen­lap­si ja po­jan oma­ko­ti­ta­lo­työ­maa.

– En oi­kein edes ym­mär­rä, mi­ten jak­soin. Ne pal­jon pu­hu­tut lap­si­per­hei­den ruuh­ka­vuo­det kal­pe­ne­vat sil­le to­hi­nal­le, min­kä kes­kel­lä tuol­loin olin, Mar­git sa­noo.

Vas­ta­pai­noa Mar­git on am­men­ta­nut lä­hei­sis­tä, ys­tä­vis­tä ja har­ras­tuk­sis­ta. Tiu­kim­pi­na­kin vuo­si­na hän on käy­nyt vii­koit­tain pi­la­tek­ses­sa. Ny­kyi­sin ai­kaa on myös ve­si­jump­paan, nis­ka- ja sel­kä­jump­paan sekä kon­sert­ti­käyn­tei­hin.

– Jos ei it­se saa ener­gi­aa, niin ei sitä myös­kään voi an­taa, Mar­git sa­noo.

Luo­vun äi­dis­tä vä­hit­täin

Vaik­ka vuo­det äi­din kans­sa ovat ol­leet vä­lil­lä hen­ki­ses­ti ras­kai­ta ja eteen­päin on jak­sa­nut raa­hus­taa ham­mas­ta pur­ren, Mar­git ei te­ki­si toi­sin.

– Enem­män on ol­lut hy­vää kuin huo­noa. Mi­nus­ta tämä yh­tei­nen ai­ka on lä­hen­tä­nyt mei­tä. Meil­lä on ol­lut pal­jon iha­nia het­kiä ja suur­ta rak­kaut­ta. Olen näh­nyt myös äi­din heik­kou­den ja hau­rau­den. Suru on seu­ran­nut mu­ka­na. Luo­vun äi­dis­tä vä­hit­täin. Äi­din elä­män­tai­dot hii­pu­vat ja per­soo­na muut­tuu.

Mar­git muis­te­lee, mi­ten hä­nen lap­suu­den­per­hees­sään ei juu­ri ha­lail­tu ei­kä pu­hut­tu tun­teis­ta. Äi­ti ja isä te­ki­vät töi­tä ja kes­kit­tyi­vät ra­ken­ta­maan so­dan­jäl­keis­tä Suo­mea. Vas­ta vii­me vuo­det ovat tuo­neet sy­vän hel­lyy­den äi­din ja tyt­tä­ren suh­tee­seen.

Äi­ti on kii­tol­li­nen

Nyt Ai­ri on ol­lut Pa­ki­la­ko­dis­sa muis­ti­sai­rai­den osas­tol­la va­jaan vuo­den. Mar­git jäi eläk­keel­le pari vuot­ta sit­ten, mut­ta käy yhä töis­sä muu­ta­ma­na päi­vä­nä vii­kos­sa.

– Käyn kat­so­mas­sa äi­tiä ker­ran tai kak­si vii­kos­sa. En vain pii­pah­da, vaan olen tääl­lä mon­ta tun­tia ker­ral­la. Käym­me yh­des­sä hoi­va­ko­din kah­vi­las­sa tai mu­siik­ki­het­kis­sä. Lai­tan äi­din tuk­kaa. Tämä on sitä mei­dän yh­teis­tä ai­kaa nyt, Mar­git sa­noo hy­myil­len.

Ai­ri on an­ta­nut kii­tos­ta hoi­vas­ta tyt­tä­rel­leen. Eri­tyi­sen kii­tol­li­nen hän on ol­lut Mar­gi­tin lait­ta­mis­ta her­kuis­ta.

– Muis­tan vii­mei­sen ker­ran, kun is­tuim­me äi­din ker­ros­ta­lo­ko­din pi­ha­maal­la. Sii­nä las­ten hiek­ka­laa­ti­kon luo­na. Olin teh­nyt pan­nu­kak­kua ja keit­tä­nyt ra­par­pe­ri­kiis­se­liä. Läm­min kiis­se­li oli la­si­pul­los­sa, jon­ka ym­pä­ril­lä oli vil­la­suk­ka. Äi­ti mais­te­li ja huo­kai­li: ”Oi, et­tä on hy­vää”.

Omais­ta hoi­ta­va, tun­ne oi­keu­te­si

Työ­so­pi­mus­lain mu­kaan pal­kan­saa­jal­la on oi­keus ol­la töis­tä pois äkil­li­ses­ti sai­ras­tu­neen omai­sen hoi­don jär­jes­tä­mi­sek­si. Pois­sa­o­lo saa kes­tää noin vii­kon. Va­paa on pal­ka­ton.

Työn­te­ki­jä voi so­pia työ­nan­ta­jan kans­sa myös tätä pi­dem­mäs­tä pal­kat­to­mas­ta pois­sa­o­los­ta tai työ­a­jan ly­hen­tä­mi­ses­tä. Työ­nan­ta­jan pi­tää sel­vit­tää, mi­ten pois­sa­o­lo tai työ­a­jan ly­hen­tä­mi­nen oli­si mah­dol­lis­ta. Jos työ­nan­ta­ja kiel­täy­tyy jär­jes­te­lys­tä, pi­tää hä­nen esit­tää asi­al­li­set pe­rus­teet, mik­si se ei ole mah­dol­lis­ta.

Myös työs­sä­käy­vä voi ha­kea omais­hoi­don tu­kea. Omais­hoi­don tuki koos­tuu hoi­to­palk­ki­os­ta ja hoi­det­ta­val­le tar­koi­te­tuis­ta pal­ve­luis­ta.

Kun­ta päät­tää omais­hoi­don tuen myön­tä­mi­ses­tä. Omai­nen voi pyy­tää kun­nal­ta pal­ve­lu­tar­peen ar­vi­oin­tia ja ko­ti­käyn­tiä. Jos omai­nen ha­lu­aa jat­kaa työs­ken­te­lyä, pi­tää neu­von­pi­dos­sa kun­nan vir­ka­mie­hen kans­sa kat­soa, mil­lai­sia pal­ve­lui­ta kun­ta voi­si tar­jo­ta hoi­vat­ta­val­le, jot­ta hoi­vaa­jan työs­sä­käyn­ti oli­si mah­dol­lis­ta.

Kun­ta voi myös päät­tää, et­tei se myön­nä omais­hoi­don tu­kea. Pää­tök­ses­tä voi va­lit­taa.

Alim­mil­laan omais­hoi­ta­jan hoi­to­palk­kio on hie­man al­le 400 eu­roa ja enim­mil­lään noin 1 700 eu­roa kuu­kau­des­sa. Hoi­dol­li­ses­ti ras­kaan siir­ty­mä­vai­heen ai­ka­na hoi­to­palk­ki­on ala­ra­ja on hie­man al­le 800 eu­roa kuus­sa. Täl­löin kyse on esi­mer­kik­si saat­to­hoi­dos­ta.

Lue Myös