Artikkeli

Anu Vir­nes-Kar­ja­lai­nen Vesa-Mat­ti Vää­rä ku­vat

Heli Laaksonen: "Murre on alitajuntani kieli"

Silloin kun muut menevät maate, murrerunoilija Heli Laaksosen ideat lähtevät pulppuilemaan. Uusi runokokoelma on juuri ilmestynyt, mutta iloon sekoittuu huoli suomalaisen kirjan ja ihmisen tulevaisuudesta.

Haa­lis­tu­neis­sa 70-lu­vun va­lo­ku­vis­sa ty­töt tou­hu­a­vat yh­tä ja tois­ta. On Nuu­tin­päi­vän näy­tel­mää, pah­vi­sis­ta kah­vi­pa­ke­teis­ta teh­ty­jä ta­lo­maa­il­mo­ja, it­se teh­tyä pi­tuus­hyp­py­ra­taa ja pe­ru­na­pel­lol­la huh­ki­mis­ta Kert­tu-mum­mun kans­sa.

– Tuo po­jan nä­köi­nen olen minä. Ja sitä minä edel­leen pel­kään. Et­tä po­jak­si luul­laan, sa­noo ru­noi­li­ja Heli Laak­so­nen ei­kä näy­tä lain­kaan huo­les­tu­neel­ta.

He­lil­lä on ai­na ol­lut vah­va halu oman maa­il­man luo­mi­seen. Van­hem­mat ero­si­vat, kun hän oli kym­me­nen. Hän ja vii­si vuot­ta nuo­rem­pi Ou­ti-sis­ko jäi­vät asu­maan äi­din kans­sa.

– Olot muut­tui­vat köy­hem­mik­si, mut­ta se ei ole jää­nyt ikä­väl­lä ta­val­la mie­leen. En tie­dä, häi­vyt­ti­kö äi­ti vai­keu­det meil­tä lap­sil­ta vai olin­ko vain omis­sa maa­il­mois­sa­ni.

He­liä ei lii­kut­ta­nut hiuk­kaa­kaan, jos pääl­lä ei tei­ni-iäs­sä ol­lut sa­maa Kap­pa-pu­se­roa kuin muil­la. ”Voi res­su­koi­ta” hän saat­toi aja­tel­la.

– Jos ha­lu­at kul­kea omaa tie­tä, ilk­ku­jia tu­lee ai­na.

Len­tä­vä läh­tö

Jos Heli ei ui­nut val­ta­vir­taa nuo­re­na, ei hän ole teh­nyt sitä sen jäl­keen­kään. Kir­jai­li­jai­den­ti­teet­ti syn­tyi, kun hän tu­tus­tui 1990-lu­vun lo­pus­sa Vi­ros­sa mur­teel­la kir­joit­ta­viin kir­jai­li­joi­hin.

– Olin mie­les­sä­ni ha­ke­nut jo­tain sel­lais­ta. Koin heti, et­tä se on mi­nun jut­tu­ni. Mur­re oli en­sim­mäi­nen op­pi­ma­ni kie­li, ja se nou­see ali­ta­jun­nas­ta saak­ka.

Heli ajat­te­lee, et­tä mur­re si­jait­see sa­moil­la taa­juuk­sil­la ai­vois­sa unien kans­sa. Yleis­kie­lel­lä syn­tyy sa­man­lais­ta teks­tiä kuin mitä muut­kin jo te­ke­vät. Mur­teel­la taas jo­tain ai­nut­laa­tuis­ta. Sen huo­ma­si­vat myös lu­ki­jat.

Esi­kois­te­os Pulu uis (2000) myi 42 000 kap­pa­let­ta. Se on suo­ma­lai­sit­tain mel­koi­nen mää­rä. Kir­jai­li­jan ura sai len­tä­vän läh­dön.

Täl­lä vii­kol­la il­mes­tyi He­lin vii­des ai­kuis­ten ru­no­te­os Au­rin­ko. Pork­ka­na. Vesi., jota hän työs­ti kah­dek­san vuot­ta. Ru­noi­li­jaa on kir­jaa teh­des­sä ajat­te­lut­ta­nut ”met­tä, lu­an­to, hul­luus ja rak­kaus kans”.

Mul riit­tä,

ko saan kauk­ka kat­tel pi­ha­puu­hi­as.

Lau­an­tai­saun, savu o su­a­ra ja kork­kia,

kan­nat puit ja vett ja sy­ty­tät lyh­ryi.

Luo­vuus val­taa öi­sin

Luo­vuut­ta ruok­ki­vat mo­net asi­at: oman­nä­köi­nen elä­mä 140-vuo­ti­aas­sa ta­los­sa Rau­man La­pis­sa, ”rus­ki­a­sil­mä­ne miäs” Miik­ka Lap­pa­lai­nen ja ym­pä­röi­vä luon­to ket­tui­neen, jä­nik­si­neen ja lin­tui­neen.

– Maa­il­ma on ru­no­je­ni muu­sa. Mut­ta hyvä ih­mis­suh­de pi­tää jär­jis­sään ja kiin­ni elä­väs­sä elä­mäs­sä.

Ik­ku­nan edes­sä on työn al­la He­lin oma maa­laus: voi­ra­si­oi­den kan­siin maa­lat­tu­ja lin­tu­ja, joi­den ins­pi­raa­ti­oi­na ovat toi­mi­neet yri­tys­joh­ta­jat.

Pe­rä­kam­ma­rin hir­si­sei­näl­lä ti­kit­tä­vät kel­lot ja täy­det kir­ja­hyl­lyt kier­tä­vät sei­niä.

– Ra­kas­tan kir­jo­ja niin, et­ten ai­na malt­tai­si nuk­ku­a­kaan.

Ei­kä se uni ai­na tu­le­kaan, ai­na­kaan sil­loin kun suu­rim­mal­la osal­la meis­tä. Heli on yö­kuk­ku­ja, jon­ka ide­at al­ka­vat vir­ra­ta, kun muut me­ne­vät maa­te.

– Vuo­ro­kau­si­ryt­mi­ni on jär­je­tön. Ire­at al­ka­vat tul­la il­tau­u­tis­ten ai­kaan, ei­kä lop­pua näy en­nen aa­mu­kol­mea.

Elä­mäs­sä on toi­sen­lai­nen roti ru­no­kier­tu­ei­den ai­kaan. Sil­loin ele­tään kel­lon kans­sa, ja pai­kal­la ol­laan just ei­kä mel­kein. Lo­ka­kuus­sa start­taa seit­se­mäs kier­tue. He­liä jän­nit­tää.

– Se on sel­lais­ta ja­pa­ni­lais­tyyp­pis­tä hä­pe­ää. Et­tä luu­lee it­ses­tään lii­ko­ja, mut­ta ei ole­kaan mi­tään. En voi ir­rot­taa it­se­ä­ni kier­tu­een vas­taa­no­tos­ta. Se on mi­nun vas­taa­not­to­a­ni.

Ru­noil­lois­sa Heli nou­see la­val­le ja pu­huu ja pu­huu. Ja nau­raa ju­tuil­leen. Toi­ses­sa sil­mäs­sä on ikä­nä­ön ta­kia pii­lo­lins­si, jot­ta hän nä­kee ylei­sön. Toi­ses­sa sil­mäs­sä ei, jot­ta nä­kee lu­kea ru­not.

– Sel­lai­set tun­nin ja kol­me vart­tia pu­hua pul­pu­tan. Eh­kä ker­ran ryys­tän vet­tä vä­lil­lä.

Peu­ku­tus ei au­ta

Ru­noil­to­jen vas­taa­no­ton li­säk­si jän­nit­tää uu­den kir­jan me­nes­ty­mi­nen. Ajat ovat ko­vas­ti muut­tu­neet pa­rin­kym­me­nen vuo­den ai­ka­na, ei­kä kir­jo­ja enää myy­dä en­ti­seen mal­liin. Luo­vut­ta­mi­nen­kin on käy­nyt mie­les­sä.

– Muu­tos on dra­maat­ti­nen. Se ei au­ta, jos so­mes­sa peu­ku­te­taan. On ai­ka iro­nis­ta, et­tä kir­jo­jen myyn­ti on men­nyt alas­päin sa­maa tah­tia kuin fa­ce­book-seu­raa­jien mää­rä on kas­va­nut.

On­gel­ma ei ole yk­sin­ker­tai­nen, sil­lä Heli tun­tee vas­tuu­ta mur­teen säi­ly­mi­ses­tä ja suo­ma­lai­sen kult­tuu­rin yl­lä­pi­tä­mi­ses­tä. Kun kir­jan os­ta­jat häi­py­vät, näi­vet­ty­vät kir­ja­kau­pat, kus­tan­ta­jat ja kir­jai­li­jat – ja vä­hi­tel­len am­mat­ti­mai­ses­ti teh­ty­jä kir­jo­ja ei enää il­mes­ty.

– Jos suo­ma­lais­ta kir­jal­li­suut­ta ei­vät suo­ma­lai­set it­se lue, se ka­to­aa. Jos mur­ret­ta ei kuu­lu mis­sään, se hä­vi­ää. Who ca­res? Näin­kö suo­mea sa­dan vuo­den pääs­tä ään­ne­tään? Asia on isom­pi kuin minä it­se. Mut­ta mik­si kir­joi­tan, jos en tule kuul­luk­si ja lu­e­tuk­si. Mik­si en sai­si luo­vut­taa?

Sil­ti Heli ei ha­lua ol­la kuin vos­sik­ka­kus­ki, joka har­mit­te­lee au­to­jen tu­loa. Ke­peä so­me­hä­ly vie ih­mi­sel­tä voi­mat. Hyvä kir­ja vah­vis­taa lu­ki­jaan­sa. Mut­ta kir­jo­jen lu­ki­ja­kun­ta har­ve­nee, ei­kä nuo­rem­pia lu­ki­joi­ta ole help­po saa­da. Jo­tain oli­si kek­sit­tä­vä.

Jä­te­neu­vo­jas­ta am­mat­ti?

Omak­si rat­kai­suk­seen ja elan­non tu­ek­si Heli on miet­ti­nyt me­ne­mis­tä jä­te­neu­vo­jan kou­lu­tuk­seen. Ym­pä­ris­tön vaa­li­mi­nen kiin­nos­taa.

– Mie­tin, mi­ten kier­rät­tä­mi­ses­tä voi­si teh­dä hoh­do­kas­ta. Sel­lais­ta, et­tei se oli­si vel­vol­li­suus vaan ilo. Voi­si­ko kier­rä­tys­pis­te ol­la paik­ka, jo­hon koko per­he tu­li­si viih­ty­mään?

He­lin in­nos­tus tart­tuu, ei­kä ole vai­kea ku­vi­tel­la ru­noi­li­jaa kier­rä­tyk­sen ilo­sa­no­man lä­het­ti­lää­nä. It­se hän ei ole kos­kaan ol­lut kiin­nos­tu­nut uu­den ta­va­ran haa­li­mi­ses­ta. Len­tä­mi­sen hän päät­ti lo­pet­taa vii­me ke­vää­nä.

– Kun pu­hu­taan jat­ku­vas­ta kas­vus­ta, voi­si­ko aja­tel­la, et­tä se tar­koit­taa hen­kis­tä ke­hi­tys­tä ei­kä uut­ta ta­va­raa tai jum­bo­je­til­lä mat­kus­ta­mis­ta?

Ru­no­jen kans­sa Heli on ai­na ol­lut to­sis­saan. Kun uu­si kir­ja al­koi kah­dek­san vuot­ta sit­ten teh­dä tu­lo­aan, se hah­mot­tui hil­jal­leen kuin val­koi­sen su­mun ta­kaa.

– La­maan­nuk­sen ti­lal­le tuli us­ko sii­tä, et­tä tämä kir­ja kuu­luu teh­dä. Nyt kun kat­son tu­le­vai­suu­teen, mie­tin hai­ke­as­ti, mut­ta en syn­käs­ti.

Mus­tien ki­vien kes­kel

kau­nei kaa­ri­luit

korp­pi lait­taa ne ko­tis kait­teiks

et­tei pi­ä­net put­tois

sai peu­ralt luva.

Sait peu­ralt luva

ens sur­ra

sit su­re­mat ol­la. •

Lai­nauk­set TE­OK­SES­TA
Au­rin­ko. Pork­ka­na. Vesi.,
WSOY, 2019.

Lue koko jut­tu Oma Ai­ka -leh­des­tä 10/2019.

Lue Myös