Artikkeli

Anu Vir­nes-Kar­ja­lai­nen Han­na Lin­nak­ko kuva

Eija-Riitta Korhola: "Kuolema on käynyt lähellä monta kertaa"

Kun entinen europarlamentaarikko, filosofian tohtori Eija-Riitta Korhola, 59, kuuli sairastavansa aggressiivista rintasyöpää, hän ajatteli, ettei ole vielä valmis kuolemaan. On asioita, joita täytyy ehtiä tehdä. Koska kuolema oli käynyt lähellä ennenkin, hän ei tuntenut pelkoa.

Kun va­kuu­tu­syh­ti­ön pu­he­lin­myy­jä pari vuot­ta sit­ten soit­ti ja tar­jo­si syö­pä­va­kuu­tus­ta, Ei­ja-Riit­ta Kor­ho­la oli jo lo­pet­ta­mas­sa pu­he­lua, kun tu­li­kin toi­siin aa­tok­siin. Mik­si­käs ei? Va­kuu­tus oli­si pie­ni hin­ta huo­let­to­muu­des­ta.

– Kun syö­pä sit­ten jon­kun ajan pääs­tä to­det­tiin, olin to­del­la yl­lät­ty­nyt. En ol­lut va­kuu­tuk­sen ot­ta­mi­ses­ta huo­li­mat­ta kos­kaan aja­tel­lut, et­tä mi­nul­le kä­vi­si näin. Olin­han imet­tä­nyt yh­teen­sä kol­me vuot­ta, en­kä ol­lut kos­kaan syö­nyt pil­le­rei­tä.

Ei­ja-Riit­ta oli uu­ti­sen kuul­les­saan val­mis­tau­tu­mas­sa Ams­ter­da­mis­sa joh­to­ryh­män ko­kouk­seen yri­tyk­ses­sä, jon­ka hal­li­tuk­seen hän kuu­lui. En­sim­mäi­nen aja­tus ei ol­lut pel­koa vaan häm­men­nys­tä: Näin­kö vä­hän eh­ti­sin elä­mäs­sä?

– Ajat­te­lin, et­tä en ole an­ta­nut vie­lä kaik­kea. Se ei tar­koi­ta ul­koi­sia asi­oi­ta. Kyse on si­säi­ses­tä tun­tees­ta ja in­tui­ti­os­ta.

Ei­ja-Riit­taa on ai­na kos­ket­ta­nut Ge­or­ges Ber­na­nos’n pe­lot­ta­va vi­sio ele­tys­tä elä­mäs­tä: ”…mo­net ih­mi­set ei­vät kos­kaan an­na omaa pa­nos­taan, var­si­nais­ta mi­nään­sä. He elä­vät it­sen­sä pin­nal­la… ke­vyt pin­ta­ker­ros riit­tää niuk­kaan sa­toon.” Tätä hän ei it­sel­leen toi­vo. En­ne­min­kin sitä, et­tä elä­mä ei jäi­si kes­ken, vaan kuo­le­man tul­les­sa elä­mäs­tä oli­si saa­nut kyl­läk­seen.

Heti uu­ti­sen kuul­tu­aan hän ha­lu­si teh­dä myös jo­tain konk­reet­tis­ta.

– Os­tin ai­kui­sil­le tyt­tä­ril­le­ni kash­mir­hui­vit, jot­ka läm­mit­täi­si­vät hei­tä. Po­jal­le­ni kek­si­sin jo­tain muu­ta läm­mit­tä­vää. Kävi mi­ten kävi.

Lä­hel­lä kuo­le­maa Brys­se­lis­sä

Kuo­le­ma oli tul­lut lä­hel­le en­nen­kin. Eu­ro­par­la­men­taa­rik­ko­na Brys­se­lis­sä työs­ken­nel­les­sään Ei­ja-Riit­ta sai al­ler­gi­sen ana­fy­lak­ti­sen sho­kin syö­ty­ään pit­kän työ­päi­vän päät­teek­si eh­kä jo par­haat päi­vän­sä näh­nei­tä man­si­koi­ta.

– He­rä­sin yöl­lä tun­tee­seen kuin kur­kus­sa­ni oli­si ol­lut pul­lo­har­ja. Pei­liin kat­so­es­sa­ni näin, et­tä kas­vo­ni oli­vat tur­von­neet ja sil­mät muu­rau­tu­neet um­peen.

Yöl­lä ku­kaan ei en­sin vas­tan­nut pu­he­li­meen, ei­kä ulos­pää­syyn tar­vit­ta­vaa avain­ta löy­ty­nyt. Hän al­koi me­net­tää ta­jun­taan­sa ja miet­ti: Täl­tä kuo­le­ma siis tun­tuu. Ei pe­lot­ta­val­ta, vaan ke­vy­el­tä.

– Kuin ih­meen kaut­ta, lat­ti­al­la maa­tes­sa­ni, näin avai­men ken­kä­ral­lin al­la. Pää­sin ulos vii­me het­kel­lä. Lä­hei­se­ni oli­vat saa­neet vies­ti­ni ja apua oli tu­los­sa.

Myö­hem­min hän ih­met­te­li, kuin­ka vä­hän hän tais­te­li kuo­le­maa vas­taan. Pe­las­tu­mis­ta tär­ke­äm­mäl­tä tun­tui tie­dot­taa lä­hei­sil­le, mitä oli ta­pah­tu­nut.

– Kun myö­hem­min kuun­te­lin avus­ta­jal­le jät­tä­mä­ni vies­tin, pi­hi­nä kuu­los­ti jär­kyt­tä­väl­tä. Ti­lan­tees­ta huo­li­mat­ta vain pyy­te­lin an­teek­si yöl­lis­tä häi­rin­tää­ni. Oli­sin voi­nut kuol­la koh­te­li­ai­suu­teen.

Sai­ras­tu­mi­sen ai­koi­hin kuo­le­ma kos­ket­ti myös hy­vien ys­tä­vien Aki Hint­san ja Kai­sa Bloms­ted­tin me­net­tä­mi­sen kaut­ta.

– Hei­dän koh­ta­lon­sa on saa­nut mi­nut ym­mär­tä­mään, et­tä oma­kin ai­ka­ni voi ol­la ly­hy­em­pi kuin olen toi­vo­nut. Otin sen di­ag­noo­sin saa­tu­a­ni to­sis­sa­ni.

Sai­ko suru syö­vän puh­ke­a­maan?

Syö­pä ei juu­ri­kaan muut­ta­nut Ei­ja-Rii­tan elä­män­ta­po­ja. Suu­reen re­mont­tiin ei ol­lut tar­vet­ta.

– Pie­niä muu­tok­sia olen teh­nyt, ku­ten li­sän­nyt kur­ku­man ja val­ko­si­pu­lin käyt­töä. Vi­ta­mii­nien saa­mi­ses­ta huo­leh­din myös syö­mäl­lä pal­jon tuo­rei­ta mar­jo­ja. Py­rin vält­tä­mään so­ke­ria ja pro­ses­soi­tua ruo­kaa.

Pie­net her­kut­te­lut ja vii­ni­la­sil­li­set Ei­ja-Riit­ta ta­saa huo­leh­ti­mal­la, et­tä pään­si­säi­nen hy­vin­voin­ti­ti­li on ta­sa­pai­nos­sa. Hän ajat­te­lee, et­tä vii­ni­la­sil­li­nen tai sal­mi­ak­ki on ot­to ti­lil­tä ja ter­veel­li­nen ruo­ka on tal­le­tus.

– Huo­leh­din, et­tä sal­do on plus­sal­la. Hen­ki­sel­lä puo­lel­la mi­nul­la on ilo­ti­li. Pi­dän sen plus­sal­la esi­mer­kik­si ra­joit­ta­mal­la net­ti­ai­kaa ja vaik­ka­pa kat­so­mal­la laa­tu­e­lo­ku­via tai lu­ke­mal­la hy­viä kir­jo­ja.

Vaik­ka suru ei ai­heu­ta­kaan syö­pää, Ei­ja-Riit­ta nä­kee jon­kin­lai­sen yh­tey­den. Hä­nel­le tuli ero 31 avi­o­liit­to­vuo­den jäl­keen vuon­na 2011. Tun­ne­ta­sol­la hän koki, et­tä suru vai­kut­ti syö­vän puh­ke­a­mi­seen.

– Syö­pä pal­jas­ti, et­tä si­säl­lä­ni oli su­ru­hyy­ty­miä, jot­ka oli ai­ka liu­ot­taa pois. Suru on kau­nis asia, mut­ta se on sur­ta­va läpi. Muu­ten se voi tap­paa.

Hän­tä mie­ti­tyt­tää myös, vai­kut­ti­ko syö­pään tapa pi­tää kän­nyk­kää ur­hei­lu­lii­vien si­säl­lä esi­mer­kik­si sii­vo­tes­sa ja ää­ni­kir­jo­ja sa­mal­la kuun­nel­les­sa. Kas­vain tuli rin­nan pääl­le juu­ri sii­hen, jos­sa pu­he­lin oli ol­lut.

– Enää en te­ki­si niin, vaik­ka en tie­dä­kään, oli­ko sil­lä yh­teyt­tä.

Lue koko jut­tu Oma Ai­ka -leh­des­tä 3/2019.

Lue Myös