Artikkeli

Teks­ti Mir­ja­mi Hai­me­lin

Ku­vat Mika Pol­la­ri, Mir­ja­mi Hai­me­lin

Kokematon heittäytyi mukaan suunnistuskilpailuun - näin kävi

Oman Ajan toimitussihteeri Mirjami Haimelin lupasi lähteä Jukolan viestiin. Aikaa oppia suunnistamaan oli kuusi viikkoa.

6.5. Läh­det­kö Ju­ko­lan vies­tiin?

Vi­at­to­mas­ti muo­toil­tu vies­ti saa­puu ys­tä­väl­tä­ni tou­ko­kui­se­na il­ta­päi­vä­nä. Kau­pun­ki vi­her­tää, ke­vät­tak­ki tun­tuu kuu­mal­ta ja väs­tä­rä­kit hei­lut­ta­vat pyrs­tö­jään. Kaik­ki tun­tuu mah­dol­li­sel­ta.

Ny­ky­ään ko­ros­te­taan, et­tä pi­tää op­pia sa­no­maan ei. Olen op­pi­nut sen vii­me vuo­si­na vä­hän lii­an­kin hy­vin. Mie­tin, oli­si­ko ai­ka muut­taa tak­tiik­kaa ja al­kaa vas­ta­ta kyl­lä. Eri­tyi­ses­ti sil­loin, kun se hir­vit­tää. Vas­taan har­kit­se­va­ni asi­aa.

Lue myös: Suun­nis­tus on tä­män ke­sän hit­ti­la­ji

15.5. En­sim­mäi­set ras­tit

Suun­taan il­ta­ras­teil­le ot­ta­maan tun­tu­maa la­jiin. Jos ko­ke­mus ei miel­ly­tä, kii­tän kut­sus­ta ja unoh­dan koko ju­tun.

Suun­nis­tus­taus­ta­ni on vaa­ti­ma­ton. Kou­lun lii­kun­ta­tun­neil­la la­jil­ta ei voi­nut vält­tyä, mut­ta sil­loin ras­til­ta toi­sel­le kuu­lui ma­lek­sia tym­pään­ty­nyt il­me naa­mal­laan. Muu­ta­ma vuo­si sit­ten kä­vin pari ker­taa il­ta­ras­teil­la, kos­ka kai­pa­sin vaih­te­lua lenk­kei­hin. Erään lam­men ran­nal­la ta­ju­sin, et­tei mi­nul­la ol­lut aa­vis­tus­ta­kaan, mikä lä­täk­kö oli ky­sees­sä. Kai­voin pu­he­li­me­ni kart­ta­so­vel­luk­sen esiin ja lui­kin hän­tä koi­pien vä­lis­sä ko­tiin.

Hel­sin­gin Pirk­ko­la on täyn­nä tri­koo­kan­saa. Pai­kal­le on kär­rät­ty asun­to­vau­nu, jos­ta haen kar­tan sekä ai­kaa ja ras­ti­mer­kin­tö­jä mit­taa­van emit-lait­teen.

Ko­kei­len nel­jän ki­lo­met­rin kier­ros­ta. En­sim­mäi­nen ras­ti löy­tyy hel­pos­ti. Mat­kal­la sa­la­kuun­te­len aloit­te­li­joi­ta opas­ta­vaa kon­ka­ria. Yl­pei­len mie­les­sä­ni, et­tä mi­nä­pä se suun­nis­tan jo omin voi­min.

Seu­raa­va ras­ti pa­laut­taa maan ta­sal­le. Orans­si­val­kois­ta lie­hu­ket­ta ei vain näy. Sa­haan kal­li­o­ta edes­ta­kai­sin ja saan osak­se­ni sää­lin­se­kai­sia kat­sei­ta, kun ohi­tan pik­ni­kil­le aset­tu­neen per­heen nel­jät­tä ker­taa. Kiuk­ku pyyh­käi­see ylit­se­ni: Ju­ko­laan ei ole näil­lä tai­doil­la mi­tään asi­aa. Lo­pul­ta lyöt­täy­dyn ko­ke­neen nä­köi­sen se­dän pee­siin, ja ras­ti löy­tyy. Olin koko ajan ai­van lä­hel­lä.

Lo­put ras­tit löy­ty­vät vai­vat­to­mas­ti, mut­ta alue on­kin puo­li­tut­tua. Pe­laan var­man pääl­le ja hölk­kään pol­ku­ja pit­kin. Bon­gaan alus­sa nä­ke­mä­ni aloit­te­li­jat, jot­ka ovat pyy­häl­tä­neet ohit­se­ni kak­kos­ras­tia et­sies­sä­ni.

Maa­lis­sa ojen­nan emit-lait­teen toi­mit­si­jal­le.

– Tääl­lä näyt­tää ole­van sekä yli­mää­räi­siä et­tä puut­tu­via ras­te­ja. To­del­la eri­koi­nen reit­ti­va­lin­ta, hän kom­men­toi hu­vit­tu­neen nä­köi­se­nä.

En ole älyn­nyt nol­la­ta emi­tiä läh­dös­sä kun­nol­la, jo­ten sen muis­tis­sa on myös edel­li­sen käyt­tä­jän mer­kin­tö­jä.

Ko­ti­mat­kal­la vas­taan ys­tä­väl­le­ni, et­tä jos ras­tien löy­ty­mi­sen kans­sa ei ole niin jet­sul­leen, olen mu­ka­na.

17.5.

Näen un­ta, jos­sa har­hai­len Ju­ko­lan vies­tin läh­tö­a­lu­eel­la ja et­sin pa­nii­kin val­las­sa suk­si­a­ni.

20.5.

Käyn Kes­kus­puis­tos­sa len­kil­lä. Edel­li­sen ker­ran olen juos­sut yli puo­li vuot­ta sit­ten, jo­ten kun­to­ni on keh­non­puo­lei­nen. Meno kui­ten­kin ke­ve­nee, kun pai­ne­len kint­tu­po­luil­le. Sil­mät ha­ke­vat as­ke­lil­le paik­ko­ja ki­vis­tä ja kaa­tu­nei­den pui­den kyl­jis­tä.

Jouk­ku­e­ka­ve­ri­ni on käy­nyt juok­se­mas­sa lu­kien sa­mal­la Aku Ank­kaa. Ke­hit­tää kuu­lem­ma kar­tan­lu­ku­tai­toa – ja viih­dyt­tää vas­taan­tu­li­joi­ta.

Vä­lil­lä py­säh­dyn puus­kut­ta­maan. Yri­tän ol­la ajat­te­le­mat­ta, et­tä Ju­ko­lan vies­tin ly­him­mät­kin osuu­det ovat kah­dek­san ki­lo­met­riä. Lin­nun­tie­tä.

22.5. Toi­set ras­tit – ai­kaa Ju­ko­laan nel­jä viik­koa

Tois­ten il­ta­ras­tien ai­ka, nyt Pa­lo­hei­näs­sä. Vä­keä on kuin pi­poa.

Pi­den­nän reit­ti­ni vii­teen ki­lo­met­riin. Häm­mäs­tyn joka ker­ta, kun maas­to ja kart­ta täs­mää­vät. Pol­ku­ja on pal­jon, ei­kä kaik­kia näy kar­tas­sa. Mie­tin, mi­ten kar­tan­lu­ku on­nis­tuu Ju­ko­las­sa sil­lä uu­sia pol­ku­ja tal­laan­tuu jat­ku­vas­ti tu­han­sien lenk­ka­rei­den tal­la­tes­sa met­sää.

En oi­kein luo­ta kom­pas­sii­ni. Koh­ta sel­vi­ää, et­tä olen unoh­ta­nut suo­ris­taa sen kar­tan poh­jois–ete­lä­vii­vo­jen mu­kaan. Ih­me­kö siis, kun seu­raa­vaa ras­tia ei näy. On­nek­si huo­maan le­ve­än tien, jon­ka avul­la saan it­se­ni pai­kan­net­tua, ja ras­ti löy­tyy. Ope­tus: on huo­mat­ta­vas­ti hel­pom­paa py­sy­tel­lä kar­tal­la kuin pa­laut­taa it­sen­sä sil­le.

Kun tu­len maa­liin, olen hei­lu­nut met­säs­sä yli puo­li­tois­ta tun­tia. Ki­lo­met­re­jä on ker­ty­nyt kah­dek­san, vaik­ka jä­tin vä­liin kol­me ulom­mais­ta ras­tia.

Lue myös: Mikä ur­hei­lu­la­ji so­pii mi­nul­le?

28.5.

Sai­ras­tun fluns­saan. On­nek­si jouk­ku­ees­sam­me val­lit­see luot­ta­vai­nen tun­nel­ma. Pää­sen kuu­lem­ma met­säs­tä ai­na­kin pe­las­tus­he­li­kop­te­ril­la.

2.6.

Jouk­ku­eel­lem­me suun­ni­tel­laan vaa­ku­naa, sil­lä tar­vit­sem­me yh­te­ne­vät kil­pai­lu­a­sut. Käyn kau­pas­sa mal­laa­mas­sa pu­se­roi­ta. Ai­na­kin to­he­loin ko­meis­sa ve­ti­mis­sä.

5.6. Yl­peys on suun­nis­ta­jan sur­ma

Vih­doin il­ta­ras­teil­le. Vet­tä vih­moo koko vih­ti­läi­sen tai­vaan täy­del­tä. Ku­vaa­ja pu­dis­te­lee pää­tään, kun en mei­naa aluk­si löy­tää edes läh­töä.

Olen saa­nut tes­tiin Sa­lo­mo­nin maas­to­juok­su­ken­gät. On­nek­si, sil­lä sade on huuh­to­nut kal­li­oi­sen maas­ton saip­pu­an­liuk­kaak­si. Kal­te­vil­la pin­noil­la as­kel­ta­mis­ta riit­tää, jo­ten nil­kat py­sy­vät to­den­nä­köi­sem­min eh­ji­nä tar­koi­tuk­seen so­vel­tu­vis­sa ken­gis­sä.

Juok­sen nel­jän ki­lo­met­rin reit­tiä. En­sim­mäi­set ras­tit löy­ty­vät ai­ka hy­vin. Maas­to on kun­non kor­pea.

En­sim­mäi­sen ker­ran stip­laan, kun ete­nen puo­lik­si kom­pas­sin ja puo­lik­si pol­ku­jen avul­la. Har­hai­len sik­sak­kia toi­vot­to­man pit­kään. Ajat­te­len jo, et­tä kol­me­kol­mo­nen jäi sit­ten löy­ty­mät­tä, kun män­tyyn kie­tais­tu ras­ti pel­mah­taa etee­ni. Heh­ku­tan löy­tö­ä­ni kans­sa­suun­nis­ta­jal­le, joka puo­les­taan on vää­räl­lä ras­til­la. Hah! Mikä ama­töö­ri.

Yl­peys on suun­nis­ta­jan sur­ma. Puo­leen sää­reen upot­ta­va suo hui­jaa mi­nut tiel­le vää­rään koh­taan, ei­kä ras­ti ota löy­ty­äk­seen. Ta­ju­an, et­ten eh­di maa­liin en­nen sen sul­keu­tu­mis­ta. Olen li­ko­mär­kä ja mie­tin, voi­ko vi­tu­tuk­seen kuol­la.

6.6.

Luen, et­tä suun­nis­tus on älyk­käi­den ih­mis­ten laji. Lan­nis­tuk­sen aal­to vyö­ryy ylit­se­ni. Jouk­ku­e­ka­ve­ri­ni loh­dut­taa, et­tä pi­kem­min­kin kyse on kes­kit­ty­mis­ky­vys­tä. No, en ole kuu­lui­sa sii­tä­kään.

10.6.

Käyn Van­taal­la kiin­to­ras­teil­la. Ne löy­ty­vät hy­vin, mut­ta vai­keu­sas­te ei ole kum­moi­nen. Pian 13-vuo­ti­as Sim­ba-snaut­se­ri­ni ohit­taa mi­nut py­räh­dyk­sis­sään mon­ta ker­taa. Kuin­ka huo­les­tut­ta­vaa on, jos en pysy edes yh­dek­sän­kymp­pi­sen vauh­dis­sa?

11.6. Enää viik­ko Ju­ko­laan

Ker­taan kart­ta­merk­ke­jä kir­jas­ta. Osaan ne jo­ten­ku­ten, mut­ta esi­mer­kik­si vih­re­än vii­vas­ton olen tä­hän as­ti jät­tä­nyt no­tee­raa­mat­ta. Se tar­koit­taa vai­ke­a­kul­kuis­ta maa­poh­jaa, kap­pas vain.

Yri­tän pa­neu­tua myös rei­tin­va­lin­taan. Yh­del­lä si­vul­la on kart­ta ja toi­sel­la kol­me reit­tiä. En­sim­mäi­nen on ko­ke­neel­le suun­nis­ta­jal­le, toi­nen kes­kin­ker­tai­sel­le ja kol­mas aloit­te­li­jal­le, siis mi­nul­le.

12.6.

Vii­meis­ten il­ta­ras­tie­ni suun­ni­tel­ma on simp­pe­li: help­po nel­jän ki­lo­met­rin reit­ti, rau­hal­li­nen vauh­ti, hyvä mie­li. Sa­taa taas ko­vaa.

Löy­dän kol­me en­sim­mäis­tä ras­tia vai­vat­ta. Sit­ten rata siir­tyy ison tien toi­sel­le puo­lel­le, jon­ne jää­kau­si on jät­tä­nyt ter­vei­sen­sä häi­jyi­nä kal­li­oi­na ja lou­hik­koi­na. Hor­toi­len it­se­ni kar­tal­ta ja jou­dun ky­sy­mään neu­voa pa­ri­kin ker­taa.

Jää­kyl­mä sade koh­met­taa vä­hi­tel­len sor­me­ni niin, et­tei kom­pas­sin kään­te­lys­tä tule mi­tään. Kah­den tun­nin jäl­keen luo­vu­tan. Ko­ti­mat­kal­la lä­he­tän jouk­ku­eel­le­ni pai­no­kel­vot­to­mia vies­te­jä.

Lue myös: Stres­si talt­tuu met­säs­sä - nel­jä kiin­nos­ta­vaa fak­taa

14.6. Yl­lä­tys­kut­su Ven­lo­jen vies­tiin

Jouk­ku­e­ka­ve­ri­ni tyt­töys­tä­vä soit­taa ja ky­syy, ha­lu­ai­sin­ko juos­ta myös Ven­lo­jen vies­tin. Yk­si hei­dän po­ru­kas­taan on vat­sa­tau­dis­sa. Suos­tun. Men­köön sa­maan kon­kurs­siin.

Vii­mei­se­nä tree­ni­nä­ni käyn kiin­to­ras­teil­la Kou­vo­lan ur­hei­lu­puis­tos­sa ap­pi­van­hem­pie­ni mö­kin lä­his­töl­lä. Kart­ta on di­gi­taa­li­nen, jo­ten pin­gon po­luil­la kän­nyk­kä kä­des­sä. Se tun­tuu ty­pe­räl­tä. Ih­met­te­len kar­tas­sa nä­ky­viä val­koi­sia pa­tu­koi­ta, kun­nes tör­mään mä­ki­hyp­py­tor­nin juu­reen.

Sää on hel­tei­nen ja as­kel ras­kas. Juok­su­kun­to huo­les­tut­taa, kun huo­ho­tan mä­kiä ylös. Löy­dän kui­ten­kin kaik­ki ras­tit, jo­ten pa­hin pa­ko­kau­hu tait­tuu.

15.6. Vih­doin ki­sa­pai­kal­la

En­sim­mäi­set tree­naa­jat hölk­kää­vät vas­taan Enon kir­kon­ky­län lai­ta­mil­la. Telt­ta­paik­kam­me he­rät­tää en­sin epä­us­koa ja sit­ten rie­mua: puo­li­jouk­ku­e­telt­ta pi­tää pys­tyt­tää var­joi­saan hyt­tys­ry­teik­köön, mut­ta ei sen­tään suol­le, niin kuin toi­sil­la.

Kok­kaam­me kol­men tran­gi­an täy­del­tä olii­vi­öl­jys­sä ui­tet­tua här­kis­pas­taa. Väis­te­lem­me le­pa­koi­ta, joi­ta tun­tuu ot­ta­van pan­nuun alu­eel­le aset­tu­neet 40 000 suun­nis­ta­jaa. Hyt­ty­siä ei ole pal­jon, nii­tä on val­ta­vas­ti.

Yöl­lä pa­le­len un­tu­va­ma­kuu­pus­sis­sa­ni. Peti viet­tää ala­mä­keen, jo­ten pot­kis­ke­len it­se­ä­ni jat­ku­vas­ti kes­kem­mäl­le. Kurk­ku­kin tun­tuu ki­pe­äl­tä. Mik­si olen tääl­lä? Mik­sen ole ko­to­na omas­sa sän­gys­sä­ni?

16.6. Ven­lo­jen vies­ti läh­tee!

Ven­lo­jen vies­ti start­taa kel­lo 14. Mi­nul­la on kol­mas osuus, ly­hin ja hel­poin. Tank­kaan keit­toa ja pro­tei­i­ni­pa­tu­koi­ta ja yri­tän pi­tää pa­nii­kin ai­sois­sa. Par­hai­ten se on­nis­tuu Enon kir­jas­tos­sa ki­sa­ky­läs­sä. Os­tan pois­to­hyl­lys­tä John Stein­bec­kia ja Linn Ul­l­man­nia.

Ver­ryt­te­len läh­tö­a­lu­eel­la. Ai­na vä­lil­lä vaih­toon tu­lee suun­nis­ta­ja, joka ei löy­dä seu­raa­vaa vies­tin­vie­jää. Juok­su­ai­ko­ja on toi­si­naan vai­kea en­na­koi­da, ja jos oi­kein on­net­to­mas­ti käy, seu­raa­va me­ni­jä vas­ta har­jaa ham­pai­taan tel­tal­la, kun osuu­ten­sa hoi­ta­nut ven­la jo et­sii hän­tä vaih­to­a­lu­eel­la. Sil­loin jouk­ku­e­nu­me­roi­ta huu­del­laan me­ga­fo­niin tus­kas­tu­nein ää­nin.

Sit­ten kaik­ki ta­pah­tuu no­pe­as­ti. Kak­ko­so­suu­den juok­si­ja tu­lee maa­liin ja kii­kut­taa mi­nul­le kar­tan. Vaih­dam­me ke­hut ja tsem­pit, ja pyy­häl­län mat­kaan. Olen juos­sut tus­kin sa­taa met­riä, kun hou­su­jen vyö­tä­rö­nau­han al­le pu­jot­ta­ma­ni ener­gi­a­gee­lit ovat va­lu­neet alas poh­kei­siin. Lu­paa­va al­ku.

Met­sän­lai­das­sa mie­tin, mi­ten kart­taa pi­del­tiin­kään, mi­ten kom­pas­si toi­mii, osaan­ko lei­ma­ta oi­kein. Mut­ta kun en­sim­mäi­nen ras­ti löy­tyy, huo­jen­nun.

Vies­tin avaa­jam­me eh­ti ker­toa ih­me­tel­leen­sä kä­lä­tys­tä, joka met­säs­sä kai­kui. Vaik­ka ruuh­kat ovat kol­mo­so­suu­teen men­nes­sä su­la­neet, yh­des­sä te­ke­mi­sen mei­nin­ki yl­lät­tää mi­nut­kin. Jat­ku­vas­ti joku huu­te­lee ras­ti­nu­me­roi­ta, ei­kä kar­tan­lu­ku­a­pua tar­vit­se kau­an et­siä.

Hom­ma al­kaa rul­la­ta, ja juok­su­kin kul­kee. Puo­li­mat­kas­sa tu­len va­hin­gos­sa vää­räl­le ras­til­le. Rii­pai­see vie­tä­väs­ti kii­ve­tä äs­ken alas pin­got­tu pit­kä mäki ta­kai­sin ylös.

Peh­me­ät löy­lyt pal­kit­se­vat

Kun jäl­jel­lä on pari ras­tia ja ym­mär­rän sel­vi­ä­vä­ni osuu­des­ta­ni, mi­nut val­taa lap­sel­li­nen rie­mu. Maas­to on ol­lut ras­kas, mut­ta voi­ma­ni ovat riit­tä­neet hy­vin. Maa­li­suo­ral­la näen tut­tu­ja naa­mo­ja kan­nus­ta­mas­sa. Pääl­lim­mäi­nen aja­tuk­se­ni on – us­ko­ma­ton­ta kyl­lä – et­tä on­nek­si pää­sen met­sään vie­lä tois­ta­mi­seen.

Ja­lat peh­mei­nä va­el­lan telt­ta­sau­naan. Tun­nel­ma on kuin roo­ma­lai­ses­sa kyl­py­läs­sä, kun eri-ikäi­set ja -nä­köi­set nai­set saip­puo­i­vat met­sän kur­mot­ta­mia ke­ho­jaan. Löy­lyt ovat peh­me­ät ja pal­kit­se­vat, ja lau­teil­la ven­to­vie­raat käy­vät si­sa­rel­li­ses­ti läpi suo­ri­tuk­si­aan.

Olen unoh­ta­nut puh­taat hou­sut ja ken­gät tel­tal­le. Kie­tai­sen vyö­täi­sil­le­ni virt­ty­neen mäy­rä­koi­ra­pyyh­keen ja ve­dän jal­kaa­ni ra­pai­set lenk­ka­rit. Kuin­ka ol­la­kaan, heti en­sim­mäi­ses­sä mut­kas­sa vas­taan kä­ve­lee pre­si­dent­ti Sau­li Nii­nis­tö ad­ju­tant­tei­neen.

Lue myös: 5 syy­tä men­nä syk­syi­seen met­sään

17.6. Pää­koi­tos: Ju­ko­lan vies­ti

Ju­ko­lan vies­ti käyn­nis­tyy il­lal­la kel­lo 23 kir­kon­kel­lo­jen soi­tol­la. Läh­tö­suo­ral­la pau­haa Fin­lan­dia. Tu­han­net ot­sa­lam­put hal­ko­vat hä­mär­ty­vää ke­säil­taa.

Käym­me jouk­ku­een kans­sa il­ta­teel­lä, ja sit­ten pai­ne­len muu­ta­mak­si tun­nik­si nuk­ku­maan.

He­rään aa­mu­vii­den pin­taan ja tar­kis­tan ne­tis­tä, ovat­ko kaik­ki juos­seet ar­vi­oi­tua vauh­tia. Van­ha tut­tu jän­ni­tys on pa­lan­nut. Kro­pas­sa pis­te­lee ja pääs­sä pyö­rii – ihan va­ka­vis­sa­ni­ko olen taas läh­dös­sä met­sään?

Mu­tus­tan he­del­miä ja kau­ra­kek­se­jä kuu­si­kos­sa puo­li­la­maan­tu­nee­na. Kak­ko­so­suu­den juok­si­jam­me tu­lee sau­nas­ta ja sa­noo nyt vas­ta ta­ju­a­van­sa, mil­lai­sen ura­kan olen ot­ta­nut hoi­taak­se­ni. Maas­to on työ­lääm­pi kuin kos­kaan ai­kai­sem­min. Huo­mio ei hel­po­ta tus­kaa­ni.

Läh­tö­a­lu­eel­la vat­saa­ni al­kaa pis­tää. En us­kal­la ot­taa mon­ta­kaan juok­su­as­kel­ta, niin häi­jyl­tä tun­tuu.

Olen huo­les­ta tur­ta. En­tä jos en pys­ty juok­se­maan? Kes­ki­tyn lo­mot­ta­maan vet­tä kak­sin kä­sin ja hen­git­tä­mään niin rau­hal­li­ses­ti kuin tä­ri­näl­tä­ni ky­ke­nen.

Vies­tin­vaih­toa on on­nek­si viih­dyt­tä­vää seu­ra­ta. Tu­li­jat ja­kaan­tu­vat op­ti­mis­tei­hin ja pes­si­mis­tei­hin. Edel­li­set huu­ta­vat tul­les­saan ”mah­ta­va mei­nin­ki”, ”tosi mu­ka­va rata” ja ”nau­tis­ke­le”. Jäl­kim­mäi­set kai­lot­ta­vat: ”hel­ve­til­li­siä nou­su­ja” ja ”on sii­nä saa­ta­na te­ke­mis­tä”.

Oma lu­kun­sa ovat neu­vo­jat, jot­ka ei­vät pääs­tä seu­raa­vaa juok­si­jaa läh­te­mään vaan kat­so­vat tar­peel­li­sek­si ja­kaa vie­lä pari vink­kiä. ”Vii­mei­nen rin­ne on täyn­nä ras­te­ja, ota se tar­kas­ti.” ”Käy­tä ku­vi­o­ra­jo­ja.” Tämä pä­tee eten­kin, jos vies­tin­tuo­ja on ikä­mies ja seu­raa­va läh­ti­jä nuo­rem­pi nai­nen.

Jouk­ku­eem­me ne­lo­nen pyy­häl­tää pai­kal­le, ja pää­sen mat­kaan. Otan alun his­suk­seen. Tie­dän­hän edel­li­sen vies­tin an­si­os­ta ai­ka hy­vin, mi­hin olen me­nos­sa.

Hai­ke­a­na lop­pua koh­ti

Ju­ko­lan vies­tis­sä osuu­det ovat pi­dem­piä ja tun­nel­ma to­ti­sem­pi kuin Ven­lois­sa. Suu­rin osa osal­lis­tu­jis­ta on mie­hiä. Suo­si­keik­se­ni ko­ho­a­vat luu­ta ja nah­kaa ole­vat, ku­ma­ra­ryh­ti­set se­dät, jot­ka kii­tä­vät met­säs­sä tö­pöt­tä­vin as­ke­lin jär­je­tön­tä kyy­tiä. Tun­tuu kuin hei­dän kui­vak­ka fy­siik­kan­sa oli­si luo­tu le­pi­kois­sa ra­vaa­mi­seen. On tur­ha ku­vi­tel­la­kaan me­ne­vän­sä heis­tä ohit­se.

Ajau­dun kol­men kop­laan, jos­sa vauh­tim­me käy­vät hy­vin yk­siin. Har­mi kyl­lä juo­ma­ras­ti har­haut­taa mei­dät vää­räl­le ural­le, ja pum­maam­me kun­nol­la. On­nek­si Ven­lat mak­sa­vat nyt it­sen­sä ta­kai­sin, sil­lä kek­sin pian, mis­sä olem­me.

Eh­dim­me ti­heik­kö­jä hal­ko­es­sam­me vä­hän tu­tus­tu­a­kin. Kun tiem­me nel­jän­nen ras­tin jäl­keen ero­a­vat, har­kit­sen puo­li­to­sis­sa­ni, läh­ti­sin­kö pee­saa­maan mu­ka­vaa lää­ke­tie­teen opis­ke­li­jaa, vaik­ka suun­ta on aut­ta­mat­ta vää­rä.

Kun vii­mei­set ras­tit lä­hes­ty­vät, mie­leen nou­see ou­to hai­keus: koh­ta tämä on ohi. Vii­mei­set kak­si ras­tia ovat sa­mat kuin Ven­lois­sa, jo­ten us­kal­lan hyö­dyn­tää lo­put­kin höy­ryt. Maa­li­suo­ran ruo­ho­kum­pa­reen tik­kaan pä­ki­öil­lä mai­to­ha­pot rei­sis­sä mel­las­ta­en. Maa­lis­sa olo on au­tu­as, epä­us­koi­nen.

Hoi­per­te­len sau­naan. Mat­kal­la tel­tal­le os­tan kak­si met­rin sal­mi­ak­ki­la­kua ja hot­kai­sen ne sa­man tien.

18.6. Ras­tien jah­taus jat­ku­koon

Olem­me pur­ka­neet lei­rin ja aja­neet pa­lau­tus­lei­ril­le Sai­maan sy­dän­mail­ta vuok­ra­tul­le mö­kil­le. Käym­me yhä kier­rok­sil­la: ver­tai­lem­me suu vaah­dos­sa reit­ti­va­lin­to­jam­me, sau­nom­me ja jääh­dyt­te­lem­me 17-as­tei­ses­sa jär­ves­sä. Ko­ho­tam­me mal­jat ys­tä­vyy­del­le ja hie­nol­le la­jil­le.

Suun­nit­te­lem­me seu­raa­via koi­tok­sia. On­han jouk­ku­eem­me ke­hit­ty­nyt häi­käi­se­väs­ti pa­ran­ta­mal­la si­joi­tus­taan pe­rä­ti 19 py­kä­lää. Tu­han­nen ra­ja­pyyk­ki hää­möt­tää jo.

Mie­tin Ju­ko­lan luon­net­ta. Lo­pul­ta­han kyse on sii­tä, et­tä suu­ri mää­rä ih­mi­siä ko­koon­tuu yh­teen juok­se­maan met­säs­sä. Toi­saal­ta te­kee mie­li näh­dä sii­nä enem­män: omi­tui­nen mut­ta an­toi­sa yk­si­lö­suo­ri­tuk­sen, jouk­ku­e­hen­gen ja kir­jai­mel­li­ses­ti pus­kis­ta tu­le­van yh­tei­söl­li­syy­den ku­del­ma. On häm­mäs­tyt­tä­vää, ja häm­mäs­tyt­tä­vän hie­noa, et­tä sa­mo­ja mät­täi­tä tal­laa­vat maa­il­man par­haat suun­nis­ta­jat, ja sit­ten sel­lai­set kuin minä.

Ta­pah­tu­ma­na Ju­ko­la ei ole lys­ti­käs tai edes ko­vin hil­peä. Kuu­len yhä kor­vis­sa­ni kuu­lut­ta­jan hap­pa­man ää­nen läh­tö­a­lu­eel­la: – Duu nat tats tö mäps.

Inf­rast­ruk­tuu­ri on in­si­nöö­rien kä­si­a­laa. Kaik­ki toi­mii, mut­ta es­te­tiik­ka lois­taa pois­sa­o­lol­laan. Ruo­ka on ko­kat­tu en­nen kaik­kea polt­to­ai­neek­si, ei­kä mal­las­ras­til­la ole kos­kaan jo­noa.

Ad­re­na­lii­ni­huu­rua ja vie­roi­tu­soi­rei­ta

Ju­ko­lan vies­tin, ja yli­pää­tään suun­nis­tuk­sen, van­ha­nai­kai­ses­sa yk­sin­ker­tai­suu­des­sa pii­lee jo­tain ter­veh­dyt­tä­vää, mer­ki­tyk­sel­li­sen tun­tuis­ta täs­sä pirs­ta­loi­tu­nees­sa ajas­sa. Yh­des­sä ko­ke­mis­ta, tal­koo­hen­keä, muut­tu­mat­to­muut­ta.

Ad­re­na­lii­ni­huu­ruis­sa­ni näen Ju­ko­las­sa yh­tä­läi­syyk­siä jopa pre­si­dent­ti Mau­no Koi­vis­ton hau­ta­jai­siin. Rip­pei­siin su­ku­pol­via ja Suo­men eri kolk­kia yh­teen sol­mi­nees­ta yh­te­näis­kult­tuu­ris­ta, vas­ta­koh­ta­na tyh­jän­päi­väi­sen räk­sy­tyk­sen, ta­hal­li­sen ohi pu­hu­mi­sen ja en­nak­ko­luu­lo­jen täyt­tä­mäl­le ajal­lem­me.

Sa­maan ai­kaan Ju­ko­la tun­tuu omal­ta to­del­li­suu­del­taan, eril­li­sel­tä saa­rek­keel­taan. Vie­rai­lu siel­lä ve­nyt­tää iden­ti­teet­tiä uu­siin il­man­suun­tiin ja ai­heut­taa ar­keen pa­la­tes­sa kes­ki­vai­kei­ta vie­roi­tu­soi­rei­ta.

Ihan kuin mi­nus­ta oli­si tul­lut suun­nis­ta­ja.

Lue myös:

Täl­lai­nen on maa­il­man ran­kin maas­to­pyö­räi­ly­ki­sa – suo­ma­lais­kä­vi­jät ker­to­vat!

Stres­saan­tu­nut? Kä­ve­le enem­män!

Hou­kut­taa­ko va­el­lus Suo­men luon­nos­sa? Täs­sä ovat ke­vään ja ke­sän kiin­nos­ta­vim­mat luon­to­koh­teet

Lue Myös