Artikkeli

Hanna Linnakko

An­na-Lii­sa Hä­mä­läi­nen

Kir­jai­li­jat Riit­ta ja Ol­li Ja­lo­nen

"Kunnioitamme toistemme omaa tilaa"

Riitta ja Olli Jalonen kohtasivat ensimmäisenä opiskelusyksynä Tampereen yliopiston alakuppilassa. Liitto on kestänyt 46 vuotta. He ovat kirjoittaneet lähes 40 kirjaa ja voittaneet tärkeät suomalaiset kirjallisuuspalkinnot. Olennaisinta on kirjoittaa, koska se on sisäinen liekki. Sitä tukevat parhaiten tasapainoinen elämä ja luottamus.

Har­voin sitä sat­tuu ta­loon, jos­sa asuu kak­si yh­teen­sä noin 40 kir­jaa kir­joit­ta­nut­ta ja 15 kir­jal­li­suus­pal­kin­toa voit­ta­nut­ta ih­mis­tä. Riit­ta ja Ol­li Ja­lo­sen pa­nos suo­ma­lai­sel­le ny­ky­kir­jal­li­suu­del­le on huo­mat­ta­va.

Sil­ti kaik­ki pal­kin­not ja huo­mi­o­no­soi­tuk­set ka­to­a­vat äk­kiä ta­ka­va­sem­mal­le, kun hei­dän kans­saan kes­kus­te­lee. Olen­nais­ta on, et­tä kir­joit­ta­mi­nen on vält­tä­mä­tön­tä.

– Olin lap­se­na kova lu­ke­maan, ja olen sa­no­nut 9-vuo­ti­aa­na, et­tä mi­nus­ta tu­lee iso­na kir­jai­li­ja. Kir­joit­ta­mi­nen on si­säi­nen liek­ki, joka le­pat­taa ei­kä an­na pe­rik­si, vaik­ka it­se tais­te­li­sit sitä vas­taan, Riit­ta sa­noo.

Ol­li kiin­nos­tui 1960-lu­vun al­ku­puo­lel­la leh­tien kir­joi­tus­kil­pai­luis­ta. Hän kir­joit­ti lop­pu­soin­nul­li­sia ru­no­ja ja pa­kot­ti äi­din lä­het­tä­mään ne kil­pai­lui­hin.

– En pär­jän­nyt kos­kaan kir­joi­tus­kil­pai­luis­sa, mut­ta in­nos­tus kir­joit­ta­mi­seen jäi Kou­lus­sa huo­ma­sin no­pe­as­ti pi­tä­vä­ni eni­ten ai­ne­kir­joi­tuk­ses­ta. 16–17-vuo­ti­aa­na aloin kir­joit­taa kau­no­kir­jal­lis­ta teks­tiä.

Koh­taa­mi­nen yli­o­pis­tos­sa

Ol­li ha­keu­tui Tam­pe­reen yli­o­pis­toon opis­ke­le­maan tie­do­tu­sop­pia, kos­ka toi­mit­ta­jan am­ma­tis­sa sai­si kir­joit­taa pal­jon. Riit­ta tuli sa­maan yli­o­pis­toon lu­ke­maan kir­jal­li­suut­ta. Kir­jal­li­suus oli myös Ol­lin si­vu­ai­ne, ja he oli­vat sa­mas­sa tu­tor­ryh­mäs­sä.

– En pääs­syt aluk­si läpi mis­tään kir­jal­li­suu­den ten­teis­tä. En pääs­syt kiin­ni sii­hen es­te­tiik­kaan. Mut­ta opin­not oli­vat hy­väk­si, sil­lä nii­den an­si­os­ta ta­pa­sin puo­li­so­ni. On vä­hän ih­mi­siä, jot­ka tun­nis­taa, Ol­li muis­te­lee.

Hä­net taas tun­nis­ti heti yli­o­pis­ton tu­pa­kan­sa­vui­ses­sa ala­kup­pi­las­sa, pyö­re­äs­sä pöy­däs­sä sa­mas­sa tu­tor­ryh­mäs­sä is­tu­nut Riit­ta Aho.

– Kun Ol­li sa­noi ni­men­sä, is­ki se, et­tä sii­nä on mun mies. Ku­lu­neet vuo­det to­dis­ta­vat sen oi­ke­ak­si. Us­kon sii­hen voi­maan, Riit­ta sa­noo.

Ta­pah­tu­mat­to­muus on pa­ras­ta

Elo­kuus­sa il­mes­tyi Rii­tan uu­sin ro­maa­ni Tans­si­kaa! Kir­jas­sa esiin­tyy to­del­li­si­a­kin hen­ki­löi­tä, ku­ten Rii­tan äi­din so­das­sa me­neh­ty­neet vel­jet. Pää­hen­ki­löl­lä on Rii­tan toi­nen nimi, Eli­sa­bet. Syys­kuun alus­sa il­mes­tyi Ol­lin Me­ren­peit­to, joka on jat­koa Fin­lan­dia-pal­ki­tul­le Tai­vaan­pal­lol­le.

Sitä en­nen päi­vät ovat su­ju­neet mah­dol­li­sim­man sa­man­lai­si­na.

– Ta­pah­tu­ma­ton elä­mä on pa­ras­ta. Jos jo­tain poik­keuk­sel­lis­ta ta­pah­tuu, en pys­ty kes­kit­ty­mään kir­joit­ta­mi­seen, Ol­li se­lit­tää.

Ol­li kir­joit­taa tie­to­ko­neel­la työ­huo­neel­la ja pu­huu ää­neen kir­joit­ta­es­saan. Riit­ta kir­joit­taa ai­na en­sin kä­sin: muis­ti­kir­joi­hin­sa ja la­puil­le kaik­ki­al­la, ko­to­na ja vaik­ka len­kil­lä.

Riit­ta ja Ol­li ei­vät puhu töis­tään ko­to­na, kos­ka kum­mal­la­kin on täy­si työ oman ai­neis­ton­sa kans­sa. Ol­li sa­noo myös ole­van­sa tai­kaus­koi­nen: jos hän pu­hui­si kes­ke­ne­räi­ses­tä kir­jas­taan, hän me­net­täi­si sen. Tois­ten­sa kir­jat he lu­ke­vat, kun ne ovat läh­te­neet kus­tan­ta­jal­le.

Hen­ki­lö­koh­tais­ta, ei elä­mä­ker­taa

Kum­man­kin Ja­lo­sen te­ok­set ovat hen­ki­lö­koh­tai­sia, mut­ta ei­vät elä­mä­ker­ral­li­sia. Niis­sä voi ol­la to­del­li­sia aja­tuk­sia ja muis­to­ja, mut­ta ne ei­vät jäl­jen­nä omaa elä­mää.

– Si­säl­le päin kul­ke­mi­nen on kir­joit­ta­mi­ses­sa an­toi­sin­ta ja ras­kain­ta, kos­ka sil­loin käyt­tää omia ker­rok­si­aan. Sil­ti tämä on hie­no ja etuo­i­keu­tet­tu työ. Saa rau­has­sa mat­kail­la muis­tois­saan ja muis­ti­ku­vis­saan, Ol­li sa­noo.

Muis­tot ja muis­ti­ku­vat ei­vät siir­ry teks­tiin sel­lai­si­naan.

– Ai­ka, jos­sa nyt eläm­me, muut­taa men­nei­syy­den ko­ke­mus­ta. Muis­tot ei­vät pysy pai­kal­laan, mikä on hyvä asia, Riit­ta sa­noo.

Kir­jat voi­vat ke­hit­tyä vuo­si­kym­me­niä. Tai­vaan­pal­loa ja Me­ren­peit­toa Ol­li kir­joit­ti sii­tä saak­ka, kun hän 1989 kävi ku­nin­kaal­li­sel­la pos­ti­lai­val­la St. He­le­nan saa­rel­la. Se taas oli kieh­to­nut hän­tä lap­suu­den Af­ri­kan täh­ti -pe­lis­tä as­ti. It­se mat­ka kes­ti kak­si viik­koa suun­taan­sa.

Riit­ta sa­noo, et­tä mis­tä hy­vän­sä ko­ke­muk­ses­ta voi tart­tua jo­tain mu­kaan. Ol­li teki taus­ta­työ­tä, jos­ta syn­tyi myö­hem­min ro­maa­ni 14 sol­mua Green­wic­hiin.

– Minä taas löy­sin sil­tä Uu­den-See­lan­nin mat­kal­ta kir­jai­li­ja Ja­net Fra­men, jo­hon sa­mas­tuin täy­del­li­ses­ti.

Pa­ri­kym­men­tä vuot­ta myö­hem­min, 2016, il­mes­tyi Ja­net Fra­mes­ta ker­to­va sy­käh­dyt­tä­vä ro­maa­ni, Kirk­kaus.


Mei­dän ei tar­vit­se to­dis­taa

Riit­ta ja Ol­li ker­to­vat, et­tä kum­pi­kin on ai­na kun­ni­oit­ta­nut toi­sen re­vii­riä.

– Mei­dän ei tar­vit­se to­dis­taa koko ajan toi­sel­le sitä, et­tä on läs­nä. Mei­dän ei ole kos­kaan tar­vin­nut mää­ri­tel­lä omaa ti­laa. Em­me ra­joi­ta toi­si­am­me, Riit­ta sa­noo.

Ol­li sa­noo, et­tä kir­joit­ta­mi­sen kaut­ta syn­tyy rin­nak­kais­to­del­li­suuk­sia, jot­ka ke­hit­ty­vät ja kum­pu­a­vat hi­taas­ti pään si­säl­lä. Ne ovat niin ar­vok­kai­ta, et­tä tun­tui­si vää­räl­tä, jos toi­nen urk­ki­si – puo­lin ja toi­sin.

– Vä­lil­läm­me on hyvä luot­ta­mus ja hie­no­tun­tei­suus. Kir­joit­ta­es­sa­ni kä­sit­te­len ris­ti­rii­to­ja, ei­kä mi­nul­le so­pi­si, jos elä­mäs­sä oli­si koko ajan ris­ti­rii­to­ja. Se ku­lut­tai­si mi­nut lop­puun, Ol­li ker­too.

Sik­si pul­mat pi­tää saa­da sel­vi­tet­tyä en­nen kuin yö las­keu­tuu rii­dan pääl­le.

– Ta­voit­te­len ta­sa­pai­noa, en mi­tään suur­ta, sa­noo Ol­li.

Riit­ta to­te­aa, et­tä elä­mäs­sä on ol­lut pal­jon iso­ja tun­te­muk­sia ja sa­du­no­mai­sia het­kiä, va­lo­pol­ku­ja.

– Tämä suh­de on ol­lut niis­tä yk­si. Ja on omia het­kiä. Mo­lem­mat ovat hie­no­ja.

Lue koko haas­tat­te­lu Oman Ajan nu­me­ros­ta 12/2019, joka il­mes­tyy 25.9.

Riit­ta Ja­lo­nen, 65, kir­jai­li­ja.

Syn­ty­nyt Kuus­jär­vel­lä, kas­voi Jy­väs­ky­läs­sä.

Fi­lo­so­fi­an mais­te­ri, ylei­nen kir­jal­li­suus­tie­de

Va­paa kir­jai­li­ja vuo­des­ta 1990.

Esi­kois­te­os En­ke­liy­öt 1990. Yh­teen­sä 13 ro­maa­nia ja 8 las­ten­kir­jaa.

Mm. Fin­lan­dia Ju­ni­or -pal­kin­to 2004 ja Ru­ne­berg-pal­kin­to 2006.

Elo­kuus­sa il­mes­tyi Tans­si­kaa! (Tam­mi).

Ol­li Ja­lo­nen, 65, kir­jai­li­ja

Syn­ty­nyt Hel­sin­gis­sä, kas­voi Hä­meen­lin­nas­sa.

Fi­lo­so­fi­an toh­to­ri 2006

Va­paa kir­jai­li­ja vuo­des­ta 1982

Esi­kois­te­os Unien taus­ta 1978. Yh­teen­sä 16 ro­maa­nia, 2 no­vel­li­ko­ko­el­maa, li­säk­si mm. kuun­nel­mia ja näy­tel­miä.

Fin­lan­dia-pal­kin­to 1991 ja 2018.

Lue Myös