Artikkeli
Haastattelu

Olga Kochina

Tii­na Komi

Lapseton jää vaille lapsenlasta - Haluan varamummoksi

Sanna olisi halunnut perustaa perheen, mutta sopivaa miestä ei osunut kohdalle. Lapsettomuus jäyti häntä kipeästi, ja ystävät tietävät sen. Nelikymppisenä Sanna alkoi katua, ettei hankkinut ajoissa yksin lasta.

– Ajat­te­lin pit­kään, et­tä lap­sel­la on oi­keus mo­lem­piin van­hem­piin ja et­tä on it­se­käs­tä teh­dä lap­si vain it­se­ään var­ten. Enää en ajat­te­le näin ah­taas­ti. Us­kon, et­tä lap­si voi elää hy­vää ja on­nel­lis­ta elä­mää mitä eri­lai­sem­mis­sa per­heis­sä.

Koko ai­kui­si­kän­sä yk­sin asu­neen San­nan syli on edel­leen au­ki. Hän haa­vei­lee mie­hes­tä, jol­la oli­si lap­sia ja lap­sen­lap­sia, joi­den kaut­ta hän pää­si­si mais­ta­maan iso­äi­tiyt­tä.

Ys­tä­vien mum­mous ak­ti­voi su­run

San­na jää pa­rin vuo­den ku­lut­tua eläk­keel­le ja suun­nit­te­lee tar­jou­tu­van­sa päi­vä­ko­tiin va­ra­mum­mok­si. Suun­ni­tel­ma ei kui­ten­kaan pois­ta San­nan su­rua sii­tä, et­tei hän saa kos­kaan omaa, bi­o­lo­gis­ta lap­sen­las­ta.

– Ku­vit­te­lin jo työs­tä­nee­ni jo lap­set­to­muu­teen liit­ty­vät ki­pe­ät tun­teet, mut­ta kun ys­tä­vät al­koi­vat saa­da lap­sen­lap­sia, suru ak­ti­voi­tui uu­del­leen.

San­na iloit­see ys­tä­vien­sä puo­les­ta mut­ta myös ka­deh­tii hei­tä. Hän on ka­teel­li­nen sii­tä, et­tä hä­nen ys­tä­vän­sä ovat tär­kei­tä las­ten­sa per­heil­le. Hei­dän elä­mäl­lään on mer­ki­tys.

– Ka­teu­te­ni ei ole pa­han­suo­paa vaan su­rua sii­tä, mitä en voi kos­kaan saa­da. Si­säl­lä­ni asuu iha­na, hup­sut­te­le­va mum­mi, jol­la oli­si pal­jon an­net­ta­vaa.

San­na ko­kee it­sen­sä eri­lai­sek­si, ul­ko­puo­li­sek­si. Nai­mat­to­muus, lap­set­to­muus ja lap­sen­lap­set­to­muus hä­vet­tä­vät. San­na hä­pe­ää myös sitä, et­tei hä­nel­lä juu­ri ole su­ku­lai­sia, ku­ten muil­la. San­nan van­hem­mat ovat kuol­leet, ja ai­noa veli asuu ul­ko­mail­la. Vel­jel­lä­kään ei ole lap­sia.

Ju­tut lap­sen­lap­sis­ta pit­käs­tyt­tä­vät

San­na kat­se­lee koh­te­li­aas­ti ys­tä­vien­sä ku­via ja vi­de­oi­ta las­ten­lap­sis­ta, vaik­ka ne ei­vät hän­tä oi­ke­as­taan kiin­nos­ta.

– En­hän edes tun­ne hei­tä. Niin­pä ta­ri­nat hei­dän nok­ke­luuk­sis­taan ei­vät hir­ve­äs­ti kos­ke­ta. Pu­heet lap­sen­lap­sis­ta ovat yh­tä pit­käs­tyt­tä­viä kuin ju­tut sai­rauk­sis­ta ja Ka­na­ri­an-lo­mis­ta.

– Mi­nua ei myös­kään hu­vit­tai­si kuun­nel­la va­li­tus­ta las­ten­las­ten hoi­don ras­kau­des­ta. Ym­mär­rän täy­sin, et­tä pien­ten las­ten hoi­ta­mi­nen vä­syt­tää ja konf­lik­tit omien las­ten kans­sa ku­lut­ta­vat, mut­ta minä olen vää­rä koh­de näil­le pu­heil­le.

Eri­tyi­sen pa­hal­ta San­nas­ta tun­tuu, kun erääl­lä ys­tä­väl­lä on ta­pa­na kom­men­toi­da hä­nen help­poa elä­mään­sä.

– Hä­nes­tä olen tie­tyl­lä ta­val­la etuo­i­keu­tet­tu, kun asun yk­sin, ei­kä mi­nul­la ole edes mies­tä vai­voi­na­ni.

Ih­mis­ten ajat­te­le­mat­to­mat pu­heet pa­hoit­ta­vat hel­pos­ti mie­len. Yk­si saat­taa sur­ku­tel­la, et­tei ku­kaan käy kat­so­mas­sa San­naa sit­ten, kun tämä on van­ha, ja toi­nen poh­tia, kuka hoi­taa ai­ka­naan San­nan hau­taa.

Lue Myös