Artikkeli

Hanna Linnakko

Anu Val­lin­kos­ki Han­na Lin­nak­ko ku­vat

Kan­san­pe­rin­teen vaa­li­ja Hilu Toi­vo­nen-Alas­ta­lo

Kansanperinne sai elämäni raiteilleen

Hilu Toivonen-Alastalo on saanut kansanperinteeltä paljon. Se on tuonut ystäviä, kokemuksia, leivän pöytään, jopa aviomiehen.

Jos sa­noi­sin, et­tä olen saa­nut kan­san­pe­rin­teel­tä elä­män, se oli­si lii­oit­te­lua. Mut­ta pal­jon se on an­ta­nut: eli­ni­käi­siä ys­tä­viä, val­ta­vas­ti ko­ke­muk­sia meil­tä ja maa­il­mal­ta, uu­sia tai­to­ja ja pal­jon tie­tä­mys­tä.

Kan­san­tans­si ja -mu­siik­ki, kan­sal­lis­pu­vut, ta­ri­nat omas­ta su­vus­ta ja ko­ti­seu­dus­ta ovat ol­leet osa elä­mää­ni niin kau­an kuin muis­tan. Lap­suu­den­ko­dis­sa­ni pe­rin­teet oli­vat ar­kea. Niin jo­ka­päi­väis­tä, et­tä olen tun­nis­ta­nut osan lap­suu­den ar­ki­sis­ta puu­his­ta kan­san­pe­rin­teek­si vas­ta nyt ai­kui­si­äl­lä.

Olen syn­ty­nyt Hel­sin­gis­sä, mut­ta muu­tim­me 1967 Hol­lo­lan Mes­si­lään äi­din ko­ti­ti­lal­le. Olin tuol­loin puo­li­vuo­ti­as.

Van­hem­pa­ni te­ki­vät roh­ke­an pää­tök­sen. So­si­o­lo­gi­äi­ti­ni ja his­to­ri­oit­si­jai­sä­ni al­koi­vat puu­ha­ta lo­ma­kes­kus­ta. Leh­mät myy­tiin, ja ti­lal­le ru­vet­tiin ra­ken­ta­maan ma­joi­tus­ti­laa.

Vuo­sien mit­taan Mes­si­lään rai­vat­tiin las­ket­te­lu­rin­ne, pys­ty­tet­tiin hiih­to­his­sit ja teh­tiin golf­kent­tä. Mo­nes­sa asi­as­sa van­hem­pa­ni oli­vat en­sim­mäi­siä Suo­mes­sa.

Esiin­ty­mi­nen on ve­ris­sä

Mes­si­lään kuu­lui­vat myös pai­kal­lis­ten kan­san­tans­si­ryh­mien esi­tyk­set, hä­mä­läi­set pe­rin­ne­pi­dot, kan­sal­lis­pu­ku­näyt­te­lyt sekä pe­rin­ne­jou­lut ja ju­han­nuk­set tai­koi­neen.

Pie­nes­tä pi­tä­en osal­lis­tuin kol­men si­sa­ruk­se­ni kans­sa eri­lai­siin esi­tyk­siin. Tans­sim­me, lau­loim­me ja lau­suim­me. Vuo­sien vie­ries­sä Hol­lo­lan kan­sal­lis­pu­vut vaih­tui­vat ai­na nu­me­roa suu­rem­paan ko­koon.

Al­le kou­lui­käi­se­nä aloi­tin kan­san­tans­si­har­ras­tuk­sen. Mu­ka­na oli hir­ve­äs­ti ka­ve­rei­ta. Edes mur­ro­si­kä ei saa­nut mei­tä lo­pet­ta­maan. Esiin­ty­mään vii­le­tet­tiin mo­pol­la, kan­sal­lis­pu­ku pääl­lä tie­tys­ti.

Nau­tin esiin­ty­mi­ses­tä ja in­nos­tuin lo­ma­kes­kuk­sen as­ka­reis­ta. Tein kaik­kia hom­mia. Va­paal­la­kin not­kuin vas­taa­no­tos­sa.

Tu­le­vai­suu­den suun­ni­tel­mat oli­vat sel­vät: En­sin opis­ke­le­maan mat­kai­lu- ja ra­vin­to­la-alaa ul­ko­mail­le ja Suo­meen. Sit­ten töi­hin alal­le jo­hon­kin toi­seen yri­tyk­seen, kat­so­maan ja op­pi­maan, mi­ten muu­al­la teh­dään. Ja lo­pul­ta Mes­si­lää ve­tä­mään sis­kon kans­sa.

Lama vei uu­del­le ural­le

Toi­sin kui­ten­kin kävi. 1990-lu­vun lama vei lo­ma­kes­kuk­sen ja äi­din ko­ti­ti­lan. Pan­kin mu­kaan va­kuuk­sien ar­vo oli ro­mah­ta­nut, ja ajau­duim­me kon­kurs­siin. Äi­din ter­veys mu­re­ni me­ne­tyk­sen vuok­si.

It­se en heti ta­pah­tu­nut­ta si­säis­tä­nyt. Olin töis­sä Hel­sin­gis­sä ho­tel­li In­ter-Con­ti­nen­ta­lis­sa ja odo­tin esi­kois­ta­ni. Omas­sa elä­mäs­sä ta­pah­tui niin pal­jon sa­maan ai­kaan.

Toi­sen lap­sen syn­ty­män jäl­keen pa­la­sin töi­hin. Huo­ma­sin pian, et­tä työ isos­sa ho­tel­li­ket­jus­sa ei ol­lut mi­nua var­ten. Ha­lu­sin jo­tain muu­ta.

Mie­tin, et­tä jo­kai­sel­la it­se­ään kun­ni­oit­ta­val­la kan­sal­la pi­tää ol­la oma am­mat­ti­kan­san­tans­si­ryh­mä. Tar­tuin toi­meen ja 1998 pe­rus­tin tans­si­ryh­mä Tsuu­min, joka toi­mii yhä. Tans­sis­howt al­koi­vat pyö­riä te­at­te­ri Pik­ku-Lil­la­nis­sa Hel­sin­gis­sä kuu­te­na päi­vä­nä vii­kos­sa.

Al­ku oli rank­kaa. En voi­nut mak­saa it­sel­le­ni palk­kaa, vaan elim­me mie­he­ni tu­loil­la. Söim­me puu­roa ja pe­ru­naa. Kah­des­sa ja puo­les­sa vuo­des­sa pa­loin lop­puun ja jäin vuo­den sai­ras­lo­mal­le.

Vä­hi­tel­len aloin nous­ta. Me­nin suo­rit­ta­maan Si­be­lius-Aka­te­mi­aan Arts Ma­na­ge­ment -tut­kin­toa ja tein tuot­ta­jan töi­tä tans­si­pii­reis­sä. Tans­si­te­at­te­ri Hur­ja­ruuth, Pis­pa­lan sot­tii­si, Folk­lan­dia-ris­tei­lyt, Kau­pun­ki­tans­sit pää­kau­pun­ki­seu­dul­la…

Vii­mei­set seit­se­män vuot­ta olen työs­ken­nel­lyt Kar­ja­lai­sen Nuo­ri­so­lii­ton toi­min­nan­joh­ta­ja­na.

Kes­kit­ty­mi­sen tai­to

Kan­san­pe­rin­ne ei ole mi­nul­le vain työ tai har­ras­tus vaan elä­män­ta­pa, osa mi­nua. Ihan kir­jai­mel­li­ses­ti­kin. Olen ta­tuo­i­nut ihol­le­ni pät­kän kan­sal­lis­pu­vun rai­dal­li­ses­ta ha­me­kan­kaas­ta.

Yk­si pe­rin­tei­den hie­nouk­sis­ta on se, et­tä ne tuo­vat su­ku­pol­vet yh­teen. Po­lo­nee­sia tans­si­vat yh­des­sä niin 2- kuin 80-vuo­ti­aat.

Mi­nus­ta pe­rin­teen vä­lit­tä­mi­nen on eten­kin iso­van­hem­pien teh­tä­vä. It­se kuun­te­lin mum­mu­ni ta­ri­noi­ta, omat lap­se­ni isä­ni ker­toi­lua. Nyt saan siir­tää seu­raa­val­le pol­vel­le kaik­kea kuu­le­maa­ni ja op­pi­maa­ni.

Toi­nen hie­nous on it­se te­ke­mi­nen. Kan­sal­lis­pu­vun mil­lin­pi­tuis­ten pis­to­jen om­pe­lu on ol­lut kuin ret­riit­ti. Om­mel­les­sa ei voi ol­la ajat­te­le­mat­ta, et­tä sa­mal­la ta­val­la ovat om­mel­leet lu­kui­sat nai­set en­nen mi­nua.

Mi­nul­la on di­ag­no­soi­tu adhd, mut­ta niin vain olen pys­ty­nyt om­pe­le­maan kä­sin pa­ri­kin kan­sal­lis­pu­kua. On ol­lut mah­ta­vaa löy­tää kes­kit­ty­mi­sen tai­to.

”Tuu­naa mun pe­rin­ne”

Il­man his­to­ri­aa ja men­nyt­tä ei oli­si kan­san­pe­rin­net­tä, mut­ta pe­rin­ne elää ja muut­tuu. Muut­tu­mat­to­muus tar­koit­taa kuo­le­maa. Olen pan­nut mer­kil­le, et­tä pe­rin­tee­seen liit­tyy pal­jon pu­ris­mia. Moni ajat­te­lee, et­tä pe­rin­net­tä voi to­teut­taa vain yh­del­lä ta­val­la.

Ke­hi­tin pari vuot­ta sit­ten Kar­ja­lai­sen Nuo­ri­so­lii­ton kam­pan­jaa var­ten hash­ta­gin #tuu­naa­mun­pe­rin­ne. Aja­tuk­se­na oli, et­tä pe­rin­net­tä tuo­tai­siin iloi­ses­ti ja luo­vas­ti tä­hän päi­vään, ar­keen ja juh­laan. Kan­sal­lis­pu­vun tas­kun voi sol­mia vyö­tä­röl­le ar­ke­na fark­ku­jen kans­sa tai kan­sal­lis­pu­vun ta­kin eli röi­jyn voi pu­kea pik­ku­mus­tan ka­ve­rik­si kok­ka­reil­le.

Tun­nus on al­ka­nut elää omaa elä­mään­sä. Alan hard­co­re-har­ras­ta­jat käyt­tä­vät ly­hen­net­tä #tmp.

Ki­pi­nä puo­li­sol­le­kin

Hel­sin­gin vuo­sien jäl­keen olen aset­tu­nut Akaa­seen Vii­a­lan ky­lään. Uu­den ko­ti­seu­dun olen ot­ta­nut niin omak­se­ni, et­tä olen om­mel­lut it­sel­le­ni Akaan seu­dun nai­sen pu­vun.

Mie­hel­le­ni tein lah­jak­si Sor­ta­va­lan pu­vun, hä­nen toi­vees­taan. Hän tu­lee ai­van pe­rin­ne­pii­rien ul­ko­puo­lel­ta, vaik­ka hä­net löy­sin­kin Folk­lan­dia-ris­tei­lyl­tä. Hän oli kan­san­mu­siik­ki- ja kan­san­tans­si­ta­pah­tu­mas­sa töis­sä ää­ni­mie­he­nä.

Eh­kä olen jon­kin­lai­sen pe­rin­ne­ki­pi­nän mie­hel­le an­ta­nut, sil­lä hän tu­lee ai­na mu­kaa­ni huol­to­jou­koik­si tans­si­fes­ta­reil­le.

Lue Myös