Kon­ne­ve­ti­nen Hel­mi Meh­to täyt­tää tam­mi­kuus­sa sata vuot­ta. Aja­tus kul­kee kirk­kaa­na, mut­ta näkö on hei­ken­ty­nyt.

– Ko­e­tin juu­ri suk­kaa ku­toa, nou­sin kiik­ku­tuo­liin ja oli jo sil­mu­koi­ta pu­don­nut. Sem­mois­ta on su­kan ku­to­mi­se­ni. Lan­ko­ja tuo eräs hoi­ta­ja, Hel­mi ker­too. 

Elo pal­ve­lu­ta­los­sa toi­mii. Äs­ket­täin asuk­kaat mais­te­li­vat vap­pu­na is­tut­ta­mi­aan uu­sia pe­ru­noi­ta.

– Jos on käyn­tiä kau­poil­la, hoi­ta­ja läh­tee vie­mään pyö­rä­tuo­lil­la, kun en kä­ve­le pit­kiä mat­ko­ja. Ulos pää­see vaik­ka kuin­ka tiu­haan, mut­ta kyl­mil­lä il­moil­la en her­käs­ti läh­de, kun olen ar­ka vi­lus­tu­maan.

Ha­lu­tes­sa seu­raa

Jut­tu­seu­raa Hel­mi löy­tää ruo­ka­pöy­däs­tä ja kah­vi­ai­kaan, mut­ta enim­mäk­seen ku­kin on omis­sa olois­saan ja mo­net kuu­le­vat huo­nos­ti.

– Tu­le­vas­ta ei osaa tie­tää. Muis­te­len men­nei­tä, niin ai­ka me­nee mu­ka­vas­ti. Olen op­pi­nut ole­maan omin päin en­kä eri­koi­sem­min kai­paa seu­raa. Sen min­kä suku käy, on hyvä.

Elä­mi­nen on kan­sa­ne­lä­ke­läi­sel­le nuu­kaa. Asu­mis­tu­en ja lääk­kei­den jäl­keen kä­teen jää 80 eu­roa, kun sa­maan vai­vaan mää­rä­tään en­sin yk­si lää­ke ja ko­kei­den jäl­keen toi­nen. Kuu­kau­des­sa ku­luu 150 eu­roa lääk­kei­siin. Sii­tä huo­li­mat­ta Hel­mi ja­kaa kymp­pin­sä lap­sen­lap­sil­leen, el­lei käy ”tuh­laa­mas­sa” suk­kiin tai tar­jot­ta­viin ka­ra­mel­lei­hin.

Va­paus pa­ras­ta

Elä­män­sä työ­vuo­sia Hel­mi ku­vai­lee Aa­ta­min ai­kui­sik­si, sil­lä ny­ky­ään kaik­ki on ko­neel­lis­tet­tu.

– Ny­kyih­mi­set ei­vät tie­dä, mis­tä päin leh­mää lyp­se­tään. Kou­lus­sa tar­vi­taan avus­ta­jia, kun en­nen to­ve­rin piti aut­taa. Poi­kien taso me­nee alas­päin, ty­töt pär­jää­vät pa­rem­min. Riip­puu tie­tys­ti yk­si­löis­tä. Suo­men kou­lu ei ole enää kär­ki­pääs­sä ku­ten en­nen, Hel­mi ar­vi­oi.

Pa­ras­ta ny­ky­a­jas­sa Hel­mil­le on oma va­paus, kun saa ol­la sän­gys­sä pöt­köl­lään ja le­päil­lä vain. Muu­toin ny­ky­me­no vai­kut­taa vuo­si­sa­dan elä­nees­tä maa­il­man­lo­pun mei­nin­gil­tä, kun on so­tia, ter­ro­ri-is­ku­ja ja le­vot­to­muuk­sia.

– Ei­vät­kö isot her­rat voi­si ku­kin an­taa pe­rik­si ja so­vus­sa ko­et­tai­si­vat ra­ken­taa maa­il­maa? Nyt­kin Ve­nä­jän tois­ta­sa­taa met­riä pit­kä su­kel­lus­ve­ne kul­kee Nor­jan ran­nik­koa pit­kin.

Työ­läis­ten ar­kea

Suo­mi oli juu­ri ju­lis­tau­tu­nut it­se­näi­sek­si, kun Hel­mi syn­tyi Aa­pe­li ja Eriik­ka Mak­ko­sen nuo­rim­mai­sek­si 5. tam­mi­kuu­ta 1918. Per­he asui Suo­lah­des­sa, mil­loin vuok­ral­la, mil­loin tor­pas­sa ja ka­sar­mil­la, mil­loin mö­kis­sä. 

Vas­ta­syn­ty­nees­sä val­ti­os­sa va­ra­ton ja omis­ta­va vä­es­tö aset­tui­vat vas­ta­tus­ten, mut­ta Suo­lah­des­sa pu­na­kaar­ti­lai­set ja suo­je­lus­kun­ta­lai­set ot­ti­vat yh­teen vain rau­ta­tie­a­se­man val­tauk­ses­sa. Ar­jes­sa eri­ar­voi­suus nä­kyi puut­tee­na.

– Kun sis­ko oli isän su­ku­lais­ten ta­los­sa pik­ku­pii­ka­na, siel­lä sai jau­ho­ja pe­tun se­kaan, toi­si­naan sai­vat vel­li­ä­kin, Hel­mi ker­too.

Näl­kää Mak­ko­sen per­hees­sä ei sil­ti tar­vin­nut näh­dä. Eriik­ka-äi­ti teki töi­tä sa­hal­la ja keh­rä­si ih­mi­sil­le vil­la­lan­ko­ja tai om­pe­li vaat­tei­ta, joi­ta ky­lä­läi­set teet­ti­vät. Aa­pe­li-isä oli se­ka­työ­mies, ja nuo­rim­mai­sen syn­ty­män ai­koi­hin hän työs­ken­te­li tur­ve­peh­ku­teh­taal­la.

Vuo­den 1918 ta­pah­tu­mis­sa Aa­pe­li-isä ei aset­tu­nut kum­mal­le­kaan puo­lel­le. Hän ei jou­tu­nut va­lit­se­maan edes ar­mei­jan syy­nis­sä, kos­ka sai va­pau­tuk­sen.

– Ei hän kom­mu­nis­ti ol­lut, vaan tan­ne­ri­lai­nen ei­kä kiih­keä ai­na­kaan ko­to­na. En tie­dä sit­ten mies­po­ru­kas­sa. Kun per­he oli huo­nom­mas­sa ase­mas­sa, niin oli si­tä­kin pu­het­ta, et­tä her­rat ovat her­ro­ja.

Eriik­ka-vai­mo myö­täi­li mies­tään yh­teis­kun­nal­li­sis­sa asi­ois­sa, oli­han hän ko­toi­sin pien­ti­lal­ta. 

Helmi lähti töihin jo 14-vuotiaana. Nyt hänellä on jo 23 lastenlasta.

Hanne Manelius

Töi­hin va­ne­ri­teh­taa­seen ja emän­näk­si

Käy­ty­ään kuu­si­vuo­ti­sen kou­lun Hel­mi it­se läh­ti töi­hin 14-vuo­ti­aa­na ja pää­tyi myö­hem­min pii­ak­si Han­ka­sal­mel­le. Kä­vel­les­sään Hän­nis­ky­län rait­tia tyt­tö huo­ma­si, et­tä ta­ka­na seu­ra­si tum­ma mies. Hel­mi juok­si kar­kuun, mut­ta ai­na mut­kan jäl­keen mies oli lä­hem­pä­nä.

Ei aut­ta­nut kuin jää­dä jut­tu­sil­le. Mies oli Nes­to­ri, Meh­to­lan ta­lon isän­tä, joka oli yk­si­tois­ta vuot­ta van­hem­pi, mut­ta is­ke­nyt jo sil­män­sä 18-vuo­ti­aa­seen Hel­miin.

Tyt­tö läh­ti Suo­lah­teen töi­hin va­ne­ri­teh­taa­seen, mut­ta me­lus­sa ai­kan­sa tuu­mail­tu­aan suo­pui Nes­to­riin. Niin pii­as­ta tuli emän­tä ta­loon. Tam­mi­kuus­sa 1939 syn­tyi esi­kois­ty­tär.  Sa­man vuo­den lo­ka­kuus­sa otet­tiin mie­het yli­mää­räi­siin ker­taus­har­joi­tuk­siin ja sit­ten rin­ta­mal­le. Osa puin­neis­ta jäi ta­lon nuo­rim­man vel­jen ura­kak­si.

– Tun­tui sil­tä, et­tä se on sit­ten lop­pu ja et­tä mie­het jää­vät sin­ne. Päi­vä ker­ral­laan piti men­nä ja toi­voa, et­tä tu­li­si­vat vie­lä, Hel­mi huo­kaa.

Ta­lot työt Hel­mil­le

Nuo­ri vai­mo jäi lap­sen kans­sa ko­tiin, mut­ta Aa­pe­li-isä hom­ma­si apu­lai­sek­si 17-vuo­ti­aan ty­tön. Kaik­ki ta­lon työt kaa­tui­vat Hel­mil­le. Na­ve­tas­sa oli kuu­si leh­mää ja va­si­koi­ta, vii­si lam­mas­ta, sika ja he­vo­nen. Pääl­le tu­li­vat vie­lä pel­to­työt. En­sim­mäi­set avi­o­vuo­det elet­tiin etä­liit­toa, ja asi­at hoi­det­tiin kir­jeit­se.

– Minä ky­syin tai Nes­to­ri toi­mit­ti. Työ­a­si­oi­ta sel­vi­tet­tiin: ”Ko­e­ta hom­ma­ta öl­jyt, et­tä saa­daan puin­nit teh­tyä. Sit­ten kun pääs­tään lo­mal­le, on mu­ka­va.” Täm­möis­tä vä­hän, rak­kaus­lir­ku­tuk­sia ei ol­lut, Hel­mi ker­too.

Ase­ma­so­dan ai­kaan maan­vil­je­li­jät pää­si­vät kah­den kuu­kau­den vä­lein lo­mal­le, mut­ta se ku­lui töi­tä teh­des­sä. Vuon­na 1942 avuk­si tuli Nes­to­rin veli, kun van­hem­pi ikä­luok­ka pääs­tet­tiin het­kek­si ko­tiin.

Sota-ajan mää­räyk­siä

Sota-ai­ka­na Hel­min kak­si sis­koa kä­vi­vät vä­lil­lä aut­ta­mas­sa ja jär­jes­ti­vät ru­kiin­leik­kuu­tal­koot. Jäl­ki ky­läl­le si­joi­tet­tu­jen van­kien jäl­jil­tä oli ”kuin oli­si sika käy­nyt ton­ki­mas­sa”, tot­tu­mat­to­mia kun oli­vat. Kan­san­huol­los­ta tuli vä­hän vä­liä mää­räyk­siä, et­tä oli tuo­ta­va hei­niä, vil­jaa, li­haa ja voi­ta.

– Ker­ran­kin os­tin naa­pu­ris­ta leh­män, kun en omia hen­no­nut ta­pat­taa, ja mää­räys oli sa­das­ta ki­los­ta li­haa. Leh­mä meni ko­ko­naan kan­san­huol­toon. Se vie­tiin elä­vä­nä ase­mal­le, ja kär­ryt jäi­vät koko so­dan ajak­si sin­ne, vaik­ka oli­si ko­to­na­kin tar­vit­tu.

Esi­kois­ty­tär vart­tui so­dan var­jos­sa. Le­vol­le käy­des­sä lu­et­tiin il­ta­siu­naus, jo­hon pie­ni Si­nik­ka jat­koi oman ru­kouk­sen­sa: ”Et­tä isä tu­li­si ter­vee­nä ko­tiin ei­kä pa­lai­si koti”. Muu­ta­man ki­lo­met­rin pääs­tä tuli oli vie­nyt ta­lon. 

Yh­des­sä it­ket­tiin

Sota ot­ti oman­sa Hel­min­kin lä­hi­pii­ris­tä, kun hä­nen nuo­rin 27-vuo­ti­as vel­jen­sä kaa­tui an­ka­ras­sa tais­te­lus­sa elo­kuus­sa 1941.

– Yh­des­sä it­ket­tiin. Tun­tui niin pa­hal­ta, kun ajat­te­li äi­tiä, et­tä sin­ne poi­kan­sa piti an­taa.

Lä­hei­sek­si tul­leel­ta naa­pu­rin van­hal­ta rou­val­ta kuo­li kak­si poi­kaa. Hel­mi ko­et­ti aut­taa hän­tä­kin pyy­kin­pe­sus­sa, sil­lä suru oli yh­tei­nen. Sis­koa on kai­her­ta­nut kaik­ki vuo­det Mat­ti-vel­jen koh­ta­lo.

– Hän kir­joit­ti rin­ta­mal­ta, et­tä lait­tai­sit vä­hän ruo­kaa, kun tääl­lä on niin nä­läs­sä. Lai­toin pa­ke­tin, mut­ta se ei men­nyt pe­ril­le. Veli kir­joit­ti uu­des­taan, et­tä lai­ta sis­ko ra­kas ruo­kaa. Lai­toin kii­rees­ti uu­den pa­ke­tin, mut­ta hän ei ke­rin­nyt saa­maan si­tä­kään. Kai­voi miel­tä­ni, et­tä min­kä­lai­nen kuva jäi sis­kos­ta, Hel­mi su­ree.

Joku oli voh­ki­nut en­sim­mäi­sen pa­ke­tin, jo­hon oli lai­tet­tu veh­nä­ses­tä kui­vat­tu­ja korp­pu­ja, kah­via tai kor­vi­ket­ta, voi­ta la­si­pur­kis­sa ja pais­tet­tua li­haa.

Hel­min van­hem­pi veli haa­voit­tui mon­ta ker­taa, pa­ra­ni ja jou­tui ta­kai­sin. Hel­mi hoi­ti myös pa­has­ti haa­voit­tu­nut­ta mie­hen­sä vel­jeä ja vaih­toi kää­rei­tä, kun keuh­kot nä­kyi­vät ko­ne­pis­too­lin jäl­jil­tä. Vii­si mies­tä läh­ti Meh­to­las­ta, nel­jä tuli ta­kai­sin. Yk­si vel­jek­sis­tä kuo­li van­ki­lei­ril­lä Ve­nä­jäl­lä.

– Lääkäri käski lisätä ruokaan reilusti suolaa alhaisen verenpaineen takia, Helmi virnistää.

Hanne Manelius

Evak­ko­e­lä­mää

Hel­mi seu­raa ai­kaan­sa uu­ti­sia ja ra­di­on Yk­kö­saa­mua kuun­nel­len. Hän muis­te­lee, mi­ten sota-ai­ka­na otet­tiin eva­kot vas­taan. He oli­vat omia kan­sa­lai­sia.  Hel­min mie­les­tä ny­ky­tu­li­joil­la ei ole ko­ti­mais­saan hää­viä. Sik­si mei­dän pi­täi­si ol­la su­vait­se­vai­sia ja sump­la­ta asi­at niin, et­tä heil­le jär­jes­tyy paik­ka.

– On sur­ke­aa, kun vä­kis­ten lai­te­taan ih­mi­siä pois. Jos­sa­kin hei­dän­kin oli­si ol­ta­va.

Epä­luu­loi­suus vie­rai­ta koh­taan ei ole uu­si il­miö, sil­lä myös sota-ai­ka­na oli nih­kei­tä asen­tei­ta. Eva­koi­ta saa­tet­tiin hauk­kua rys­sik­si, ei­vät­kä jyrk­kä­mie­li­sis­sä ta­lois­sa pai­kal­li­set ja vie­raat tul­leet toi­meen. Sii­tä huo­li­mat­ta moni muis­te­lee hy­väl­lä si­joi­tu­sai­kaa.

Hel­min ko­ti­ta­loon eva­koi­ta tuli jo tal­vi­so­dan ai­ka­na.

– Oli­han sii­nä tie­tä­mis­tä, kun meil­le yk­si­tois­ta hen­keä päs­säy­tet­tiin, ja oli ta­lo­ja, joi­hin ei tul­lut yh­tään. Yh­teen naa­pu­riin otet­tiin tut­tu­ja, et­tei tar­vin­nut ot­taa evak­ko­ja.

Ta­lon uu­det tuu­let

So­dan jäl­keen ta­loon tuli uut­ta elä­mää, kun pa­ris­kun­nal­le syn­tyi poi­ka vuon­na 1947, joka on suu­rin Suo­mes­sa syn­ty­nyt ikä­luok­ka. Mies näki pai­na­jai­sia, mut­ta elä­mä jat­kui.

– Naa­pu­riin oli os­tet­tu pyyk­ki­ko­ne. Nes­to­ri kom­men­toi, et­tä mitä me sil­lä teem­me. Meil­lä ei ol­lut kun­non syö­mä­vä­li­nei­tä, kun mies oli niin nuu­ka, et­tä ku­kin veit­sel­lään söi, Hel­mi muis­taa.

Myö­hem­min pul­saat­to­ri­ko­ne os­tet­tiin, sa­moin lyp­sy­ko­ne. Muu­ten­kin uu­dis­tuk­sia tuo­tiin Meh­to­lan ta­loon suh­teel­li­sen var­hain: säh­köt ja juok­se­va vesi 1950-lu­vun alus­sa, läm­min vesi ja uu­tu­kai­nen ajo­neu­vo, Mor­ris Mini, 60-lu­vun puo­li­vä­lis­sä.  Alem­muu­den­tun­to is­tui sil­ti tiu­kas­sa.

– Minä olin köy­häs­sä ol­lut. Ajat­te­lin, et­tä mitä minä vaa­ti­maan, kun ei ol­lut alun pe­rin it­sel­lä­kään.

Vuon­na 1973 Hel­min poi­ka avi­oi­tui, ja mi­niä tuli ta­loon. Sa­ma­na syk­sy­nä van­ha emän­tä koki suu­ren vas­toin­käy­mi­sen, kun Nes­to­ri-puo­li­so me­neh­tyi sy­dän­koh­tauk­seen. Sen jäl­keen isän­nyys vaih­tui po­jal­le. 

Ta­loon ra­ken­net­tiin jat­ke, jo­hon tu­li­vat si­sä­sau­na ja pyy­kin­pe­su­ti­lat. Si­nik­ka-tyt­tä­ren pel­kää­mä tu­li­pa­lo­kin ko­et­tiin, kun vas­ta re­mon­toi­tu na­vet­ta pa­loi syk­syl­lä 1982.

Iso jouk­ko las­ten­lap­sia

Tä­hän men­nes­sä Hel­mil­le on siu­naan­tu­nut 23 las­ten­las­ta. Su­kua on jo vii­det­tä pol­vea.

– Kai­na­loon tu­li­joi­ta on riit­tä­nyt, sa­moin sie­ni­ret­kil­le läh­ti­jöi­tä, Hel­mi ker­too.

Vuon­na 1990 Hel­mi muut­ti Kon­ne­ve­den kir­kon­ky­läl­le yk­si­öön, jos­sa hän asui 97-vuo­ti­aak­si, kaik­ki­aan 24 vuot­ta. Su­kun­sa van­hin pesi pyyk­kin­sä, lait­toi ruo­an ja ku­toi tai­dok­kai­ta suk­kia ja tork­ku­peit­to­ja, jot­ka läm­mit­tä­vät jäl­ki­pol­via vuo­des­ta toi­seen.

Kun­non hei­ket­tyä mi­niä hoi­ti anop­pi­aan puo­li­tois­ta vuot­ta, kun­nes Hel­mi sai pai­kan pal­ve­lu­ta­los­ta. Kai­hi on lei­kat­tu mo­lem­mis­ta sil­mis­tä, mut­ta niis­sä vä­läh­tää yhä iloi­nen tui­ke.

– Lää­kä­ri käs­ki li­sä­tä ruo­kaan rei­lus­ti suo­laa al­hai­sen ve­ren­pai­neen ta­kia, Hel­mi vir­nis­tää.