Artikkeli

Hanna Linnakko

TAM­MI­KUUS­SA 2020

Jännitän,
siis elän

”Jos jol­la­kul­la on pu­ru­ku­mi suus­sa, niin vie­kää­pä se ros­kiin en­nen kun aloi­te­taan”, sa­noi seu­ra­kun­nan kuu­si­vuo­ti­ai­den las­ten ker­ho-oh­jaa­ja. Jäh­me­tyin, kos­ka pu­res­ke­lin juu­ri har­taas­ti isoa hub­ba­bub­ba-purk­kaa. Ros­kis oli jump­pa­sa­lin toi­sel­la lai­dal­la. Mat­ka sa­lin poik­ki mui­den tui­jot­ta­es­sa tun­tui niin jän­nit­tä­väl­tä, et­tä va­lit­sin toi­sin. Sul­loin pur­kan pu­nai­sen vil­la­poo­lo­ni ja le­ve­ä­lah­keis­ten fark­ku­jen hou­sun­kau­luk­sen vä­liin. Hom­ma oli sil­lä sel­vä. Ko­to­na äi­ti pa­kas­ti pu­se­ron, jot­ta pu­ru­ku­mi oli­si saa­tu rap­su­tet­tua ir­ti. Ei on­nis­tu­nut.

Elä­mäs­sä on jän­nit­tä­nyt mon­ta ker­taa tuon jäl­keen­kin. Nyt, 45 vuot­ta myö­hem­min, jän­nit­tää taas. Kir­joi­tan elä­mä­ni en­sim­mäis­tä pää­kir­joi­tus­ta uu­te­na pää­toi­mit­ta­ja­na. Ero on sii­nä, et­tä jän­ni­tys on iän kart­tu­es­sa al­ka­nut tun­tua iha­nal­ta. Saan ko­kea ja op­pia jo­tain uut­ta. Ikään kuin oli­sin vä­hän enem­män elos­sa. Kyy­ni­syys ja lei­pään­ty­mi­nen ei­vät kos­ke­ta mi­nua nyt, en­kä enää tun­ki­si purk­kaa hou­sun­kau­luk­seen. Vei­sin sen pys­ty­päin ros­kiin ja pu­hal­tai­sin vie­lä mah­ta­van purk­ka­pal­lon men­nes­sä­ni.

Olen ol­lut Oman Ajan po­ru­kas­sa leh­den pe­rus­ta­mi­ses­ta saak­ka, ai­van ku­ten moni teis­tä lu­ki­jois­ta­kin. Läh­den in­nois­sa­ni van­ho­jen ja uu­sien tut­tu­jen kans­sa te­ke­mään leh­teä, jon­ka pa­ris­sa toi­von tei­dän viih­ty­vän myös jat­kos­sa.

Ener­gis­tä al­ku­vuot­ta!

Anu Vir­nes-Kar­ja­lai­nen

pää­toi­mit­ta­ja

Lue Myös