Artikkeli

Muistot eivät olekaan faktaa

Muisti on kuriton koira, joka paneutuu pötkölleen minne haluaa. Siksi esimerkiksi sisarukset muistavat lapsuuden eri tavalla. Kaikki muistot ovat osittain virheellisiä, ja jokainen muistelukerta tuo ne pintaan hieman erilaisina.

Pik­ku­sis­ko ajaa. Is­tun vie­res­sä pel­kää­jän pai­kal­la val­koi­ses­sa far­ma­ri­au­tos­sa. Pa­luu­lii­ken­ne maal­ta viu­huu moot­to­ri­tiel­lä kat­ke­a­mat­to­ma­na nau­ha­na. Sun­nun­tai-il­ta­päi­vä mu­hii hel­tees­sä.

Mat­kal­la mum­mo­las­ta ko­tiin pu­hum­me lap­suu­den­per­hees­täm­me ja muis­tois­tam­me, tau­ko­a­mat­ta. Sii­nä ei ole mi­tään poik­keuk­sel­lis­ta. Mut­ta ai­hees­sa on. Kai­rau­dum­me yhä sy­vem­mäl­le muis­toi­hin, jois­ta em­me ole kos­kaan kes­kus­tel­leet. Meil­lä on kym­me­nen vuot­ta ikä­e­roa, jo­ten olem­me kas­va­neet yh­des­sä ja erik­seen. Kun muu­tin ko­toa opis­ke­li­ja­bok­siin Tam­pe­reel­le, si­sa­re­ni oli pie­nen ky­lä­kou­lun kol­man­nel­la luo­kal­la.

Tun­tuu sil­tä kuin oli­sim­me avan­neet maa­han hau­da­tun kap­se­lin, jos­ta purs­kah­taa esiin ai­na uu­sia muis­to­ja. Nii­den ja­ka­mi­nen loh­dut­taa, mut­ta myös kir­pai­see. Sil­tä­kö si­nus­ta tun­tui? Tuol­lais­ta­ko elä­mä sii­nä vai­hees­sa oli?

MUIS­TOI­HIN EI OLE YK­SI­NOI­KEUT­TA

Ta­ju­an kak­si asi­aa. Sis­ko­ni on elä­nyt lap­suu­den­per­hees­täm­me ai­van eri­lai­sen vai­heen kuin minä. Minä olen tain­nut omia ta­ri­nan kä­si­kir­joi­tuk­sen.

Tyk­kään tois­tel­la ta­ri­naa huo­let­to­mas­ta lap­suu­des­ta­ni. Olin on­nel­li­nen, ai­na au­rin­kois­ten ke­sä­päi­vien lap­si. Ta­ri­naa­ni olen va­li­koi­nut muis­tot, jot­ka so­pi­vat ku­vaan, jon­ka ha­lu­an an­taa it­ses­tä­ni. Olen ti­put­ta­nut pois ne, jot­ka ei­vät is­tu pa­la­pe­lii­ni.

Mut­ta mi­nul­la ei ole yk­si­noi­keut­ta lap­suu­den­per­hee­ni ta­ri­naan.

Pe­ril­lä en­sin it­kem­me ja sit­ten ha­laam­me keit­ti­ös­sä­ni. Tun­tuu kuin oma iden­ti­teet­ti oli­si ajet­tu pit­kän pe­suoh­jel­man läpi huuh­te­lui­ne ja lin­kouk­si­neen. Olo on huo­jen­tu­nut, hau­ras ja pal­jas.

Kir­joi­tan ko­ke­muk­ses­ta myö­hem­min teks­tin, jo­hon muo­toi­len ta­ri­nan ope­tuk­sen: ”Vai­ke­ne­mi­nen ei ole kul­taa, pu­hu­mi­nen ja kuun­te­le­mi­nen ovat.”

MUIS­TIL­LA ON OMA TAH­TO

Ikä­e­ron vuok­si muis­tam­me sis­ko­ni kans­sa lap­suu­den­per­hees­tä eri­lai­sia asi­oi­ta. Mut­ta se ei ole ai­noa se­li­tys. Muis­til­la on näet oma tah­to.

Et­sin ko­to­na kir­ja­hyl­lys­tä Dou­we Draa­is­man te­ok­sen Muis­ti­kir­ja. En­sim­mäi­sis­tä muis­tois­ta unoh­ta­mi­sen us­vaan. Hol­lan­ti­lai­nen psy­ko­lo­gi­an his­to­ri­an pro­fes­so­ri lai­naa maan­mie­hen­sä Cees Noo­te­boo­min Ri­tu­aa­le­ja-ro­maa­nia, jos­sa tämä kir­joit­taa, et­tä muis­ti on kuin koi­ra, joka pa­neu­tuu ma­kuul­le mi­hin ha­lu­aa.

Koi­ra on myös ha­ja­mie­li­nen, sil­lä toi­vo­mam­me ke­pin si­jas­ta se voi nou­taa vaik­ka pal­lon. Hän­tää hei­lut­ta­en se kii­kut­taa mä­reh­dit­tä­väk­si myös ikä­viä muis­to­ja, jois­ta ha­lu­ai­si jo pääs­tä eroon. Vaik­ka­pa yön tun­tei­na, kun odo­tam­me un­ta tu­le­vak­si, mie­leen muis­tuu, kuin­ka pomo töl­väi­si kak­si vuot­ta sit­ten ikä­väs­ti pa­la­ve­ris­sa.

Muis­ti ei kyy­dit­se mei­tä ai­ka­mat­kal­le men­nei­syy­teen sel­lai­se­na kuin se jos­kus oli. Kaik­ki muis­tot ovat enem­män tai vä­hem­män vir­heel­li­siä.

”Muis­to­jen tark­kuus vaih­te­lee, mut­ta useim­mi­ten ne ovat riit­tä­viä. Kun on tut­kit­tu vir­heel­li­siä muis­ti­ku­via, on to­det­tu, et­tä ydin on tot­ta, vaik­ka yk­si­tyis­koh­dat heit­tä­vät. Vaa­ti­si val­ta­van mää­rän työ­tä, et­tä jon­kun asi­an muis­tai­si täy­sin yk­si­tyis­koh­tai­ses­ti. Sel­lai­set muis­tot ei­vät yleen­sä lii­ty ta­pah­tu­maan, vaan asi­aan, joka on ope­tel­tu etu- ja ta­ka­pe­rin”, ku­vai­lee eri­kois­tut­ki­ja, psy­ko­lo­gi­an toh­to­ri Vir­pi Ka­la­kos­ki Työ­ter­veys­lai­tok­sel­ta.

JO­KAI­NEN MUIS­TO­KER­TA ON ERI­LAI­NEN

Muis­ta­mi­nen on ak­tii­vi­nen pro­ses­si. Tie­tys­sä mie­les­sä muis­to luo­daan ai­na uu­del­leen, kun se nos­te­taan esiin. Vaik­ka luu­len, et­tä kai­van muis­tis­ta­ni sa­man­lai­si­na py­sy­vät muis­ti­ku­vat, ne ovat pi­kem­min­kin kes­ke­ne­räi­siä ta­lo­ja, jot­ka ra­ken­ne­taan muis­te­le­mi­sen ai­ka­na he­rän­neis­tä mie­li­ku­vis­ta.

Kun pa­lau­tan muis­ti­ku­vaa mie­leen, muis­ti­jäl­ki on het­ken ak­tii­vi­ses­sa ti­las­sa. Sil­loin sitä voi muut­taa. Joka ker­ta, kun muis­te­len, muis­toon vai­kut­ta­vat esi­mer­kik­si sen­het­ki­nen ti­lan­ne ja tun­nel­ma.

”Muis­ti ei ole ko­pi­o­ko­ne, vaan ta­ri­nan­ker­to­ja, joka käyt­tää muis­tel­les­sam­me esi­mer­kik­si mie­li­ku­vi­tus­ta. Ai­vois­sa ei ole eri­tyis­tä osaa, jo­hon muis­tot va­ras­toi­tui­si­vat, vaan ky­sees­sä on ver­kos­to, jos­sa on eri­lai­sia aja­tuk­sia, mie­li­ku­via, tun­te­muk­sia ja kaik­kea sitä, mitä on näh­ty, lu­et­tu ja kuul­tu. Ne se­koit­tu­vat muis­tel­les­sa yh­teen”, ku­vaa tut­ki­ja ja psy­ko­te­ra­peut­ti Mar­ja Saa­ren­hei­mo.

Muis­tia voi­si ku­va­ta ris­paan­tu­neek­si ka­la­ver­kok­si.

”Verk­ko­kin hau­ras­tuu ja voi re­ve­tä, kun sitä käy­te­tään pit­kään. Re­ven­nyt koh­ta sol­mi­taan yh­teen päät­te­le­mäl­lä tai kun ta­pah­tuu jo­tain, joka muis­tut­taa al­ku­pe­räis­tä asi­aa. Kun ajat­te­lee jo­tain asi­aa, myös sii­hen liit­ty­vät asi­at ak­ti­voi­tu­vat muis­ti­ver­kos­tos­sa. Asi­at kyt­key­ty­vät muis­tis­sa toi­siin­sa usei­den link­kien kaut­ta, min­kä vuok­si mie­leen tu­le­van muis­ton to­del­lis­ta al­ku­pe­rää on vai­kea jäl­jit­tää”, Vir­pi Ka­la­kos­ki ku­vai­lee.

MUIS­TOT JÄR­JES­TY­VÄT TEE­MOIT­TAIN

Muis­tot ovat jär­jes­täy­ty­neet tee­moit­tain. Sik­si tiet­tyä ti­lan­net­ta muis­tut­ta­va ta­pah­tu­ma voi tuo­da mie­leen tee­man mu­kai­sia muis­to­ja.

Kos­ka esi­mer­kik­si len­tä­mi­seen liit­ty­vät ko­ke­muk­set ovat ai­ka sa­man­lai­sia, ne ovat myös muis­ti­ver­kos­sa lä­hek­käin, ja muis­ti­ku­vat se­koit­tu­vat toi­siin­sa. Em­me myös­kään luon­tai­ses­ti muis­ta asi­oi­ta ai­ka­jär­jes­tyk­ses­sä, vaan tuo­tam­me sen it­se, kun si­joi­tam­me muis­ton tiet­tyyn koh­taan omal­le elä­män­ja­nal­le.

Myös yh­des­sä muis­to­ja ve­res­tel­les­sä ne se­koit­tu­vat hel­pos­ti kes­ke­nään. Kun muis­te­len sis­ko­ni kans­sa, hä­nen muis­ton­sa voi­vat al­kaa tun­tua omil­ta­ni. Jos se­lai­lem­me va­lo­ku­via yh­des­sä, se ”vir­kis­tää” muis­ti­a­ni.

Ih­mi­sel­lä on hir­vit­tä­vän huo­no läh­de­muis­ti, siis se, et­tä muis­tai­sim­me, mis­tä muis­to on pe­räi­sin. On lä­hes mah­do­ton­ta sa­noa, pe­rus­tuu­ko muis­ti­ku­va sii­hen, mitä olen it­se ko­ke­nut, mitä sis­ko tai van­hem­mat ovat ker­to­neet, mitä olen näh­nyt va­lo­ku­vas­ta, mitä ta­pah­tu­maan on se­koit­tu­nut jos­tain toi­ses­ta ta­pah­tu­mas­ta tai mitä luin jos­tain kir­jas­ta, kun ajat­te­lin, et­tä tämä on ai­van kuin mi­nun lap­suu­des­ta­ni.

SÄI­LÖ­MUIS­TI JA TYÖ­MUIS­TI

Ar­ki­kie­les­sä muis­til­la tar­koi­te­taan usein säi­lö­muis­tia, jota kut­su­taan myös pit­kä­kes­toi­sek­si muis­tik­si. Se säi­lyt­tää ni­men­sä mu­kai­ses­ti kaik­kea tie­toa, jota en juu­ri nyt käy­tä.

Työ­muis­ti taas on täs­sä ja nyt. Se pi­tää asi­oi­ta pääs­sä­ni vain 10−20 se­kun­tia. Jot­ta voi­sin muis­taa, työ­muis­tis­sa kä­si­tel­ty tie­to on pai­net­ta­va säi­lö­muis­tiin, jos­ta se tar­peen vaa­ties­sa pa­lau­te­taan taas mie­leen eli ta­kai­sin työ­muis­tiin. Ja taas: kun van­ho­ja asi­oi­ta on työs­tet­ty työ­muis­tis­sa, ne tal­ti­oi­tu­vat hie­man muok­kau­tu­nei­na

säi­lö­muis­tiin.

”Säi­lö­muis­ti­kaan ei ole luo­tet­ta­va ar­kis­to, jos­sa asi­at säi­lyi­si­vät sel­lai­si­naan. Se on kuin kel­la­ri, jos­sa hil­lot vä­lil­lä pi­laan­tu­vat”, Ka­la­kos­ki ku­vaa.

Säi­lö­muis­ti ja­kaan­tuu tai­to­muis­tiin ja asi­a­muis­tiin. Se ja­e­taan edel­leen tie­to­muis­tiin ja ta­pah­tu­ma- eli epi­so­di­seen muis­tiin. Elä­män myö­tä kart­tu­vis­ta tie­dois­ta ja ta­pah­tu­mis­ta voi syn­tyä elä­mä­ker­ta­muis­to­ja, jot­ka ovat hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti mer­kit­tä­viä. Kaik­ki muis­tot ei­vät kui­ten­kaan ole lau­sut­ta­vis­sa: eksp­li­siit­ti­set muis­tot pys­tym­me pa­laut­ta­maan mie­leen, imp­li­siit­ti­siin em­me ”pää­se kä­sik­si”.

MITÄ LAP­SE­NI MUIS­TAA AI­KUI­SE­NA?

Ruo­ka­pöy­dän pääs­sä is­tu­va ne­li­vuo­ti­as tui­jot­taa mi­nua tus­kas­tu­nee­na: ”Et sä äi­ti muis­ta?” Hän ku­vai­lee ta­pah­tu­maa, jon­ka muis­ta­mi­sek­si mi­nun on pin­nis­tel­tä­vä an­ka­ras­ti.

Poi­ka­ni muis­ti tun­tuu toi­mi­van te­rä­väs­ti kuin par­ta­veit­si. Hän on eh­ti­nyt pai­naa mie­leen­sä jo kai­ken­lais­ta ja jut­te­lee um­met ja lam­met muis­ta­mis­taan asi­ois­ta. Hän on sel­väs­ti myös poh­ti­nut nii­tä. Jot­kut ta­pah­tu­mat ovat teh­neet sy­vän vai­ku­tuk­sen. Mitä hän mah­taa muis­taa ai­kui­se­na ku­ten Draa­is­ma ni­mit­tää var­hai­sim­pia muis­to­ja.

Mo­nien­tut­ki­mus­ten mu­kaan var­hai­sim­mat muis­tot ovat pe­räi­sin noin­kol­men vuo­den iäs­tä.

Muis­tin ke­hit­ty­mi­nen on si­dok­sis­sa­kä­sit­teel­li­sen ajat­te­lun ja kie­len syn­tyyn. Vas­ta kä­sit­teel­li­ne­na­jat­te­lu te­kee muis­tois­ta tie­toi­sia ja ta­ri­nal­li­sia.

”Lap­si voi al­kaa an­taa ta­pah­tu­mil­le mer­ki­tyk­siä: mitä ne tar­koit­ta­vat. Ei ole enää vain tun­nel­mia ja tun­tei­ta, vaan nii­hin liit­tyy ta­ri­na”, Saa­ren­hei­mo ku­vai­lee.

MUIS­TIA EI OLE IL­MAN MI­NÄÄ

Ko­ke­muk­set ei­vät voi tal­len­tua hen­ki­lö­koh­tai­se­na muis­to­na niin kau­an kuin lap­sel­la ei ole eril­lis­tä ”mi­nää”. Muis­ti il­man mi­nää on yh­tä mah­do­ton kuin oma­e­lä­mä­ker­ta il­man pää­hen­ki­löä.

Oma­e­lä­mä­ker­ral­li­nen muis­ti al­kaa toi­mia kuin ai­kui­sel­la en­sim­mäis­ten kou­lu­vuo­sien vai­heil­la. Tut­ki­jat pu­hu­vat lap­suu­si­än am­ne­si­as­ta eli muis­ti­au­kos­ta,

jon­ka vuok­si em­me enää ky­ke­ne pa­laut­ta­maan mie­leen juu­ri mi­tään var­hai­ses­ta lap­suu­des­ta.

Kuin­ka sit­ten on mah­dol­lis­ta, et­tä mo­net pys­ty­vät ku­vai­le­maan yk­si­tyis­koh­tai­sen muis­ti­ku­van ajal­ta, jol­loin he ovat ol­leet al­le 3-vuo­ti­ai­ta? ”Var­hai­set, ais­tin­va­rai­set muis­ti­ku­vat voi­vat säi­lyä, mut­ta nii­hin on lii­tet­ty myö­hem­min tul­kin­taa. Muis­ti­ku­vaa on vaa­lit­tu, mut­ta sii­hen on ajan mit­taan al­ka­nut liit­tyä kai­ken­lais­ta.

Lo­pul­ta on mah­do­ton­ta erot­taa, mikä on al­ku­pe­räi­nen muis­ti­ku­va ja mikä myö­hem­min tul­lut­ta”, Saa­ren­hei­mo se­lit­tää.

MI­NUA EI OLI­SI IL­MAN MUIS­TIA

Mi­nua ei oli­si il­man muis­tia. Koko per­soo­nal­li­suus, kä­si­tys it­ses­tä, pe­rus­tuu pit­käl­ti muis­tiin. Sen avul­la tie­dän, kuka olen, mis­sä olen ja mitä olen te­ke­mäs­sä. Il­man muis­tia en pys­tyi­si ker­to­maan elä­män­ta­ri­naa­ni.

Pa­la­taan het­keen, kun teem­me ha­vain­to­ja jos­ta­kin ta­pah­tu­mas­ta. Su­ku­juh­lis­sa ko­ho­tel­laan mal­jo­ja. Kiin­ni­täm­me si­sa­rus­ten kans­sa huo­mi­o­ta eri­lai­siin asi­oi­hin. Yk­si meis­tä muis­taa, mitä pu­heen pi­tä­jäl­lä on pääl­lä, toi­nen mitä on sa­not­tu, kol­mas tun­nel­man. Myös sik­si muis­tam­me lap­suu­den ta­pah­tu­mia eri ta­val­la.

Elä­män­ta­ri­nan tois­ta­mi­ses­sa ei siis ole kyse vält­tä­mät­tä tie­toi­ses­ta va­li­koin­nis­ta ja ha­lus­ta ko­ros­taa muis­to­ja, jot­ka so­pi­vat mi­nä­ku­vaan. Pe­rin­nön­ja­os­sa voi tul­la aja­tel­leek­si, et­tä toi­nen ta­hal­laan unoh­taa tai vää­ris­te­lee. Mut­ta eh­kä hän on vain kiin­nit­tä­nyt huo­mi­o­ta eri asi­oi­hin. Eri asi­at ovat ol­leet hä­nel­le tär­kei­tä.

”Ha­vait­sem­me asi­oi­ta, joi­hin oma mie­len­kiin­to koh­dis­tuu.

Tem­pe­ra­ment­ti vai­kut­taa sii­hen, mi­ten kiin­ni­täm­me huo­mi­o­ta asi­oi­hin. Myös kul­loi­nen­kin tun­ne­ti­la vai­kut­taa: jos on hy­väl­lä mie­lel­lä, ha­vait­see sii­hen so­pi­via asi­oi­ta, jos taas ala­vi­rei­sel­lä, ha­vait­see tätä mie­li­a­laa tu­ke­via asi­oi­ta”, Saa­ren­hei­mo lu­et­te­lee.

SUL­JEM­ME POIS JA SE­LI­TÄM­ME

”Jos elä­mäs­sä tu­lee ti­lan­tei­ta, jot­ka so­ti­vat vah­vas­ti sitä ku­vaa vas­taan, joka meil­lä on it­ses­täm­me, ha­lu­am­me joko sul­kea ne pois tai se­lit­tää ta­val­la, joka so­pii yh­teen mo­raa­lim­me ja mi­nä­kä­si­tyk­sem­me kans­sa”, Saa­ren­hei­mo ku­vaa.

Saa­ren­hei­mo kä­sit­te­lee kir­jas­saan Muis­ta­mi­sen vim­ma Bern­hard Schlin­kin ro­maa­nia Lu­ki­ja, jos­sa nuo­ri poi­ka ra­kas­tuu so­dan­jäl­kei­ses­sä Sak­sas­sa it­se­ään van­hem­paan nai­seen.

Myö­hem­min ju­ris­tik­si opis­kel­les­saan mies seu­raa oi­keu­den­käyn­tiä, jos­sa syy­tet­tyi­nä on vii­si Ausch­wit­zin kes­ki­tys­lei­ril­lä var­ti­ja­na toi­mi­nut­ta nais­ta. Yk­si heis­tä on ky­sei­nen nai­nen. Mies al­kaa miet­tiä, mitä muis­tol­le rak­kau­des­ta ta­pah­tuu, kun osoit­tau­tuu, et­tä rak­kau­den koh­de on paha ih­mi­nen – ja mi­ten so­vit­taa ris­ti­rii­tai­nen ai­nes elä­män­ta­ri­naan­sa.

KER­TAUS ON MUIS­TO­JEN ÄI­TI

Muis­tot ker­ra­taan su­ku­pol­ves­ta toi­seen. Tois­tan lap­sel­le­ni ta­ri­noi­ta, jot­ka hän ha­lu­aa kuul­la yhä uu­des­taan: ”Äi­ti, ker­ro mitä sä ajat­te­lit, kun näit en­sim­mäi­sen ker­ran mi­nut.” Minä muis­te­len: ”Ajat­te­lin, et­tä olit maa­il­man su­loi­sin.”

Myös minä olen pe­ri­nyt pal­jon muis­to­ja ja va­lo­ku­via lap­suu­des­ta­ni. Te­pas­te­len haa­lis­tu­neis­sa po­la­roi­deis­sa ja mus­ta­val­koi­sis­sa ku­vis­sa maa­lais­ta­lon nur­mi­kol­la. Kiuk­kui­len mum­mo­las­sa Pih­ti­pu­taal­la. Po­see­raan si­ni­sen pol­ku­pyö­rä­ni se­läs­sä.

Lap­suu­den muis­to­ni voi­vat pe­rus­tua myös näi­hin va­lo­ku­viin. Mut­ta jos muis­tot oli­si­vat lap­se­na nur­mi­kol­le pys­ty­tet­ty orans­si telt­ta ja va­lo­ku­vat telt­ta­kep­pe­jä, telt­ta oli­si ro­mah­ta­nut ai­ko­ja sit­ten. Va­lo­ku­vat näet ovat ko­vin hau­rai­ta kep­pe­jä.

PÄS­SI JA MINÄ VA­LO­KU­VAS­SA

Eri­tyi­sen hy­vin muis­tan va­lo­ku­van, jos­sa po­see­raan tal­vi­pak­ka­sil­la ko­ti­pi­hal­la iso­vel­je­ni ja päs­sin kans­sa. Päs­siin liit­ty­vää ta­ri­naa mi­nul­le on ker­rot­tu yhä uu­des­taan: Kuin­ka päs­si oli äkäi­nen kai­kil­le muil­le pait­si meil­le. Kuin­ka veim­me sen ker­ran si­säl­le ko­din, maa­lais­ta­lon, tu­paan. Ja kuin­ka pa­haa aa­vis­ta­ma­ton hoi­ta­ja­mum­mom­me säi­käh­ti, kun päs­si mää­käi­si.

Pi­dän ta­ri­nas­ta ko­vas­ti. Se kuu­luu nii­hin lu­kui­siin ker­to­muk­siin, jois­sa olim­me vel­je­ni kans­sa rii­vi­öi­tä, joi­den las­ten­hoi­ta­jat vaih­tui­vat no­pe­as­ti ja jot­ka ker­ran sy­tyt­ti­vät ison tu­li­pa­lon­kin niin, et­tä pa­lo­kun­ta tuli kau­pun­gis­ta saak­ka pai­kal­le. Ne so­pi­vat omaan ta­ri­naa­ni ra­sa­vil­lis­tä poi­ka­ty­tös­tä.

En kui­ten­kaan voi ol­la var­ma, ovat­ko ky­sees­sä omat muis­to­ni vai ta­ri­nat, joi­ta per­he­pii­ris­sä on ker­rot­tu ja jot­ka ovat muut­tu­neet elä­vil­tä tun­tu­vik­si muis­ti­ku­vik­si. Niin tai näin, muis­to on liit­ty­nyt osak­si elä­män­ta­ri­naa­ni. Olen ai­na va­li­koi­nut sen uu­del­leen ma­kus­tel­ta­vak­si muis­to­jen mar­ke­tis­ta.

VA­LE­MUIS­TOT TUN­TU­VAT OMIL­TA

Lu­kui­sis­sa tut­ki­muk­sis­sa on to­dis­tet­tu, et­tä mie­leen voi is­tut­taa va­le­muis­to­ja. Kun ku­vi­tel­tua ti­lan­net­ta syö­te­tään riit­tä­vän kau­an, se al­kaa tun­tua tu­tul­ta.

Va­le­muis­to muut­tuu omak­si, ja ih­mi­nen ker­too su­ju­vas­ti ta­pah­tu­mis­ta, joi­ta ei kos­kaan ole ko­ke­nut. Si­nut saa­tai­siin muis­ta­maan vaik­ka­pa syn­ty­mä­si jäl­kei­nen päi­vä tai se, kuin­ka ek­syit 5-vuo­ti­aa­na kaup­pa­kes­kuk­ses­sa.

Draa­is­ma ker­too Muis­ti­kir­jas­sa, kuin­ka tun­net­tu sveit­si­läi­nen ke­hi­tysp­sy­ko­lo­gi Jean Pi­a­get ”muis­ti”, et­tä tun­te­ma­ton mies kaap­pa­si hä­net kak­si­vuo­ti­aa­na las­ten­hoi­ta­jan työn­tä­mis­tä rat­tais­ta Pa­rii­sin Champs Élys­ées’llä. Kun Jean oli 15-vuo­ti­as, per­he sai kir­jeen, jos­sa las­ten­hoi­ta­ja tun­nus­ti se­pit­tä­neen­sä ta­ri­nan. Ta­ri­nas­ta oli tul­lut pik­ku­po­jan oma muis­to.

Omia muis­ti­ku­via pi­de­tään to­si­na ja muut­tu­mat­to­mi­na myös toi­min­ta­ky­vyn vuok­si. Oli­si sie­tä­mä­tön­tä, jos koko ajan pi­täi­si epäil­lä, on­ko muis­to tot­ta. Toi­saal­ta muis­te­lun ta­voit­tee­na ei­vät ole yk­si yh­teen -muis­tot. Muis­te­lu on enem­män oman elä­män työs­tä­mis­tä tätä het­keä ja tu­le­vaa var­ten.

”Ei­vät­hän muis­tot py­hiä ole”, Ka­la­kos­ki nau­rah­taa.

Unoh­ta­mi­ses­ta on ilo­a­kin. Mei­dän on tar­peen unoh­taa, jot­ta mie­li ei tul­vi­si ka­oot­ti­ses­ti sa­ma­nar­voi­sia asi­oi­ta. Sitä pait­si on te­ho­kas­ta, et­tä osaam­me tii­vis­tää vaik­ka­pa lap­suu­den ta­pah­tu­mat na­pa­kak­si pa­ke­tik­si.

”Ih­mi­sen te­hok­kuus ja ar­ki­nen toi­min­ta­ky­ky pe­rus­tu­vat sii­hen, et­tä hän pys­tyy ha­vait­se­maan va­li­koi­vas­ti, unoh­ta­maan tur­hat ja muis­ta­maan sen, mikä on tär­ke­ää”, Ka­la­kos­ki tii­vis­tää.

SIL­LOIN OLI­KIN KE­VÄT

Kai­van vie­lä päi­vä­kir­ja­ni esiin jut­tua var­ten. Ha­lu­an tar­kis­taa, mitä kir­joi­tin muis­tiin kes­kus­te­lus­ta­ni sis­ko­ni kans­sa. Ja sen, aje­lim­me­ko mum­mo­las­ta ko­tiin kesä- vai hei­nä­kuus­sa.

Oma­päi­sel­lä muis­til­la on nä­kö­jään myös lois­ta­va draa­man taju. Tui­jo­tan päi­vä­mää­rää epä­us­koi­ses­ti mo­neen ker­taan. Mus­ta­kan­ti­sen ruu­tu­vih­kon ylä­reu­nas­sa on päi­väys 22. huh­ti­kuu­ta. Olen kir­joit­ta­nut: ”Sinä päi­vä­nä, sun­nun­tai­na, maa tuok­sui elä­mäl­tä ja kuo­le­mal­ta.”

MIN­NA HIE­TA­KAN­GAS TEKS­TI / FA­BI­AN BJÖRK, HAN­NE MA­NE­LIUS KU­VAT

LÄH­TEET: DOU­WE DRAA­IS­MA: MUIS­TI­KIR­JA. EN­SIM­MÄI­SIS­TÄ MUIS­TOIS­TA UNOH­TA­MI­SEN US­VAAN, ATE­NA 2011.

VIR­PI KA­LA­KOS­KI: PIE­NI KIR­JA MUIS­TIS­TA, TYÖ­TER­VEYS­LAI­TOS 2009.

VIR­PI KA­LA­KOS­KI: MUIS­TI­KIR­JA, EDI­TA 2007.

MAR­JA SAA­REN­HEI­MO: MUIS­TA­MI­SEN VIM­MA, VAS­TA­PAI­NO 2012.

Lue Myös