Po­jal­la­ni to­det­tiin vuon­na 2002 laa­ja-alai­nen neu­ro­lo­gi­nen ke­hi­tys­häi­riö, joka pai­not­tui tark­kaa­vai­suus- ja yli­vilk­kaus­häi­ri­ön eli ADHD:n oi­rei­siin. Äi­ti­ni soit­ti mi­nul­le ja ky­syi, luin­ko saa­ma­ni ADHD-esit­teen lop­puun as­ti. Lop­pu­puo­lel­la ker­rot­tiin ai­kui­sen ADHD-oi­reyh­ty­mäs­tä, ja äi­ti­ni tun­nis­ti sii­tä mi­nut.

Kai­voin esit­teen esiin ja löy­sin sii­tä it­se­ni: Ai­na myö­häs­sä, koti sot­kus­sa ja täyn­nä kes­ke­ne­räi­siä pro­jek­te­ja, ta­lous­vai­keuk­sia, ta­va­rat hu­kas­sa, unoh­te­lee so­vit­tu­ja asi­oi­ta ja ta­paa­mi­sia, ta­pa­tur­ma-al­tis. Kes­keyt­tää mui­ta ja on rii­dan­ha­lui­nen. Huo­no or­ga­ni­soi­maan omia toi­mi­aan.

Vie­lä sa­ma­na il­ta­na et­sin ne­tis­tä li­sää tie­toa, ti­la­sin 200 eu­rol­la ai­kui­sen ADHD:sta ker­to­via kir­jo­ja ja va­ra­sin it­sel­le­ni ajan eri­kois­lää­kä­ril­le.

Tut­ki­mus­ten jäl­keen mi­nul­la di­ag­no­soi­tiin ADHD ja sain lää­ki­tyk­sen. Elä­mä­ni muut­tui.

Lap­set unoh­tui­vat päi­vä­ko­tiin

Olin miet­ti­nyt olen­ko lais­ka vai mikä mi­nun on, kun en saa ai­kai­sek­si. Aa­mul­la pää­tin, et­tä teen tä­nään tie­tyt asi­at, mut­ta il­lal­la ha­vah­duin sii­hen, et­tä ne oli­vat yhä te­ke­mät­tä. Pe­tin muil­le ja en­nen kaik­kea it­sel­le­ni an­ta­mi­a­ni lu­pauk­sia.

In­nos­tuin her­käs­ti. Tuh­la­sin ra­haa har­kit­se­mat­to­mas­ti. Saa­toin pii­pah­taa au­to­kaup­paan kat­se­le­maan au­to­ja. Ulos tul­tu­a­ni huo­ma­sin os­ta­nee­ni au­ton. Luot­to­kort­ti­ni oli­vat ta­pis­sa, ja oli­sin jou­tu­nut vai­keuk­siin, jos van­hem­pa­ni ei­vät oli­si mak­sa­neet vel­ko­ja­ni pois.

Olin jat­ku­vas­ti liik­kees­sä en­kä osan­nut ol­la hil­jaa. Van­hem­pa­ni ei­vät ot­ta­neet mi­nua lap­se­na mu­kaan esi­mer­kik­si juh­liin, kos­ka olin niin vil­kas.

Kou­lus­sa jou­duin vä­hän vä­liä sei­so­maan pul­pet­ti­ni vie­reen tai oven taak­se. Oli­sin jou­tu­nut tark­kai­lu­luo­kal­le, jos oli­sin ol­lut poi­ka. Pär­jä­sin älyk­kyy­te­ni an­si­os­ta, ja olin poh­jim­mil­ta­ni kilt­ti tyt­tö. Lu­ki­os­sa huo­ma­sin, et­tä ku­to­mi­nen aut­taa kes­kit­ty­mään.

ADHD-ih­mi­sen on vai­kea kes­kit­tyä, mut­ta tämä ei ole koko to­tuus. Oi­rei­siin kuu­luu myös hy­per­fo­ku­soi­tu­mi­nen eli yli­kes­kit­ty­mi­nen. Kun teen jo­tain it­sel­le­ni mie­le­käs­tä, up­pou­dun sii­hen täy­sin.

Ra­kas­tan re­mont­te­ja. Ker­ran up­pou­duin re­mon­tin te­ke­mi­sen niin, et­tä unoh­din ha­kea lap­set päi­vä­ko­dis­ta. Opin lait­ta­maan kel­lon soi­maan tun­nin vä­lein, jot­ta ha­vah­dun to­del­li­suu­teen.

Ää­ri­pääs­tä toi­seen

Olen im­pul­sii­vi­nen. En­nen ADHD-lääk­kei­tä en pys­ty­nyt ai­na hil­lit­se­mään it­se­ä­ni. Saa­toin äk­ki­pi­kais­tuk­sis­sa­ni tu­kis­taa ja läi­mäyt­tää lap­si­a­ni.

ADHD-ih­mi­nen me­nee her­käs­ti ää­ri­pääs­tä toi­seen ei­kä näe omaa ti­laan­sa. Esi­mer­kik­si pol­tin it­se­ni lop­puun ys­tä­vyys­suh­teis­sa­ni. Sai­ras­tuin 1990-lu­vun puo­li­vä­lis­sä vai­ke­aan ma­sen­nuk­seen. Sen jäl­keen opet­te­lin sa­no­maan ei. Sii­hen as­ti olin ai­na ys­tä­vie­ni käy­tet­tä­vis­sä, kos­ka ha­lu­sin to­dis­taa heil­le, et­tä en ole it­se­käs, vaik­ka olin kas­va­nut ai­no­a­na lap­se­na.

En­nen us­kot­tiin, et­tä ADHD pa­ra­nee, kun ih­mi­nen täyt­tää 18. Nyt tie­de­tään, et­tä se muut­taa vain muo­to­aan. ADHD ei ka­toa, ei­kä lää­ki­tys tee au­tu­aak­si.

Di­ag­noo­sin jäl­keen van­hem­pa­ni ja sil­loi­nen puo­li­so­ni odot­ti­vat, et­tä nyt, kun tie­dän, mikä mi­nua vai­vaa, voin hoi­taa asi­an. Mut­ta ei se ole mah­dol­lis­ta. ADHD on osa mi­nua. Lää­ki­tys ei pois­ta sitä, vaik­ka hel­pot­taa­kin asi­oi­ta. Se hel­pot­taa esi­mer­kik­si nu­kah­ta­mis­ta rau­hoit­ta­mal­la aja­tuk­set. Ai­em­min mi­nun oli vai­kea nu­kah­taa, kos­ka pääs­sä­ni pyö­ri ”sata tv-ka­na­vaa” yh­tä ai­kaa.

Kär­sin ADHD-ih­mi­sil­le tyy­pil­li­ses­tä hah­mo­tus­häi­ri­ös­tä sekä ais­tiy­li­herk­kyy­des­tä. Hais­tan aa­mul­la, sa­taa­ko päi­vän ai­ka­na lun­ta tai kään­tyy­kö kesä tä­nään syk­syk­si. Tämä on rik­kaut­ta. Va­li­tet­ta­vas­ti hais­tan tar­kas­ti myös ih­mis­ten vä­hem­män miel­lyt­tä­vät tuok­sah­duk­set.

Olen ai­na mus­tel­mil­la. Olen esi­mer­kik­si jät­tä­nyt muu­ta­man ker­ran pää­ni au­ton ta­ka­luu­kun vä­liin.

Ta­val­li­suus oli­si tyl­sää

ADHD tuo myös hy­viä asi­oi­ta: Olen ide­a­ri­kas ja rat­kai­su­ky­kyi­nen. Yri­tys­maa­il­mas­sa rek­ry­toi­daan nyt ADHD-ih­mi­siä. Me nä­em­me laa­ti­kon ul­ko­puo­lel­le, ky­see­na­lais­tam­me ja us­kal­lam­me teh­dä asi­oi­ta uu­del­la ta­val­la. To­sin ei ole ole­mas­sa kah­ta sa­man­lais­ta ADHD-ih­mis­tä.

En ha­lua ol­la ta­val­li­nen, tyl­sä, har­maa ih­mi­nen. En, vaik­ka elä­mä­ni ei ole­kaan ai­na help­poa.

Sai­ras­tin muu­ta­ma vuo­si sit­ten jäl­leen ma­sen­nuk­sen, jon­ka jäl­keen lää­kä­ri kiel­täy­tyi kir­joit­ta­mas­ta mi­nul­le uut­ta ADHD-lää­ke­re­sep­tiä. Hän väit­ti, et­tei mi­nul­la voi ol­la ADHD, kos­ka työs­ken­te­lin ai­koi­na­ni 13 vuot­ta len­to­e­män­tä­nä. To­del­li­suu­des­sa len­to­e­män­nän työ so­pii kal­tai­sel­le­ni ih­mi­sel­le oi­kein hy­vin. Lo­pe­tin työt Fin­nai­ril­la las­te­ni vuok­si.

Jou­duin ole­maan yli puo­li vuot­ta il­man lääk­kei­tä, kun­nes sain neu­ro­lo­gil­ta re­sep­tin. Sen puo­len vuo­den ai­ka­na eh­din me­net­tää luot­to­tie­to­ni, kos­ka en ol­lut työ­ky­kyi­nen ja jä­tin las­ku­kir­jeet au­kai­se­mat­ta.

Tie­dän, et­tä ADHD-lääk­kei­siin suh­tau­du­taan kriit­ti­ses­ti. Aja­tel­laan, et­tä di­ag­noo­sin saa­nut voi ope­tel­la uu­sia toi­min­ta­mal­le­ja ja pär­jä­tä niil­lä. Mut­ta uu­den op­pi­mi­nen il­man lääk­kei­tä on ai­na­kin mi­nul­le vai­ke­aa. Lää­ke pa­ran­taa kes­kit­ty­mis­ky­kyä ja aut­taa op­pi­maan.

Pa­ra­dok­saa­lis­ta kyl­lä myös lii­ke aut­taa kes­kit­ty­mään. Liik­ku­es­sa ai­voi­hi­ni jää muis­ti­jäl­ki ja opin uut­ta.

ADHD-ih­mi­siä pi­de­tään her­käs­ti tyh­mi­nä, vaik­ka se ei pidä paik­kaan­sa. Mi­nun­kin ÄO:ni on 138, eli reip­paas­ti yli kes­ki­ta­son.

Jut­tu jul­kais­tu Oma Ai­ka -leh­des­sä 9/2019