Anna-Leena Härkönen: ”Elämässä ei kannata uhriutua”

Henkilöt

Anna-Leena Härkönen: ”Elämässä ei kannata uhriutua”

Oma Aika arkisto | TEKSTI Oma Aika

Anna-Leena Härkönen: ”Elämässä ei kannata uhriutua”

Kirjailija Anna-Leena Härkönen on kova murehtimaan turhanpäiväisiä pikku asioita. Viime vuosina hän on opetellut armollisuutta itseään kohtaan. Hankaliin ihmissuhteisiin ja kokemuksiin ei ole hyväksi juuttua.

Teksti Mirjami Haimelin

Kuva Mari Lahti

Anna-Leena Härkösen, 52, olohuonetta hallitsee valtavan kirjahyllyn lisäksi nojatuoli, jonka istuintyyny on painunut pysyvälle kuopalle. Tuoli on omituisen kokoinen, kuin puolelletoista ihmiselle tehty. Anna-Leena pudottaa mustat rantasandaalit jalastaan ja kierähtää siihen lököttämään puoliksi makuulle. Ilmiselvä lempipaikka.

– Yhtenä päivänä istuin tässä kahvikuppi kädessä ja vain katselin ulos. Sellainen on mulle aivan tavatonta. Ei mun mielenrauhani riitä semmoiseen levollisuuteen.

Moni pitää Anna-Leenaa äksynä hänen tuikeiden kolumniensa vuoksi, mutta kasvokkain hän on itse lempeys, vaikkakin suora. Sellainen, joka ei teeskentele.

– Kaikki kuvittelevat, että olen kamala rähisijä. Olenhan mä vimmainen, mutta ihmisenä en ole yhtään hyökkäävä.

Vaikutelmaa alleviivaavat herttaiset antiikkinuket, joita on ripoteltu ympäri asuntoa. Eteisessä on kokonainen vitriini täynnä eilispäivän leluja. Vahtia pitää liki karvattomaksi kulunut karhu puisten pyörien päällä.

– Olen haalinut näitä Pariisin ja Lontoon kirpputoreilta.

Lue myös: Rikoskirjailija Harri Nykänen inspiroituu tosielämästä: Rosvot ja poliisit soittelevat perään

Työ äitinä tehty

Samaa eteistä kansoittavat Conversen kangastennarit ja mustat miesten lenkkarit. Ne kuuluvat Laurille, Anna-Leenan pojalle, joka on juuri täyttänyt 18 vuotta.

– Se on kova paikka, kun kengät tuosta jossain vaiheessa lähtevät. Työ äitinä on tavallaan tehty.

Omaa äitiyttään Anna-Leena ruoti vuonna 2001 ilmestyneessä omaelämäkerrallisessa kirjassaan Heikosti positiivinen. Se toi päivänvaloon pimentoon jääneitä puolia äitiydestä, kuten synnytyksen jälkeisen masennuksen.

Sittemmin äitiys on ollut Anna-Leenalle luontevaa. Kotona on luettu Aku Ankkaa ruokapöydässä ja tarpeen tullen kiroiltu ja huudettu. Eletty niin kuin tavallista elämää eletään.

”Totta kai eroaminen on helvetin pelottavaa.”

– Mutta lupauksista on täytynyt aina pitää kiinni ja muita ihmisiä kohdella reilusti.

Laurin täysi-ikäisyyttä äiti ja poika aikovat juhlistaa kahdestaan kreikkalaisessa ravintolassa.

– Kun minä täytin kahdeksantoista, menin suorinta tietä johonkin surkeaan kapakkaan. Tilasin Sinisen enkelin ja olin suunnattoman onnellinen.

Lue myös: Leena Lehtolainen: ”Dekkarit ovat pimeän puolemme peili”

Joskus pitää luovuttaa

Anna-Leenan aviomiehen, kirjailija Riku Korhosen, kengät sen sijaan löytää asunnosta harvemmin. Pariskunta asuu eri osoitteissa, Korhonen Turussa. Näin on ollut jo parikymmentä vuotta. Silti ihmiset jaksavat asiaa taivastella.

– Ei saisi toimia eri lailla. Kuvitellaan, että kaikkien pitää tehdä niin kuin minä teen.

Ensimmäistä kertaa Anna-Leena melkein hiiltyy. Hän ei käsitä, miten toiset kitkuttavat epämieluisissa olosuhteissa vuodesta toiseen.

– Kärsi, kärsi, kirkkaimman kruunun saat. Näin moni ajattelee. Tai että ei saa antaa periksi. Miten niin? Joskus pitää antaa periksi.

Erityisen vähän Anna-Leena ymmärtää huonoja parisuhteita, joista ei uskalleta lähteä. Että jossain on jokin mökkitönö, josta mietitään, että kumpi sen saa.

– Totta kai eroaminen on helvetin pelottavaa, mutta parempi se on kuin kärsiä.

Anna-Leena pyrkii itse eroon asioista ja ihmissuhteista, jotka eivät tee hänelle hyvää. Menneisyydessä hän ei välitä roikkua.

– Olen ratkaisukeskeinen ihminen. Tuntuu oudolta, miten jotkut saavat tyydytystä omasta uhriutumisestaan.

Lue myös:

Näin somalialaisesta pakolaisesta tuli suomalainen kirjailija

Kirjailija Kirsti Manninen: ”Lukihäiriö ei hidasta työntekoani, päinvastoin”

Kirjailija Laura Ruohonen: Konttaaminen lattialla tekee hyvää professoreille